de Wind, Eddy: Pääteasema Auschwitz – selviytyjän muistiinpanot leiriltä [Eindstation Auschwitz – Mijn verhaal vanuit het kamp (1943–1945)]. Käännös: van Leeuwen, Sanna. WSOY, 2020. 253 sivua. ISBN 978-951-0-44663-8.
Eddy de Windin perikunta julkaisi kirjan kolmannen kerran tammikuussa 2020 Auschwitzin vapautuksen 75-vuotispäivän muistamiseen liittyen. Teokseen lisättiin taustatietoja de Windin eri elämänvaiheista ja hollantilaisessa psykiatrian alan ammattilehdessä ilmestynyt artikkeli, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1949. Artikkelissa de Wind luonnehtii ensi kertaa psykiatrina ja kliinikkona niin kutsuttua keskitysleirisyndroomaa ja trauman yhteisöllistä luonnetta.
Nyt julkaistu Sanna van Leeuwenin suomennos asettuu osaksi jo 2000-luvun alussa uudelleen käynnistynyttä toista maailmansotaa koskevaa laajempaa kiinnostusta ja halua ymmärtää sodan ylisukupolvisia vaikutuksia. Toisaalta teoksen julkaisu nivoutuu myös laajempaan autofiktion ja mikrohistorian kautta avautuvaan ymmärrykseen historian suurista käänteistä, joihin henkilökohtainen taso tarjoaa yhden syvästi vaikuttavan reitin. Eddy de Windin elämäntyö sotatrauman asiantuntijana ja traumapsykiatrian kehittäjänä asettuu myös suurempaan kontekstiin aikana, jolloin historiattomuus, äärioikeistolaisuus ja poliittisen puheen kärjistyminen ovat jälleen voimistuneet.
Maallistuneen juutalaisperheen vesa Eddy de Wind ja Friedel Komornik tapaavat Westerborkin kokoamisleirillä ja avioituvat. Noin kolme kuukautta avioliiton solmimisen jälkeen molemmat joutuvat Auschwitziin, jossa he onnistuvat säilyttämään keskusteluyhteyden toisiinsa ja ajoittain jopa tapaamaan. Eddy de Wind, joka käyttää teoksessa etunimeä Hans, on lähtenyt vapaaehtoisena lääkäriksi Westerborkiin. Auschwitzissa hän päätyy sairastuvan avustaviin tehtäviin, mutta joutuu aika ajoin myös muihin työkuntiin ja raskaaseen ruumiilliseen työhön. Friedel de Wind päätyy myös epäeettisten sterilisaatiotutkimusten koehenkilöksi.
”Tässä järjestelmässä jokainen purkaa aina vihaansa seuraavaan”
Hans / Eddy havannoi tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti ympäristöään ja tekee siitä myös teräviä johtopäätöksiä. Muiden vankien kertomusten, omien kokemustensa ja koulutuksensa perusteella de Wind ymmärtää nopeasti olevansa keskellä massiivista väkivallan koneistoa, jossa selviytyminen on sattumanvaraista.
Auschwitzissa vallitsee vankien kesken julma hierarkia, jossa ylimpänä ovat saksalaiset poliittiset – usein jo vuosia leirillä viettäneet – vangit ja alimpana juutalaiset. Heidän välillään on vaihtuva, useista eri kansallisuuksista koostuva sekoitus ihmisiä, jotka organisoivat olojaan siedettävämmiksi monin keinoin. Organisointi on kiertoilmaus riistolle ja varastamiselle. Selviytymiseetoksen nurja puoli, jota Hans / Eddy Marxin teorioihin perehtyneine vankitovereineen ohimennen vertaa SS-joukkojen ja niihin liittyvien yritysten harjoittaman suurkapitalismin sivujuonteeksi.
Rakkaus Friedeliin kantaa Hans / Eddyä eteenpäin. Arkiset hyvät teot, Friedelin lähettämät leivänpalat, lohduttavat. Vastaavasti Hans / Eddy tekee myös voitavansa, jotta Friedelillä olisi helpompaa. Kun useat läheltä piti -tilanteet muistuttavat häntä varmasta kuolemasta, Hans / Eddy ymmärtää, ettei selviytyminen ole hänen käsissään.
Leirin arki on alituista vaihtokauppaa ja luovimista nykynäkökulmasta katsottuna täysin absurdeissa ja mielivaltaisissa oloissa. Puhtauteen kannustavat iskulauseet suihkujen ja käymälöiden seinillä tilanteessa, jossa ihmiset ovat ilman saippuaa ja lämmintä vettä syöpäläisten ja tartuntatautien armoilla, ovat vain pieni näyte hirmuhallinnon sisäisistä ristiriidoista, joilla on materiaalinen ulottuvuutensa. Leiri on alituisessa liikkeessä. Töitä tehdään, mutta tehottomasti ja järjettömin vaatimuksin ja puutteellisin varustein. Edes sodan edetessä kasvava työvoimapula ei estä ihmisten tappamista siinä teollisessa murhatehtaassa, joksi Auschwitz-Birkenau kasvaa.
”Me kaikki olemme hengissä vain ihmeellisen sattumien sarjan ansiosta”
Kun vangit loppuvuodesta 1944 alkavat ounastella liittoutuneiden lähestymistä ja sodan loppua, nousee kysymykseksi, miten kaikki todistetaan. Toisten vankien silminnäkijyys ja omakohtaiset kokemukset vainosta, pakkotyöstä ja systemaattisesta tappamisesta limittyvät Hans / Eddyn kokemukseen.
Tammikuussa 1945 leirin olot käyvät epämääräisemmiksi, mikä toisaalta lisää selviytymisen mahdollisuuksia. Ihmisiä siirrellään paikasta toiseen, dokumentteja tuhotaan ja vankeja marssitetaan näännyksiin, jos heitä ei ole surmattu sitä ennen. Vapautuksen jälkeen Hans / Eddy on selvästi poissa tolaltaan ja kokee itsensä ja ympäristönsä jäsentymättömänä. Hän kokee voimakasta selviytyjän syyllisyyttä, mutta ymmärtää, että hänen ja muiden keskitysleirin kauhut kokeneiden todistusvoima voidaan valjastaa palvelemaan ihmisyyden ja pasifismin aatetta, joka on yksilöä suurempi.
Keskitysleirikokemuksen välittömänä lähikuvana Pääteasema Auschwitz on yllättävän analyyttinen eritellessään syitä ihmisen pahuuteen autoritaarisessa järjestelmässä. Rikolliset ja SS-sotilaat käyttäytyvät täysin samoin kansallissosialismissa, tieto väistyy impulssien ja väkivallan tieltä. Teos luotaa myös ihmisen loputonta optimismia ja epäuskoa siihen, että pahuus voisi osua omalle tai läheisten kohdalle. Pahimpana Hans / Eddy pitää kuitenkin sitä, että leirin arjessa pilkahtava inhimillisyys tavallaan vahvistaa tiedon siitä, että natsit tietävät tekevänsä perustavalla tavalla väärin.
Pääteasema Auschwitz on useille yleisöille sopiva ja havainnoinnissaan ja ilmaisussaan neutraali silminnäkijäkertomus yhdestä ihmiskunnan synkimmästä ajanjaksosta. Teos toteuttaa institutionaalisen muistamisen tehtävää ja kunnioittaa vainoissa murhattujen muistoa vähäeleisesti ja kauniisti. Se nousee henkilökohtaiselta tasolta voimakkaaksi puheenvuoroksi ihmisyyden ja rauhan puolesta.