Yhteiskuntatieteen tohtori Martti Soramäki on tehnyt pitkän uran Yleisradiossa. Hän on toiminut useissa eri tehtävissä, viimeksi ennen eläkkeelle jäämistään yhtiön keskushallinnon päällikkönä. Asiantuntemusta kirjoittajalla siis riittää, ja teoksen lähdepohja on muutenkin vahva: kosolti erilaisia muistioita, raportteja ja komiteanmietintöjä, lakeja ja asetuksia, lainsäädännön valmisteluasiakirjoja, tutkimuskirjallisuutta ja -artikkeleita sekä muuta yhtiöön liittyvää aineistoa. Pelkkä lähdeluettelo on yli kaksikymmensivuinen ja alaviitteitä miltei 1200.

Soramäen tarkastelema aikajakso on pitkä, miltei sata vuotta, ja tutkimuskysymyksiäkin on runsaasti. Päätavoitteena on selvittää, miten Yleisradio on kehittynyt nykyiseksi asianmukaisesti rahoitetuksi ja riippumattomaksi eduskunnan alaiseksi sananvapausyhtiöksi.

Kirjassa haetaan vastauksia myös moneen muuhun kysymykseen. Kuka on päättänyt tai päättää ohjelmatoiminnan rajoista, kenellä tai millä on ollut tai on päätösvalta yksittäisten ohjelmien lähettämisestä, ja kenellä poliittinen vastuu? Onko ollut kieltolistoja, joista sitkeät kaupunkilegendat ovat kertoneet? Entä onko valtiovalta velvoittanut yleisradiota joihinkin toimintoihin vastoin yhtiön omaa kantaa?

Jos jykevän teoksen jaksaa lukea huolellisesti läpi, vastaukset kysymyksiin löytyvät kyllä. Matkan varrella selviää, että kaikkina aikoina ne eivät ole olleet läheskään samoja.

Yksitoista johtajaa, neljä erilaista aikakautta

Soramäki on jakanut teoksensa lukuihin Yleisradion pääjohtajien (vuosina 1927–1945 ja vuodesta 1994 toimitusjohtaja) virkavuosien mukaan. Pian satavuotiaaksi ehtivää yhtiötä on sen historian aikana ehtinyt luotsata yksitoista hyvin erityyppistä henkilöä. Heistä yhdeksän on miehiä ja kaksi naisia.

Toimikausien pituudet ovat vaihdelleet: ensimmäinen toimitusjohtaja, J. V. Vakio, luotsasi yhtiötä miltei pari vuosikymmentä. Pitkähköjä toimikausia on ollut myös viisikymmenluvulla ja 1960-luvun alussa yhtiötä johtaneella Einar Sundströmillä (15 vuotta) sekä 1970-luvun Erkki Raatikaisella ja 1980-luvun Sakari Kiurulla (miltei 10 vuotta molemmilla). Mutta yhtiön johdosta on myös lähdetty tai pikemminkin lähetetty varsin nopeasti: Hella Wuolijoen kausi 1940-luvun loppupuolella jäi nelivuotiseksi, eikä pitempään pystynyt Eino S. Repo 1960-luvulla. Repo oli tilanteiden rauhoittamiseksi puoli vuotta pakkolomallakin. Sekä Wuolijoen että Revon vaikutus kyllä näkyi ja kuului laajalle heidän aikanaan, ja tuntui pitkälti sen jälkeenkin.

Nykyinen toimitusjohtaja, Merja Ylä-Anttila, on johtanut yhtiötä vuodesta 2018. Hänenkin toimikautensa on kirjassa mukana, joskin vaikutuksen ja saavutusten arviointi on ennenaikaista. Soramäki luonnehtii vankan uutisjournalistitaustan omaavan Ylä-Anttilan tähänastista kautta varsin poikkeavaksi: Ylen toimintaympäristöä ovat leimanneet niin kotimaan ja koko maailman vallannut koronapandemia kuin Ukrainassa edelleen käytävä sota. Molempien suurten uutisten välittämisessä ja niiden taustojen selittämisessä Yleisradion panos on ollut merkittävä.

