Filologeilla on aiemmin ollut vankka yliedustus monilla aloilla yhteiskunnassa: diplomatiassa, talouselämässä, filosofiassa ja politiikassa. Yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen pohtii kirjoituksessaan mistä moinen poikkeuksellinen kyky toimia eri aloilla oikein johtuu.
Edwin Linkomiehen kerrotaan usein viitanneen suuresti kunnioittamansa opettajan Fridolf Gustafssonin näkemykseen, jonka mukaan hyvä klassillinen filologi kelpaa mihin tahansa.
Linkomies itse kelpasi Rooman kirjallisuuden professuurinsa – hän oli Gustafssonin seuraaja – ohella Suomen pääministeriksi ja Helsingin yliopiston rehtoriksi ja kansleriksi.
Latinisteina olivat aloittaneet myös Erik Ahlman, josta tuli tunnettu filosofi, ja Matti A. Sainio, kasvatusopin historian ja oppihistorian tutkija. Gustafssonin ajatus klassillisten filologien kyvykkyydestä voidaan laajentaa koskemaan yleensä filologiaa.
Kuuluisalla kulttuurihistorioitsijalla Johan Huizingalla oli filologin koulutus sanskritin alalla, tunnettu amerikkalainen semiootikko Thomas A. Sebeok oli puolestaan aloittanut suomalais-ugrilaisten kielten tutkijana.
Suomalaisia esimerkkejä löytyy helposti juuri klassillisten filologien, latinan ja kreikan tutkijoiden, joukosta. Latinan ohella etruskeja ja etruskin kieltä tutkinut Jorma Kaimio on johtanut menestyksellisesti Akateemista kirjakauppaa ja WSOY:tä. Antti Arjava toimii Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä ja Kalle Korhonen Koneen Säätiön tiedejohtajana.
Kun Suomi itsenäistyttyään haki ulkomaiden tunnustusta ja yhteyksiä niihin, tarvittiin juuri filologien kielitaitoa ja eri maiden tuntemusta. Näin ulkoministeriön palvelukseen astuivat romanistit Werner Söderhjelm (Tukholma) ja Arthur Långfors (Madrid ja Pariisi) ja fennisti E. N. Setälä (Kööpenhamina ja Budapest). Slavistit J. J. Mikkola ja Jalo Kalima kävivät hakemassa Suomen tunnustamisen Turkin sulttaanilta Muhammed V:nneltä ja tapasivat myös Bulgarian tsaarin Ferdinandin.
Muun muassa mongolia ja kalmukkia tutkinut G. J. Ramstedt toimi puolestaan menestyksellisesti Japanissa, mistä hän on kirjoittanut muistelmateoksen Lähettiläänä Nipponissa. Kerrotaan, että hänen englanniksi julkaisemansa korean kielioppinsa koko Suomessa olleen varaston osti Yhdysvaltain armeija Korean sodan aikana.
Lehdistönkin palveluksessa ovat filologit kunnostautuneet. Mainittakoon vain Helsingin Sanomien Yrjö Niiniluoto ja Hufvudstadsbladetin Torsten Steinby, molemmat lehtiensä päätoimittajia, edellinen germanisti, jälkimmäinen klassillinen filologi. Ruotsissa Ivar Harrie toimi Expressenin päätoimittajana ja Suomessakin hyvin tunnettu kirjallisuudentutkija Olof Lagercrantz Dagens Nyheterin teräväsanaisena päätoimittajana.
Entä mitä olisi Suomen työväenliike ollut ilman filologisen koulutuksen saaneita? Siitä ovat todisteena työväenliikkeen pioneeri tohtori N. R. af Ursin, joka toimi latinan opettajana, ja kreikan opiskelijat Yrjö Sirola ja Kullervo Manner. Jälkimmäisen pro gradu -tutkielma käsitteli Herodotoksen historiateosta. Näiden taustalla häämöttelee antiikintutkijana aloittanut, antiikin filosofiaa tutkinut Karl Marx.
Mutta filologit ovat osoittaneet kelpoisuutensa yllättävämmilläkin aloilla. Lukiessani monitietoisen professori Aatos Ojalan tutkielmaa Ruumiinkulttuuri kirjallisuudessa (1982) kohtasin kiinnostavia tietoja filologien ja kirjallisuudentutkijoiden (ero näiden välillä on olematon) merkityksestä urheilun, nimenomaan voimistelun edistämisessä. Tällöin joudumme luomaan katseen Saksaan, joka 1800-luvulla oli kohonnut filologisen tutkimuksen johtavaksi maaksi, mutta joka samalla oli kehittänyt merkittävästi voimistelua (Turnen). Saksalaisen voimistelun isäksi (Turnvater) oli tullut muuan Friedrich Ludwig Jahn, joka oli filologi ja joka kutsuttiin Harvardiin saksan ja voimistelun opettajaksi. Hän ei kuitenkaan ottanut tehtävää vastaan. Jahnin teos Die deutsche Turnkunst kylläkin tunnettiin Yhdysvalloissa, sillä sen käänsi englanniksi Karl Beck, latinan oppituolin haltija Harvardissa.
Mistä filologien kyvykkyys johtuu?
Mistä sitten filologien kyvykkyys toimia eri aloilla on johtunut? Yksi syy on filologian luonteessa. Oppiala on sikäli monipuolinen, että siinä sivutaan puhtaasti kielellisten ominaisuuksien ohella tyyliä, kirjallisia arvoja, kulttuuria ja historiaa. Mutta samalla filologi joutuu pohtimaan sanojen merkityksiä ja vivahteita sekä tekemään käsiteanalyysia. Sitä kautta filologi kohtaa myös perustavanlaatuisia inhimilliseen kanssakäymiseen ja kommunikointiin sekä ymmärtämiseen ja väärinymmärtämiseen liittyviä ongelmia, toisin sanoen asioita, jotka missä tahansa työssä ovat tärkeitä.
Vieraita kieliä tutkiminen auttaa myös ymmärtämään erilaisuutta ja eri kansojen ja kulttuurien luonnetta. Etevän filologin kykyihin kuuluvat akribia, tarkkuus ja täsmällisyys niin yksityiskohtien kuin laajempienkin kokonaisuuksien analyysissa, ja historiallisen perspektiivin hallinta.
Nykyään filologeja tuskin löytyy politiikan, korkeamman valtionhallinon tai diplomatian parista. He ovat korvautuneet valtiotieteen maistereilla, sosionomeilla ja juristeilla. Valitettavasti.