Termillä ”jäsenkorjaaja” viitataan eri käsiliikkeillä hoitaviin itseoppineisiin kansanparantajiin. Toisinaan jäsenkorjausta kutsutaan myös adjektiivilisällä ”kalevalainen jäsenkorjaus”. Onko nimitykselle tieteellistä perustaa vai olisiko ”suomalainen jäsenkorjaus” oikeampi termi?

Suomenkielisissä artikkeleissa ei ollut vuoteen 1981 mennessä käytetty itseoppineista, eri käsiliikkeillä hoitavista kansanparantajista eli ”jäsenkorjaajista” vakiintunutta suomenkielistä nimitystä, joka olisi perustunut laajaan kenttätutkimukseen. Termit jäsenkorjaus ja jäsenkorjaaja eivät myöskään olleet tuolloin Nykysuomen sanakirjasta löydettävissä. Tämän kirjoittajalla on pitkä kokemus noiden kansanparantajien lääkäritutkijana. Tein heidän kanssaan hoitoyhteistyötä johtamassani kokeellisessa lääketieteen ja kansanlääkinnän integraatiokeskuksessa, Kansanlääkintäkeskuksessa, Kaustisella vuosina 1987–1990.

Aloin käyttää tuota jäsenkorjaussanaan perustuvaa nimitystä tutkimusartikkeleissani vuonna 1983. Jäsenkorjaaja-nimitys on nykyään vakiintunut yleiseksi termiksi, sekä kirjoituksissa, mainoksissa että populaarissa keskustelussa. Viime vuosina ovat eräät kansanlääkinnän käsin tapahtuvien hoitojen tiedottajat alkaneet kutsua jäsenkorjausta myös adjektiivilisällä kalevalainen jäsenkorjaus. Tarkastelen seuraavassa myös tuota adjektiivilla lisättyä nimitystä.

Miten sairaan hoitamista on kuvattu Kalevala-teoksessa?

Kalevala, Elias Lönnrotin, lääkärin, kansanrunouden ja kielentutkijan 1840-luvulla toimittama ja viimeistelemä kirja, on suomalaisilta ”kansanihmisiltä” talteen kirjoitettuihin runoihin perustuva teos. Lönnrot kehitteli noista runoista fiktiivisen kertomuskokonaisuuden, joka pohjaa eräiden henkilöhahmojen elämään jollakin pohjoisella alueella. Teos Kalevala – sana on myös erään vienankarjalaisen paikan nimi – sisältää, kaiken muun ohella, runsaasti myös erilaisten henkilöhahmojen sairauksia ja vammoja käsittelevää kerrontaa.

Mitä tarkoittaisi ”kalevalainen lääketiede”? Runossa viisitoista Lönnrot kuvaa kuinka yksi keskeinen mieshahmo, Lemminkäinen, on kuollut tapaturmaisesti. Hänen äitinsä on lähtenyt etsimään häntä ja löytää lopulta Lemminkäisen Tuonelan joesta. Äiti hoitaa poikaansa, hänen ruumiinsa jäseniä, suonia, lihaksia, luita ja jänteitä, ja sydäntä – se on runollinen kuvaus vammautuneen monenlaisesta hoitamisesta. (Kansanomaisessa kielenkäytössä saatetaan kutsua muuten sekä jänteitä että verisuonia ”suoniksi”). Tuo Kalevala-teoksen hoitokuvaus voisi sopia varhaiseksi esikuvaksi myös monen muun lääketieteen alan edustajan toiminnalle. Siten myös suomalaiset kirurgit voisivat tuolla logiikalla kutsua itseään ”kalevalaisiksi” kirurgeiksi tai lääkäreiksi.

Tutkijoiden käyttämät parantajien ja jäsenkorjaajien nimitykset

Suomalaisesta kansanlääkinnästä aikaisemmin kirjoittaneet lääkärikollegat näyttävät käyttäneen sekä omia kohdetta kuvailevia nimityksiä että väestön käyttämiä omia nimityksiä. Jotta kansanparantajien nimitysten taustajoukko tulisi esiin, tarkastelen kansanparantajista yleensä käytettyjä nimityksiä. Elias Lönnrot mainitsee laajennetussa maisterinväitöskirjassaan vuodelta 1842 seuraavat suomalaiset nimitykset: tietäjä, tietomies, loihtija, osaja, laulaja, runoja, lumoaja, puolijumala, poppamies, myrrysmies, intomies, innokas, haltiokas kukkaromies.