Ylä-Anttilan valinta yhtiön johtoon merkitsi lopullista irtiottoa poliittisista virkanimityksistä – tosin myös hänen edeltäjänsä, vuosien 2010–2018 Lauri Kivinen oli sitoutumaton. Kivisen kaudella päästiin eroon muistakin poliittisin perustein jyvitetyistä johtajanpaikoista.

Tekijä toteaa, että yhtä hyvin hän olisi voinut jakaa sadan vuoden periodin sananvapauden näkökulmasta, jolloin tarkastelun kohteena olisi ollut ensin rajoitetun sananvapauden 1930-luku, sitten sensuurin sävyttämät sotavuodet, joita seurasi yli 40 vuoden mittainen arvojen taistelun ja ulkopoliittisen itsesensuurin kausi. 1990-luvun alkupuolella alkoi tietoverkkojen kehitys, joka muutti koko tiedonvälitystä ja samaan aikaan alkoi päätään nostaa kansalaisjournalismi eli alettiin hiljalleen kulkeutua kohti nykytilannetta. Myös muita mahdollisia jaksotuksia olisi ollut tarjolla, mutta koska yhtiö identifioituu pitkälti johtonsa kautta, valituksi tuli henkilöperusteinen aikakausijako.

Jokaisen luvun alussa on lyhyt ”samaan aikaan” -johdanto, jossa käydään läpi maailman ja Suomen tapahtumia: talouden kehitystä, kulttuuria, tiedonvälityksessä tapahtuneita muutoksia. Nämä johdannot vievät lukijan hyvin kyseiseen aikakauteen ja tarjoavat mainion kontekstin varsinaisille käsittelyteksteille. Lukujen lopussa on vielä tiivistelmät, joissa Soramäki listaa kyseisen johtajan toteuttamia muutoksia ja pohtii hänen merkitystään yhtiön toiminnalle.

Ohjenuorana puolueettomuus

O.Y. Yleisradio – A.B. Finlands Rundradio perustettiin toukokuussa 1926 ja ohjelmatoiminta alkoi muutamaa kuukautta myöhemmin yhden työntekijän eli ohjelmanjärjestäjä-kuuluttaja Alexis af Enehjelmin voimin. Keskeiset osakkeenomistajat olivat osuustoimintaliikkeitä (SOK eli Suomen Osuuskauppojen Keskusliitto, KK eli Kulutusosuuskuntien Keskusliitto, joka oli ns. työväen osuuskauppojen yhteenliittymä sekä maatalouteen kiinnittyneet Valio ja Hankkija). Mukana oli pienemmillä osakemäärillä myös kulttuurialan toimijoita, kuten Helsingin yliopisto, Kansanvalistusseura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallisteatteri ja Työväen Sivistysliitto.

Alusta asti ohjelmatoiminnan ohjenuorana oli ehdoton puolueettomuus. Sitä edistettiin ja mainontaa kartettiin siinä määrin, ettei nimipäiviä ilmoitettu, jotta kukkakauppiaat eivät hyötyisi. Myöskään kieltolain kymmenvuotisjuhlaa, jota vietettiin vuonna 1929, ei radioitu. Päätöksestä kyllä seurasi jälkipuheita, kuten Yleisradion ohjelmista monesti myöhemminkin. Esitelmien käsikirjoitukset tarkastettiin etukäteen, ja lähetyksiä valvoi yhtiön virkailija, jolla oli oikeus keskeyttää lähetys, jos puhuja poikkesi käsikirjoituksestaan. Kirja ei kylläkään kerro, tapahtuiko niin. Jumalanpalveluksia ja muita hartaushetkiä sekä tasavallan presidentin läsnä ollessa pidettäviä puheita ennakkotarkastus ei koskenut.

Mitä sitten presidenttien omiin radiopuheisiin tulee, niin kuuluisimpia niistä lienee P. E. Svinhufvudin puhe, jolla hän taltutti Mäntsälän kapinan. Se ei ole säilynyt, mutta yhtä Svinhufvudin uudenvuodenpuhetta ja Risto Rytin dramaattista, jatkosodan alettua radioitua puhetta voi yhä kuunnella Ylen Elävässä arkistossa.

