Suomen itsenäisyyspäivä on tyyppiesimerkki siitä, miten kansallista yhtenäisyyttä on pyritty rakentamaan ja miten kiistanalaista “kansallinen” siitä huolimatta on ollut ja on nykyäänkin. 2000- ja 2010-luvuilla itsenäisyyspäivän juhlinta oli enemmistön toimintaa ja sitä vastustivat yhteiskuntaan nähden itsensä eri tavoin ulkopuoliseksi kokevat. Perinteisen itsenäisyyspäivän keskeisimmät tunnusmerkit olivat kaikille tuttuja, mutta niihin saatettiin ottaa myös soveltava tai humoristinen ote. Itsenäisyyspäivän viettoa saatettiin kritisoida liiasta sotaisuudesta, mutta usein kritiikki yhdistyi yleisempään yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostamiseen.

Itsenäisyyspäivän viettoon liittyy useita ajallisia kerroksia, joista monet näkyvät nykyäänkin. Vanhimmat tavat, kuten kahden sinivalkoisen kynttilän polttaminen ikkunassa juontaa juurensa sortovuosiin, tosin tavan yleistymiseen vaikutti Itsenäisyyden Liiton kampanjointi 1920-luvulla (kilpailevien tulkintojen mukaan tavan juuret ovat Jean Sibeliuksen syntymäpäivässä tai jääkäreille laitetussa turvallisen talon merkissä). Juhlajumalanpalvelukset ja valtioneuvoston juhlaistunnot vakiintuivat jo itsenäisyyden juhlinnan alkuvuosina. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto sai alkunsa ensimmäisen tasavallan aikana ja kasvoi mediatapahtumaksi pikkuhiljaa toisen tasavallan aikana.

Sota-aika tuotti uudenlaisen kaatuneiden muistamisen sisällissodan kahtia jakautuneen muistamisen ja muistamattomuuden tilalle. Kaatuneiden muistamista ritualisoitiin edelleen Mannerheimin kuoleman jälkeen, kun ylioppilaiden soihtukulkueen reitiksi vakiintui marsalkan hautajaissaaton reitti Helsingissä. 1960- ja 1970-luvuilla painottui eliitin juhlinnan kritisointi ja järjestettiin ensimmäiset köyhien itsenäisyyspäivän juhlat. Neuvostoliiton romahdettua alettiin muistella sota-aikaa uusisänmaallisessa hengessä. 1990-luvulla eliitinvastaisuus kanavoitui Linnan juhlien edustalla järjestetyiksi kuokkavierasjuhliksi.

Yhtenäisen kansakunnan kuva on säröillyt aiemminkin ja säröihin on reagoitu monilla tavoilla. Jo itsenäisyyspäivän ajankohdan valinnassa oli kyse sovittelusta eri näkökulmien välillä: Valkoinen Suomi juhli 16.5. valkoisten joukkojen voitonpäivänä, jolloin vuonna 1918 järjestettiin voitonparaati Helsingissä, jonka kärjessä kenraali Mannerheim ratsasti. K. J. Ståhlbergin aikana kuitenkin päätettiin, että kansallispäiväksi tulee sovinnollisempi 6.12. – päivämäärä, jolloin eduskunta vahvisti itsenäisyysjulistuksen. Ensimmäisen kerran itsenäisyyttä juhlittiin 6.12. vuonna 1919.

Kansallisissa juhlissa on kyse ritualisaatiosta, joka on usein erilaisten elementtien luovaa yhteen sovittelemista. Tähän liittyy traditioiden keksimistä tai luovaa uusiokäyttöä. Hyvä esimerkki tästä on kynttilöiden polton lisäksi eri äärioikeistolaisten ja kansallismielisten ryhmien vuodesta 2013 alkaen järjestämä 612-soihtukulkue, jossa on hyödynnetty samoja elementtejä kuin ylioppilaiden soihtukulkueessa. Ritualisaation toimijoina ovat muutkin kuin valtiolliset tahot. Rituaaleissa hyödynnetyn symboliikan voima rakentuu usein niiden monimerkityksisyyden varaan. Pimeässä itsenäisyyspäivän illassa valoa tuovat kynttilät ja soihdut ovat käyttökelpoinen ritualisoinnin objekti.

