Ammattihistorioitsijoita pidetään joskus muinaisuudessa elävinä hassuina kummajaisina, joiden sallitaan esittää oikeiden asioiden tai uutisten jälkeinen loppukevennys. Ammattimaisen historioitsijan syvin olemus kohdistuu kuitenkin nykyisyyden ymmärtämiseen, sillä talvisodan taisteluissa tai Rooman keisareissa ei ole mitään itseisarvoista tiedettävää. Sellainen menneisyys, jolla ei ole yhtymäkohtaa nykypäivään, ei ole kiinnostava eikä se ole tieteellisesti relevantti. Historian perspektiivi onkin tulevaisuudessa. Se antaa yleissivistyksen ja kyvyn etsiä syvempää tietoa, ja sitten ymmärtää paremmin ajassa liikkuvia viestejä ja tulevaisuutta.
Miksi historiaa opiskellaan ja siinä suoritetaan tutkintoja, jos historiaa kykenee tutkimaan pelkällä luku- ja kielitaidolla? Toisin kuin usein luullaan, historia ei ole tosiasioiden kronologinen luettelo, vaan siitä tehty yleistys, analyysi ja teoria. Usein historiaa harrastavalta ei-ammattilaiselta puuttuu metodinen taso ja ymmärrys kontekstista.
Historia menee jatkuvasti eteenpäin, sen tehtävä on ymmärtää jo ymmärretystä lisää. Kuva menneestä voi myös muuttua, sillä aito tutkija ei omaa näkemystään kiihkeästi markkinoiva lähetyssaarnaaja, vaan hän on aina kiinnostunut uusista löydöistä ja ajatuksista. Historiantutkijan antaman selityksen tulee olla uskottava oman maailmamme rationaalisessa ilmapiirissä, vaikka se sotisi menneisyydessä vallinnutta totuutta vastaan, sillä yliluonnollisuuskin pitää selittää luonnollisena, muuten rationaalinen nykyisyys ei sitä hyväksy, kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori ja historiantutkija Jukka Korpela.
Vladimir Putinin puhe lokakuun lopulla Valdai-klubin tilaisuudessa oli yllättävä. Hän esitti suurta närkästyjää ja väitti, että koko venäläistä kulttuuria häväistään ja sen upeita suorituksia halutaan suorastaan kieltää ns. cancel-kulttuurin merkeissä. Putin ei suinkaan pahastunut ortodoksisen uskontonsa tai venäläisen korkeakulttuurin puolesta, vaan siksi, että hänen klaaniaan oli häväisty, kun sitä ei otettu mukaan lännen herrakerhoihin kirjoittaa Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritus professori Timo Vihavainen.
Mennyttä käsitellessään pitäisi tuntea aina konteksti jotta voi arvioida historiassa tapahtuneita ratkaisuja eikä arvostella menneisyyttä omien luulojensa mukaan. Se, mikä on totta tänään, ei ollut välttämättä totta eilen, ja kun maailma ja sen arvot muuttuvat, myös lait pitää säätää uudelleen. Yhdysvaltojen korkein oikeus muistuttaa shariaa tulkitsevia imaameja, jossa järkevien sääntöjen sijaan uskotaan järkeä suuremman intelligenssin ylihistorialliseen hengentuotteeseen. Historiattomuus on myös niiden me-too -kamppanjoiden perusongelma, joissa uskotaan nykyisten arvojen ja totuuksien olevan mittapuu myös menneisyydessä.
Tietosanomat
Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen yksikössä hylättiin maisterintutkintoa tekevän opiskelijan lopputyö. Gradujen hylkääminen on Suomessa erittäin harvinaista. Hylkäyksen syyksi esitettiin puutteet työn objektiivisuudessa – mutta oliko kyse pikemminkin intersektionaalisen tutkimusnäkökulman kritiikin kieltämisestä?