Vaikka sananvapaus oli 1930-luvulla melko rajoitettua, varsinaiseen sensuuriin Yleisradiossa kuten muissakin tiedotusvälineissä ryhdyttiin vasta sotavuosina. Niin talvi- kuin jatkosodankin aikana voimassa olleen varsinaisen sotasensuurin lisäksi yhtiössä oli vallalla myös itsesensuuri. Esimerkiksi talvisodan ensimmäisenä päivänä tehtyä Helsingin pommituksista kertovaa radioselostusta ei lähetetty, koska yhtiön johto pelkäsi sen paljastavan tuhojen suuruuden viholliselle.

Erilaisista ohjelmista ja niiden vastaanotoista olisin lukenut mieluusti enemmänkin, mutta niiden kohdalla Soramäki on melko niukkasanainen. Hän viittaa useaan otteeseen vuonna 1996 ilmestyneeseen Yleisradion historiaan todeten, että kun tapahtumat on referoitu siellä, niitä on tarpeetonta enää toistaa. Toivottavasti satavuotiskirjasarjan seuraavat osat paneutuvat myös ohjelmasisältöihin – ainakin teoksen esipuheen kirjoittanut Ismo Silvo lupaa, että seuraavissa kirjoissa käsitellään Yleisradion ja sen yleisöjen sekä Yleisradion ja kulttuurin suhteita.

Pieniä kiinnostavia detaljeja voi toki kirjan sivuilta poimia. Esimerkiksi sen, että nykyisinkin Radio Suomen kanavalla kerran viikossa lähetettävä Metsäradio on alun perin Hella Wuolijoen idea. Tomera pääjohtaja ideoi myös muita aikanaan hyvin suosittuja ohjelmia kuten Työmiehen tunti ja Pienoisparlamentti. Niitä lähetettiin vielä pitkään sen jälkeen, kun rouva itse oli kammettu yhtiöstä ulos, koska hän oli ”yliaktiivinen ohjelmatoiminnassa” ja aivan liian kallellaan vasemmalle.

Pysyvää on vain jatkuva muutos

Kulunut sanonta, jonka mukaan pysyvää on vain jatkuva muutos, näyttää sopivan Yleisradioon paremmin kuin hyvin. Soramäki referoi paljon komiteamietintöjä ja lainvalmistelutöitä sekä eri aikoina eduskunnassa käytyjä keskusteluja. Niistä näkyy, että yhtiötä on jatkuvasti pyritty muokkaamaan sekä sen sisältä että ulkoa – joskin osa poliittisista vaikutusyrityksistä on joko kyetty estämään tai ainakin niistä on noussut sellainen meteli, että kyseinen operaatio on jäänyt lajissaan ainoaksi.

Viime aikojen tapahtumista muistettaneen pääministeri Juha Sipilä ja Terrafame, mutta aivan erityisen paljon suukopua syntyi 1960-luvulla, jolloin maan ilmapiiri muuttui ja vapautui. Erityisesti Eino S. Revon pääjohtajavuodet 1965–1969 olivat yhteiskunnallisen kuohunnan aikaa, mutta Yleisradiossa ne koettiin vapautumisen aikana. Revon uudistuksista merkittävin oli OTS eli Ohjelmatoiminnan säännöstö, joka korvasi ison pinon eri aikoina annettuja erilaisia määräyksiä ja käskykirjeitä. Soramäen mukaan juuri kukaan ei ollut niistä kaikista perillä.

Ohjelmatoiminnan säännöstössä korostuivat jo aiemmin hyviksi havaitut periaatteet eli arvokkuus, asiallisuus ja puolueettomuus. Revon kaudella aloitettiin radion oma uutistoiminta, TV-teatteri kehittyi, samoin alueellinen ohjelmatoiminta. Kansainvälisiä suhteita luotiin ja vaalittiin. Merkillepantavaa on myös silloisten ohjelmien räväkkyys aikansa kontekstissa. Nykyisin ne tuskin herättäisivät vastaavaa kalabaliikkia.