Itsenäisyyspäivä ja mielenosoitukset

2010-luvun Suomessa itsenäisyyspäivän perinteiset juhlintatavat jatkuivat, mutta etenkin pääkaupungissa nähtiin niiden ohella myös liikehdintää, jossa vastakkainasettelut korostuivat. Kun osa kansasta kokoontui perheen tai lähipiirin kanssa kotiensa lämpöön syömään ja juomaan hyvin, katsomaan Linnan juhlia tai Edvin Laineen Tuntematonta sotilasta televisioista, vastustettiin lumi- tai räntäsateisen Helsingin kaduilla eliitin juhlintaa, kapitalismia, EU:ta ja maahanmuuttoa, marssittiin isänmaan tai etnonationalistisen ja kansallissosialistisen pohjoismaisen liittovaltion puolesta, tai järjestettiin vastamielenosoituksia äärioikeiston marsseille. Eri vuosina muun muassa Kansalais- ja Narinkkatorilla kokoontuivat EU- tai maahanmuuttovastaiset ryhmät. Seuraavat otteet ovat muistiinpanoistani itsenäisyyspäivältä 2015:

[Helsingin Narinkkatorilla järjestetyssä] RAJAT KIINNI -mielenosoituksessa teemat olivat eliitti-, EU- ja maahanmuuttovastaisuus. Väkeä oli enimmillään n. 120 henkeä. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät katselemaan pidemmäksi aikaa. Maahanmuutto herätti kovaäänisimmät reaktiot yleisössä. Tilaisuudessa kuultiin myös kenraali Ehrnroothin [nauhoitettu] puhe Suomen puolustamisesta. Bongasin myös pastori Kai Sadinmaan “Rakasta maahanmuuttajaa” -kyltteineen. Sadinmaata seurasi joukko nuoria miehiä kameran ja mikrofonin kanssa. Valkoisiin pukeutunut nainen tenttasi Sadinmaata tiukkaan tahtiin. Torin toisella puolella olevalle veistokselle oli jätetty aamulla olleen 90-luvun laman uhrien performanssin risti ja banderolli. Tästä mielenilmaisusta jäi mieleen poliittisen eliitin (Stubb, Sipilä, Zyskowicz) syyttäminen maan ongelmista, kuten maahanmuutosta. Raiskaukset ja hedelmällisyysluvut mainittiin. Syyllisiä olivat myös “suvakit”.

Mielenosoittajat muodostivat kulkueen ja suuntasivat kohti Mannerheimin patsasta. Paikalla olleet noin kymmenen poliisiautoa saattoivat kulkuetta. Joku kulkueesta huusi ”fuck the police”…

[Myöhemmin 612-soihtukulkuetta vastustaneessa Vapauden puolesta -vastamielenosoituksessa.] Tulin takaisin Eteläiselle Hesperiankadulle Mechelininkadulta, josta näin puistoon kerääntyneet noin sata vastamielenosoittajaa. Poliisi suojasi Runeberginkatua, jota pitkin Töölöntorilta lähtevä 612-soihtukulkue tuli oletettavasti kulkemaan. Pääosa oli mustiin pukeutunutta nuorisoa, joista muutama oli varustautunut Angry Birds -naamioin. Joku viritteli megafoniin natsi- ja rasismivastaisia yhteislauluja ja huusi iskulauseita, tunnelma oli odottava. Toimittajia liikkui joukon sisällä ja ulkopuolella. Joku huusi viereisen talon ikkunasta, että menkää kotiinne.

Ehkä noin kello 19 joukko lähti liikkeelle. Rintamasuunta banderolleineen oli alun perin kohti Runeberginkatua, mutta joukko lähtikin aluksi Mechelininkatua etelään, minkä poliisit estivät heti. Suunta vaihtuikin länteen Eteläiselle Hesperiankadulle, kohti Hietaniemen hautausmaata. Tässä vaiheessa antifasistiset iskulauseet raikuivat. Seurasin joukkoa sen hännillä. Tarkoituksenani oli välttää poliisin sumputus, johon olin joutunut vuosi sitten [Lähiöst linnaan -mielenosoitusta seuratessani]. Toisin kuin silloin, nyt en nähnyt, että omaisuutta olisi hajotettu. Näin kolme seiniin spreijattua anarkistitunnusta, jotka kiinnostivat toimittajia todella paljon. Joku heitteli ilotulitteita.