Suomen hakeutuminen Natoon on johdonmukainen ja oikeutettu seuraus Venäjän Ukrainaa kohtaan suuntaamista brutaaleista sotatoimista. Jonain päivänä Ukrainan sota ohi, presidentti Putinkin hallitsee vain aikansa. Suomen ja Venäjän välille ehti muodostua ennen sotaa tiiviit taloudelliset, kulttuuriset ja sosiaaliset siteet. Natoon turvaamme, mutta Paasikivenkin opit kannattaa pitää mielessä.
Pitäessään kiinni kansallisvaltion yksinoikeudesta, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa EU-maat ovat rakentaneet Euroopan yhdentymispolitiikalle lasikaton, jonka rikkominen on mahdollista vain liittovaltiokehityksen kautta. EU voi jäädä sivustakatsojaksi, jos sen jäsenmailla ei ole poliittista halua rikkoa lasikattoa, joka tähän asti on tehokkaasti estänyt EU:ta kehittymästä poliittiseksi yhteisöksi. Sen tulisi kyetä suojelemaan omaa aluettaan, ohjaamaan ympäristönsä kehitystä intressiensä perusteella ja tehokkaasti toimimaan globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikka maailmanpoliittinen tilanne on äärimmäisen vakava ja tulevaisuus vaikeasti hahmotettavissa, ovat edellytykset eurooppalaiselle, integraatiopoliittiselle Zeitenwendelle olemassa kirjoittaa Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen ma. johtaja Kimmo Elo.
Koronapandemia on merkinnyt järisyttävää mullistusta taidekentän toimintarakenteissa. Moni ammattilainen joutui kahden pandemiavuoden aikana lähes täydelliseen pysähdykseen. Jäljet ovat niin syviä, että taidekenttä on joiltain osin pysyvästi muuttunut. Luottamus taiteeseen myös tulevaisuuden muutosvoimana on olemassa, mutta ensin pitäisi saada ammattilaisten ansainta jälleen raiteilleen.
Kun venäläinen yhteiskunta murtuu ja suhteemme Venäjään kriisiytyy, joudumme pohtimaan suhdettamme myös toisinajattelijoihin ja kriitikoihin. Yksi kriitikoista oli näyttelijä, trubaduuri ja runoilija Vladimir Vysotski, joka etsi totuutta valheita täynnä olleesta yhteiskunnasta kirjoittaa Turun yliopiston kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen.
Lyhenteet ”eaa” ja ”jaa” ovat yleistymässä ja korvaamassa vanhat e.Kr.” ja ”j.Kr -lyhenteet. Uudistuksella yritetään vapautua nimeen liittyvästä uskonnolliseksi luullusta julistuksesta mutta ajatus yhteisen ajanlaskun alusta johtaa harhapoluille. On parempi kutsua kalenteria oikealla nimellä, jolloin tulee kerrottua se, mistä on kyse historiallisesti. Rikokset eivät tule sillä hoidetuksi, että ne piilotetaan kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela.
Historiallinen jossittelu on kiistanalaista. Sillä on kuitenkin oleellisia rooleja ja arvonsa historiantutkimuksessa. Jossittelu mahdollistaa syy-seuraussuhteiden jäljittämisen. Täten se pystyy myös tarjoamaan ymmärrystä historian kontingenssista ja vääjäämättömyydestä. Jossittelu myös yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden sekä mahdollistaa harkitut moraaliarvostelmat ja vastuun omasta toiminnasta.
Kuva Ukrainan sodan raunioista kannettavasta raskaana olevasta naisesta on kuva juuri hänestä, ei kenestä tahansa. Pelkät luvut ja anonymisoitu nimetön data ei käynnistä samastumista ja empatiaa. Vasta kertojan ääni, kasvot ja ruumis antavat meille kyvyn eläytyä. Tästä on kyse myös perinteen ja muistitiedon kokoelmissa, jotka kiertyvät kaikki yksittäisten ihmisten yksilöllisiin kokemuksiin, niistä kertomiseen ja niiden jakamiseen, kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen.
Filologeilla on aiemmin ollut vankka yliedustus monilla aloilla yhteiskunnassa: diplomatiassa, talouselämässä, filosofiassa ja politiikassa. Yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen pohtii kirjoituksessaan mistä moinen poikkeuksellinen kyky toimia eri aloilla oikein johtuu.
