Virva Liski tuo kirjassaan esille, miten kalvava nälkä, sairastelu ja ahdistus tulevaisuudesta olivat läsnä Santahaminan naisvankien elämässä. Hän käsittelee aihetta kiihkottomasti ja jatkaa samaa asiallista linjaa vankileiritutkimuksessa kuin esimerkiksi Sture Lindholm, joka on aiemmin kirjoittanut Tammisaaren vankileiristä ansiokkaassa kirjassaan Vankileirihelvetti Dragsvik.

Kirja etenee kronologisesti. Sisällysluettelostaan Liski olisi voinut tehdä hieman kertovamman. Nyt pääluvut on otsikoitu Kesäkuu, Heinäkuu, Elokuu ja Myöhemmin. Myös alaluvut ovat hyvin sähkösanomatyyliin kirjoitettuja, joista esimerkkeinä kolme lukua: Vangit, Saksalaiset ja Työ. Lukijaystävällisempää olisi ollut kertoa jo sisällysluettelon otsikkotasolla jotain tuloksista. Kielellisesti tutkimus on kirjoitettu oikein hyvin ja sitä on miellyttävää lukea. Huolimattomuusvirheitä ei juurikaan ole.

Kirjan lähdeaineisto on monipuolinen ja valottaa hyvin molempien osapuolien kantoja. Liski käyttää lähdekritiikkiä ammattitaitoisesti sekä muistitietoaineistoa että vankileiriviranomaisten tuottamaa aineistoa kohtaan. Hän toteaa, että osa viranomaisista pimitti raporteistaan epämieluisia asioita, joten niihin tulee suhtautua kriittisesti. Samoin hän muistuttaa, että ”muistelmissa kuvataan usein sitä, miltä tapahtumat ovat muistelijasta tuntuneet ja millaisia merkityksiä hän on tapahtumille myöhemmin antanut, eikä välttämättä sitä, mitä ”oikeasti” tapahtui.” Liski keskustelee kriittisesti myös aikaisemman tutkimuksen kanssa ja korjaa niissä olleita vääriä käsityksiä. Esim. sivulla 41 hän korjaa Tuulikki Pekkalaisen virheellistä tulkintaa siitä, että Santahaminaan olisi lähetetty lapsia ilman äitejä.

LEIRISISARIA JA AKTIIVISIA NAISIA

Kun tutkimuksen keskiössä ovat naiset, on syytä ymmärtää niitä sukupuolirooleja ja naisille asetettuja odotuksia, jotka tuolloin vallitsivat. Naisvangit eristettiin miesvangeista omalle leirilleen ja heitä kohdeltiin eri tavoin. Myös leireillä vaanivat uhat olivat eri sukupuolille erilaisia; miehet olivat alttiimpia pahoinpitelylle ja kuolemalle, kun taas naisten uhkana oli kuolemaa useammin seksuaalinen väkivalta, ahdistelu ja hyväksikäyttö.

Aikaisempien tutkimusten mukaan vankileireillä selviytymistä helpottivat ystävät, nuoruus, hyvä fyysinen ja psyykkinen kestävyys, yhteistyö vihollisen kanssa, toisista vangeista hyötyminen tai yksinkertaisesti hyvä onni. Näistä tärkeimmiksi on nostettu ystävyys ja toisista välittäminen. Myös Virva Liskin tutkimus vahvistaa tätä käsitystä. Santahaminan naisvankileiri oli toiminnassa kahden ja puolen kuukauden ajan. Liski tuo kirjassaan esille, miten tuona aikana leirillä syntyi naisten välille syviä ystävyyssuhteita. Heistä tuli ”leirisisaria”, jotka olivat valmiita jakamaan oman ruokansa ja puolustamaan toisiaan rangaistuksen uhallakin. Jotkut vangit taas nousivat hierarkiassa toisten yläpuolelle ryhtymällä henkilökunnan luottamusta nauttiviksi järjestysvangeiksi.

Virva Liski ei tarkastele pelkästään vankeja ja heidän keskinäisiä suhteitaan, vaan syventyy myös vankien ja vartijoiden vuorovaikutukseen.

”Jos näennäisesti valtaapitävä osapuoli nähdään vain rankaisevana ja pahana, jää kuva vankileirien elämästä väistämättä yksipuoliseksi”, Liski toteaa.

Oleellista onkin ymmärtää, että kaikki vartijat eivät olleet samasta puusta veistettyjä. Jotkut saattoivat olla armottomia kurittajia ja hyväksikäyttäjiä, mutta toiset olivat empaattisia vankejaan kohtaan. Santahaminassa ammattivartijat olivat pääsääntöisesti työväenluokasta lähtöisin ja monet heistä suhtautuivat vankeihin myönteisesti ja käänsivät päänsä pois naisten pihistäessä ylimääräistä ruokaa. Sama myötämielinen asenne oli havaittavissa esimerkiksi Turun vankileireillä, jolla vartijat auttoivat vankeja pakenemaan. Tähän suopeaan asennoitumiseen vaikutti usein myös se, että kesän kuluessa vartijat oppivat tuntemaan vangit, kun työskentelivät yhdessä päivittäin. Tämä edesauttoi myötätunnon heräämistä.

Liski vertaa tutkimustuloksiaan kiinnostavasti kansainvälisiin vankileiritutkimuksiin. Vertailun kohteena eivät ole niinkään vankileirijärjestelmät vaan juuri ihmisten käyttäytyminen vankileirioloissa. Liittoutuminen ja toisesta välittäminen olivat tyypillisiä selviytymiskeinoja jo Yhdysvaltojen sisällissodan vankileireillä.

Liskin teoksen erityisenä ansiona on, että hän katsoo naisten elämää pintaa syvemmälle. Elämässä oli kärsimystä ja pelkoa, mutta se piti sisällään myös nuorten naisten välistä ystävyyttä, huumoria ja ennen kaikkea elintärkeää kekseliäisyyttä, joka auttoi selviämään leirillä. Kuvaamalla, miten naiset pihistivät yölypsyillä maitoa, jakoivat varastamaansa lehmän verta ja järjestivät pakomatkoja, Liski luo vangeista kuvan aktiivisina toimijoina, jotka eivät olleet pelkkiä passiivisia objekteja. Hän osoittaa, miten naiset omalla neuvokkuudellaan ja empatiallaan pystyivät kohottamaan paitsi omaansa myös ystävien kaloriannoksia ja selviytymään kesästä 1918.