Nämä väläykset erilaisista poliittisista rituaaleista tuovat esiin toisen puolen itsenäisyyspäivästä, joka saattaa jäädä mediavälitteisen kuvan varjoon. Kansallisesta kuvastosta maahanmuuton vastustajat valikoivat jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin puheen, jolla muistutettiin isänmaan puolustamisesta. Maahanmuutto esitettiin syynä ongelmiin ja lama-aika nostettiin esiin symbolisena viitepisteenä. Vastamielenosoitus taas rakentui oppositiossa äärioikeistoon, kun aikaisempina vuosina vasemmisto- ja anarkistiryhmät olivat järjestäneet omia uusliberalismin vastaisia mielenosoituksiaan, jotka olivat jatkoa kuokkavierasjuhlille. Mielenosoituksista uutisoitiin myös mediassa, jolloin korostui niiden marginaalinen luonne.

Aiemmassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota itsenäisyyspäivän juhlinnan julkisiin ilmenemismuotoihin ja aineistona ovat olleet usein tiedotusvälineet. Julkisuudessa on korostunut toisaalta itsenäisyyspäivän harras luonne ja perinteiset juhlinnan tavat ja toisaalta erilaiset kritiikin muodot. Itsenäisyyspäivä on mediarituaali, mutta siihen liittyy myös medioitumattomia ulottuvuuksia. Miltä itsenäisyyspäivä näyttää kansalaisten näkökulmasta?

Suomalaiset ja itsenäisyyspäivän vietto

Tarkastelen kansalaisten näkökulmaa itsenäisyyspäivään kahden aineiston kautta vielä julkaisemattomassa tutkimusartikkelissani. Ensimmäinen aineisto on vuosina 2016 ja 2017 yhdessä FT dos. Tiina Mahlamäen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa keräämämme teemakirjoitusaineisto “Päivä itsenäisyyttä”, joka sisältää 67 vastausta. Toinen on VTT, dos. Pilvi Torstin ja kumppanien vuonna 2009 keräämä Suomalaisten historiatietoisuus -kyselyaineisto, joka sisälsi kysymykset “Vietätkö Suomen itsenäisyyspäivää” ja “Miten vietät Suomen itsenäisyyspäivää”. Molemmissa aineistoissa vastaajat olivat äidinkieleltään suomen- tai ruotsinkielisiä.

Sekä kirjoitus- että kyselyaineistojen avulla on helposti paikannettavissa perinteinen juhlintatapa, jonka kaikki tunnistavat ja johon kuuluu kynttilöiden sytyttäminen, liputus, hyvin syöminen ja Linnan juhlien katsominen televisiosta. Myös hautausmaalla käynti, Tuntemattoman sotilaan sekä muiden televisio-ohjelmien, kuten sotilasparaatin katsominen televisiosta, muihin juhlallisuuksiin osallistuminen sekä jumalanpalveluksiin osallistuminen tai katsominen televisiosta kuuluivat tähän malliin, mutta olivat edellisiä vähemmän suosittuja. Etenkin sodan kokeneiden lapset tai lähisukulaiset aloittivat kirjoituksensa usein kirjoittamalla sodat kokeneista tai niissä kaatuneista läheisistään. Tätä kautta kansalliseen kertomukseen pystyttiin kytkeytymään henkilökohtaisemmalla tasolla.

Kun perinteinen juhlintatapa esiintyi etenkin sota-ajan sukupolven ja suurten ikäluokkien kirjoituksissa, tuli etenkin milleniaalien kirjoituksissa esiin vähemmän vakava ja etäisyyttä ottava lähestymistapa itsenäisyyspäivän viettoon. Tähän kuului perinteisten tapojen katsominen ikään kuin ulkopuolisena ja uusien lähestymistapojen kehittely niihin: yksi vastaaja kertoi pelaavansa puolisonsa kanssa juomapeliä katsoessaan Linnan juhlia, toinen taas kertoi, miten nuorten itsenäisyyspäivän juhlissa oli ruokana mahdollisimman epäsuomalaista tex-mex -pizzaa, mutta juomana sentään oli Karjala-olutta. Kyseisen olutmerkin vulgaarin isänmaallisuuden tunnisti toinenkin kirjoittaja, joka oli kiireessä joutunut asettamaan itsenäisyyspäiväkynttilät olutpulloihin. Humoristisuutta lisäsi se, että pullojen pakkauksessa muisteltiin jääkiekon MM-kultaa vuonna 1995. Nämä esimerkit kertovat, miten perinteiset muodot kyllä tunnistetaan, mutta niitä lähestyttiin luovasti ja yksilöllisyyttä korostaen.