Sodan varjo ulottuu nyt lähelle. Ajattelen ukrainalaisten ja venäläisten kohtaloa. Kuuntelen viileän analyyttisiä sotilaita ja näen sotilaallisen varautumisen täälläkin vahvistuvan. Tunnen painon sydänalassa. En tiedä, mitä ajatella. Enemmän kuin sotaa olen kuitenkin perinyt rauhaa. Kuulun sukupolveen, jolle sodan poissaolo on ainoa itse koettu tila – kirjoittaa emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen.
Ihminen yksilönä ja yhteisön jäsenenä on moraalinen olento, jolla on kyky tehdä ero paitsi toden ja epätoden myös hyvän ja pahan välillä. Historian toimia on siksi luonnollista arvioida eettisesti ilman että arvioija eksyy historiatieteen ulkopuolelle. Historioitsijalla on tieteenalansa luonteesta nouseva oikeutus menneisyyden eettiseen arviointiin. Sitä harjoittaessaan hän ei politikoi vaan tutkii historiaa kirjoittaa professori emerita Sirkka Ahonen.
Emme ymmärrä Stalinin hallintoa ja suomalaisten suhdetta siihen paremmin, vaikka meillä olisi rekisteri kaikista tapetuista. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole etsiä arkistoista historian tosiasioita positivismin hengessä, koska menneisyys ei selity keräämällä ja liittämällä irrallisia lähdefaktoja yhteen. Pitää ymmärtää, miksi ja miten kukin poikkeuksellinen fakta on syntynyt, ja vasta konteksti avaa ristiriidan. Siksi arkisto ei ole kansakunnan muisti vaan se on vain hallinnon kaatopaikka – emme löydä sieltä faktoja yhdistävää tieteellistä selitystä sellaisenaan kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela.
Vaikka ihmiset ovat hauraita ja katoavaisia niin yksilöillä ja instituutioilla on silti hämmästyttävä sitkeys selvitä, vaikka pandemiat ja katovuodet kerta toisensa jälkeen ovat ahdistaneet ihmiskunnan hävityksen partaalle. Lajillemme on ominaista toimintatapojen, arvojen, aatteiden ja sekä aineellisten että aineettomien resurssien edelleen siirtäminen. Tätä kykyä on kuvattu monin eri tavoin. Yksi niistä liittyy latinan verbiin tradere, ’antaa, jättää, uskoa tai antaa hoidettavaksi’, jonka johdannainen on sana traditio.
Käsite post-truth, totuudenjälkeinen on tullut viime vuosina tutuksi päivänpolitiikasta, uutisista ja (sosiaalisesta) mediasta. Totuudenjälkeisellä viitataan siihen, kuinka mm. faktoista, tilastotiedoista ja historiallisista tapahtumista puhutaan tietoisen harhaanjohtavasti ja valheellisesti. Totuudenjälkeinen retoriikka myös nostaa keskiöön kokemuksen, tulkintojen, mielipiteiden, uskomusten ja näkökulmien monipuolisuuden ja oikeudellisuuden. Totuudenjälkeistä retoriikkaa on hyödynnetty laajalti populistisissa, fasistisissa ja rasistisissa ulostuloissa, kannanotoissa, keskusteluissa ja politiikassa.
Tietosanomat
Sana kirjallisuus keksittiin 190-vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten vuonna 1831. SKS:n pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen kirjoittaa SKS:n juhlapäivän kolumnissaan kotikutoisen kielen synnystä osana yleiseurooppalaista ilmiötä. SKS on osa jatkumoa, jossa suullisesta muokattiin kirjallista osaksi kansallista traditiota. Ihmisten enemmistölle tuli pääsy omakieliseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Nationalistisen hankkeen negatiivisia seurauksia ovat olleet paikalliskulttuurien näivettyminen ja sen käyttö väkivaltaisissa kriiseissä 1900-luvulla. Tällä vuosituhannella se on antanut aineksensa kaiken vieraan, oudoksuttavan tai vapaamielisen torjuntaan.