Esimerkeiksi Soramäki ottaa Orvokki-kabareen, myöhemmin pääjohtajaksi nousseen Reino Paasilinnan kohudokumentit televisiossa sekä Päivi Istalan radio-ohjelman Ristivetoa. Se lopetettiin Yleisradion hallintoneuvoston mahtikäskyllä, mutta presidentti Urho Kekkonen, joka sieti – ellei suorastaan suosinut – nuorten radikalismia yllättävän pitkälle, lähetti asian johdosta Istalalle henkilökohtaisen valittelukirjeen. Kekkonen tosin näyttäytyy kirjan mukaan myös yhtenä Yleisradion painostajana – toinen innokas poliittinen päsmäröijä oli silloinen pääministeri Kalevi Sorsa.

Soramäki, joka toteaa sekä Revon että radion radikalisoituneen 1960-luvun loppuvuosina, mainitsee kiisteltyinä ohjelmina myös Sirkus Pasilan, joka oli informatiivinen viihdeohjelma, sekä Erkki Raatikaisen pääjohtajakaudelle sijoittuvan draamadokumentin Sodan ja rauhan miehet. Silloista äärivarovaista ilmapiiriä kuvaa se, että draamadokumentti oli hyllyllä pari vuotta ja ennen esittämistä ohjelmajohtaja Pekka Silvola lähetti sen nähtäväksi Moskovaan.

Uusia tuulia, uutta tekniikkaa, uutta termistöä

Erkki Raatikainen, jonka pääjohtajakausi oli Martti Soramäen mukaan paljolti reagointia Revon kauden ylilyönteihin, uudisti yhtiötä edelleen. Ohjelmatoiminnan säännöstöön ilmaantui uusia termejä: puolueettomuuden käsite korvautui tasapuolisuudella ja perusarvoina edistettiin demokratiaa, sananvapautta, ihmisoikeuksia ja suvaitsevuutta vähemmistöjä kohtaan sekä eettistä elämänkatsomusta, jopa terveitä elämäntapoja.

Viime vuosituhannen lopussa Suomi sai huolellisesti valmistellun eli lähes koko 1990-luvun ajan haudotun yleisradiolain. Se oli sananvapauden ja yhtiön riippumattomuuden näkökulmasta merkittävä edistysaskel ja siirsi päätäntävaltaa valtioneuvostolta (käytännössä liikenneministeriöltä) eduskunnalle ja sen valitsemalle hallintoneuvostolle. Uuden vuosituhannen puolella hallintoneuvosto, joka koostui eri puolueiden kansanedustajista, sai rinnalleen hallituksen, jossa istuu talous-, kulttuuri- ja taide-elämän edustajia.

Samaan aikaan tekniikka kehittyi ja yhtiö otti käyttöön lukuisia uusia palveluja. Osa näistä kehityshankkeista rahoitettiin jakelutekniikan myynnistä saaduilla varoilla. Soramäen mukaan Arne Wessberg (toimitusjohtajana vuosina 1994–2005) myi jakelutekniikan ”oikeaan aikaan ja korkeaan hintaan”. Tästä asiasta on kyllä sekä julkisuudessa että yhtiön sisällä esitetty muitakin mielipiteitä.

Joka tapauksessa muutokset olivat huomattavia. Analogisesta televisiosta siirryttiin digitaaliseen. Radion lähetysjärjestelmien digitalisointia oli tehty jo ennen vuosituhannen vaihdetta, mutta kokeilu ei oikein onnistunut. Erilaisia kanavia syntyi niin radion kuin television puolelle; osa jäi lyhytaikaisiksi mutta osa, kuten Yle Teema, toimii edelleen. Myös Yle Areena ja Elävä Arkisto ovat 2000-luvun alkuvuosien tulokkaita, joita ilman ei nykyisin ainakaan tämän kirjoittaja osaisi olla. Elävä Arkisto kun on historioitsijalle kätevä työväline, ja toimii joskus työn lomassa viihteenäkin.