Lisäksi kirjoituksissa tuli esiin eliitinvastaisuutta ja yleistä yhteiskuntakritiikkiä. Henkilöt, jotka olivat itse tai joiden läheiset olivat tulleet kaltoin kohdelluiksi yhteiskunnan taholta, kritisoivat juhlimisen elitistisyyttä. Jotkut kritisoivat myös juhlimisen sotilaallisuutta. Sota-ajan muistelu oli tosiaan näkyvästi esillä kirjoituksissa, ja myös ne, jotka kritisoivat itsenäisyyspäivän ja yhteiskunnan elitistisyyttä tai korruptoituneisuutta saattoivat puhua sodassa olleista lähisukulaisistaan. Juuri se, että monilla on sodan kokeneita esivanhempia tai muita sukulaisia, tekeekin sotaveteraaneista ja lotista tenhoavia symboleita, joihin on viitattu usein yhtenäisenä ja yksimielisenä joukkona, mutta harvemmassa ovat viittaukset sotaveteraaneihin niissä yhteyksissä, joissa halutaan tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia.

Syytöksistä huolimatta itsenäisyyspäivän juhlintaa sinänsä – ainakaan yksityisten kansalaisten tapana – ei voida kuitenkaan pitää kovin elitistisenä. Historiatietoisuuskyselyyn vastanneista 80,5 % (painotettu) kertoi juhlivansa itsenäisyyspäivää. Juhliminen oli tilastollisesti merkitsevästi suositumpaa suomenkielisillä, evankelisluterilaisen kirkon jäsenillä, korkeammin koulutetuilla ja sosialidemokraatteja äänestävillä – muuten eri puolueet eivät erottuneet tilastollisesti merkitsevästi –, mutta hieman yllättävästi vähemmän todennäköistä kaikista suurituloisimmilla. Vielä 2000-luvun lopussa ja 2010-luvun aikana itsenäisyyspäivän juhlinta oli siis väestön enemmistölle tyypillistä. Elitismisyytökset korostuivat niillä, jotka kokivat ulkopuolisuutta yhteiskuntaan erinäisistä syistä. Kieli- ja uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvien sekä työttömien joukossa juhlinta oli tilastollisesti merkitsevästi epätodennäköisempää.

Mielenkiintoinen kysymys onkin uskonnon rooli itsenäisyyspäivän vietossa. Evankelisluterilainen kirkko on perinteisesti ollut osana itsenäisyyspäivää ja tässä kohtaa sen valtionkirkollinen ja kulttuurinen rooli korostuu. Näiden roolien kannalta tärkeää tarjota erilaisia rituaaleja, jotka muodostavat kehyksen paitsi henkilökohtaisemmalle vainajien muistamiselle, myös asettuvat osaksi itsenäisyyspäivän julkista mediarituaalia. Vaikka kirjoituksissa esiintyi henkilökohtaista uskonnollisuutta (esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottamista Suomelle tai omasta rukoilemisesta kertomista) vain vähän, oli kirkko kuitenkin mukana taustapaperina. Kirkko onkin itsenäisyyspäivinä osa banaalisti nationalistista symbolien muodostelmaa. Tällä on varmasti vaikutusta siihen, miksi siihen kuuluminen lisää itsenäisyyspäivän juhlinnan todennäköisyyttä.

Harhan mobilisointia

Itsenäisyyspäivän juhlinta 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä on ollut enemmistön toimintaa. Itsenäisyyden valtiollisissa esityksissä korostuu yhtenäisyys, jota usein rakennetaan representoimalla eri ihmisryhmiä, kuten varmistamalla eri ryhmien edustus Linnan juhlissa. Aina on kuitenkin niitä, jotka jäävät ulkopuolelle. Näille ryhmille itsenäisyyspäivä ei ole juhlan, vaan kritiikin aihe. Tämä on nähtävissä siinä, miten itsenäisyyspäivä muodostui 2010-luvulla mielenilmaisujen ajankohdaksi sekä tarkastelemissani teemakirjoituksissa, joissa itsenäisyyspäivä-aihe motivoi yleisempää yhteiskuntakritiikkiä.

Politiikantutkija Steven Lukesin mukaan poliittisissa rituaaleissa on sosiaalisen integraation sijaan kyse ”harhan mobilisoinnista”. Kyse on siis siitä, että rakennetaan kuva, että rituaaliin osallistuvat olisivat todella ovat samaa mieltä asioista, mikä yleensä palvelee vallitsevia poliittisia näkemyksiä. Kuitenkin todellisuudessa rituaaleihin osallistujilla – niin itsenäisyyspäivää kotonaan juhlistavilla kuin mielenosoituksiin lähtevillä – on monia eri motiiveja osallistumiselleen.

Itsenäisyyspäivää voidaan juhlia perinteitä noudattaen tai kehittämällä omia juhlintatapoja, tai sitä voidaan olla juhlimatta lainkaan tai sitä voidaan kritisoida eri syistä. Jääkin nähtäväksi, miten yhteistä kansallista tilaa rakennetaan ja haastetaan 2020-luvulla, koronarajoitusten jälkeen. Uusissa itsenäisyyspäivää tarkastelevissa tutkimuksissa on tärkeää ottaa huomioon myös muita kieliä kuin suomea ja ruotsia puhuvien näkökulmat.

Kirjallisuutta

Halonen, Tero. 2003. ”Itsenäisyyspäivä ja yhtenäisen kansakunnan rakentaminen.” Tiedepolitiikka 28 (1), 15–22.

Heikka, Taneli, Katja Valaskivi & Turo Uskali. 2016.”Crashing a National Media Event: The Circulation of Social Imaginaries in the Gatecrashers Riots in Finland.” Teoksessa Media Events. A Critical Contemporary Approach, toimittanut Bianca Mitu and Stamatis Poulakidakos, 92–113. London: Palgrave Macmillan.

Hirvikorpi, Helinä. 2006. Linnan juhlat kautta aikojen. Helsinki: Teos

Klinge, Matti. 1979. “Kansalliset merkkipäivät.” Teoksessa Juhlakirja. Suomalaiset merkkipäivät. Kalevalaseuran vuosikirja 59, toimittanut Urpo Vento, 34–41. Helsinki: SKS.

Kuusi, Matti. 1979. ”Itsenäisyyspäivä.” Teoksessa Juhlakirja. Suomalaiset merkkipäivät. Kalevalaseuran vuosikirja 59, toimittanut Urpo Vento, 184–191. Helsinki: SKS.

Kyyrö, Jere. 2015. ”Saitko kutsun Linnan juhliin? Itsenäisyyspäivän vastaanotto kansalaisuskonnollisena mediarituaalina.” Teoksessa Askel kulttuurien tutkimukseen, toimittanut Jaana Kouri, 93–96. Turku: Turun yliopisto. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/135172/Askel_kulttuurien_tutkimukseen.pdf.

Lukes, Steven. 1975. “Political Ritual and Social Integration.” Sociology 9 (2), 289–308.

Nyyssönen, Heino. 2009. “The Politics of Calendar: Independence Day in the Republic of Finland.” Teoksessa National Days. Constructing and Mobilising National Identity, toimittanut David McCrone and Gayle McPherson, 136–150. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Paasi, Anssi. 2016. ”Dancing on the graves: Independence, hot/banal nationalism and the mobilization of memory.” Political Geography 54, 21–31.

Pajala, Mari. 2012. ”Televisio kulttuurisen muistin mediana. Miten itsenäisyyspäivä alkoi merkitä sotamuistelua.” Teoksessa Media Historiassa. Historia mirabilis 9, toimittanut Erkka Railo & Paavo Oinonen, 127–150. Turku: Turun historiallinen yhdistys ry.

Tepora, Tuomas. 2011. Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945. Helsinki: WSOY.

Lisätietoja:

Kuokkavieraat – Mikä itsenäisyyspäivän vietossa oikein mättää? 2012 (YouTube)

Ovatko itsenäisyyspäivän mielenosoitukset rettelöintiä vai yhteiskunnan herättelyä? (Yle Elävä arkisto)

Reino Paasilinnan dokumentti Viimeisellä rannalla vuodelta 1967 (Yle Elävä arkisto)

Linnan juhlien ensimmäinen televisiolähetys vuodelta 1967 (Yle Areena)