Uusi vuosituhat toi yhtiön strategiapapereihin jälleen uutta termistöä. Asiakaslähtöisyys, monimediaisuus ja sisällöntuotanto olivat sanoja, joita viljeltiin erityisesti tulevaisuus- ja strategiaorientoituneen Mikael Jungnerin aikana. Soramäen mukaan tuo viisivuotiskausi oli ”draamaa alusta loppuun” – ei vähiten siksi, että Jungner oli varsin julkisuushakuinen niin työ- kuin yksityiselämässään.

Kannattaako lukea?

Soramäki tuo Yleisradion kehityksen käsittelyn erittäin lähelle nykypäivää: kirjan viimeiset luvut käsittelevät vuosien 2021–2022 tapahtumia. Niistä selviää, että esimerkiksi koronapandemiaan Yle reagoi journalistisin perustein kuten muukin suomalainen media. Valtiovalta ei katsonut tarpeelliseksi puuttua uutisointiin tai Ylen ohjelmapolitiikkaan ylipäänsä, vaikka valmiuslaki olisi antanut siihen mahdollisuuden. Poikkeusoloja varten säädetty valmiuslakihan oli voimassa keväällä 2020 vajaan kolme kuukautta ja seuraavana vuonna uudestaan, silloin lyhyemmän aikaa.

Muutoksia pandemia toki toi. Ajankohtaisohjelmia lisättiin, mutta myös jumalanpalveluksia lähetettiin entistä enemmän (perinteinen vakavien aikojen merkki!) samoin kuin lastenohjelmia ja musiikkia.

Oman käsittelynsä teoksessa saa Ylen rahoitus, joka on vuodesta 2013 hoidettu lupamaksujen sijasta erillisellä verolla. Esillä on myös Medialiiton (media-alan ja graafisen teollisuuden edunvalvontajärjestön) Euroopan komissiolle tekemä valitus, joka kohdistui Ylen tekstipohjaiseen viestintään. Kun verkkoviestinnän myötä rajat painetun ja sähköisen viestinnän välillä ovat hävinneet, Medialiitto katsoi Ylen tulevan sanomalehtien tontille ja kilpailevan niiden kanssa epäreilulla tavalla. Pahennusta aiheuttivat erityisesti yhtiön oppimissisällöt – ilmaispalveluna niiden epäiltiin houkuttavan kuluttajia enemmän kuin vastaavat maksulliset tuotteet.

Kirjan kahdesta esipuheesta käy ilmi, että teoksen kohdeyleisöksi on ajateltu ”yleisradiolaiset ja muut asiasta kiinnostuneet”. Kohdeyleisön huomiointi näkyy muun muassa siinä, että viimeiseen lukuun Soramäki on tehnyt SWOT-analyysin (vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat). Nykytilanteen hän näkee tasapainoisena niin kaupallisten tv-toimijoiden kuin sanomalehdistönkin osalta, mutta toteaa sen olevan herkkä yhteiskunnan jyrkille muutoksille – ne ovat tulevaisuudessa täysin mahdollisia.

Käsillä on siis iso pala suomalaisen tiedonvälityksen historiaa ja osin nykypäivääkin, mutta kannattaako tavallisen televisionkatsojan ja joukkoviestinnän kuluttajan ryhtyä lukemaan teosta?

Mielestäni kyllä, sikäli kuin viestintä ja sananvapausasiat yhtään kiinnostavat. Yleisradion rooli yhteiskunnassa on aina ollut merkittävä – olihan sillä monopoliasema radiolähetyksissä aina 1980-luvun puoliväliin saakka – ja noin kolmentuhannen ihmisen henkilökunnallaan se on maan suurimpia tiedotus- ja viihdetehtaita. Edellä ovat koko maahan levittäytynyt Keskisuomalainen-konserni sekä Sanoma Oy, jäljessä mm. Mainos-TV, jonka henkilömäärä on reilu kymmenesosa Ylen henkilöstöstä.

Mielenkiintoista on katsoa, millaisia uusia sävyjä tekeillä olevat, Ylen ja yleisön sekä Ylen ja kulttuurin suhteisiin paneutuvat teokset satavuotiaan valtionyhtiön historiaan tuovat.