Itseoppinut kansatieteilijä ja piirtäjä, opettaja Samuli Paulaharju luettelee, noin sata vuotta Lönnrotia myöhemmin, vuonna 1937, monia parantajien nimiä. Heitä olivat noidat ja velhot. Parantaja oli myös tietomies, puhaltaja, puhalluspuoskari, kattoja, pyörryttäjä, lumooja, kirmakka tai loihtemaäijä. Hän viskutteli tai luetteli; tai hänellä oli parantava käsi. Hän saattoi olla hierojamuori tai kuppariämmä. Verentypehdyttäjä. Tietomuori. Näkijä. Parantaja saattoi olla myös ruumiinpesijä. Kummankin edellä mainitun tutkijan nimityksissä ovat etusijalla muut kuin käytännöllisen parantamisen toimintatavat, eivätkä yksiselitteisesti käsin, manuaalisesti, hoitavien parantajien nimitykset. Lönnrotin ”osaja” tosin voisi olla tuollainen nimitys, samoin Paulaharjun ”parantava käsi”-nimitys.

Varhaisten lääkärikirjoittajien jäsenkorjaajista käyttämät nimitykset ovat seuraavanlaisia. Karl von Fieandt käyttää vuonna 1889 nimitystä luunasettaja nuoren miehen reisiluun sijoiltaanmenon kuvauksessa. Luunasettaja on itse asiassa suora vastine englannin bonesetter-nimitykselle. Eino Suolahden vuoden 1921 artikkelissa esiintyvät nimitykset: kuljeskelevat puoskarit, ammattipuoskarit; luuvikojen korjaajat; jäsenlaittajat. Luunmurtumien ja sijoiltaanmenojen parantaja. Konrad ReijoWaaralla tapaamme samana vuonna luuntaittumain korjaajat, jäsenten sijoilleenpanijat; (…) joka paransi luuvammoja. Erkki Pelkosella esiintyy vuonna 1933 jäsenkorjauksesta tieteellisen neutraaleja, yksityiskohtaisia nimityksiä: luunmurtumien parantaminen, paikoiltaan luiskahtaneiden jäsenten korjaaminen ja sijaltaan luiskahtaneiden nivelten hoitotavat. Hän mainitsee myös nimityksen avustaja. Kalevi Niemineva kutsuu vuonna 1977 ruotsinkielisessä artikkelissaan satakuntalaista jäsenkorjaajaa nimityksin folkbotare ja ledgångsbotare. Työnsä englanninkielisessä tiivistelmässä hän käyttää, yllättävästi, sanaa healer, ei yleistä kansainvälistä nimitystä bonesetter.

Jäsenkorjaajien nimitykset vuoden 1983 kyselyn perusteella Pohjanmaalla

Tein Oulun yliopiston Kansanterveystieteen laitoksella vuonna 1983 postikyselyn, jossa selvitin Pohjanmaan 22 kunnassa yleisiä, käsin annettavia jäsenkorjaajien hoitoja. Kyselyn, jossa selvitin erilaisia hoitojen käyttöön liittyviä asioita, otos oli 3136 yli 18-vuotiasta vastaajaa. Heistä 74 % vastasi. Artikkelissa, joka on myös jäsenkorjausta tutkivan väitöskirjani vuodelta 1999 liitteenä, tuon esiin sen, että parantajat olivat vastaajille tuttuja: reilu 40 % heistä oli joskus käynyt

jäsenkorjaajan hoidossa. Selvitin myös jäsenkorjaajista käytettyjä nimityksiä. Heille löytyi kymmeniä suomenkielisiä nimiä, yhteensä noin 90 eri nimitystä. Ne olivat usein kahdesta substantiivista muodostettuja yhdyssanoja: esimerkiksi luutohtori, nikamanniksauttaja, nikamanikkari, jäsenlaittaja, kansanparantaja. Ruotsiksi löytyi kymmenkunta nimitystä: mm. bendoktor, klövryckare, klövknyckare ja kotknackare.

Millä nimellä kutsua noita eri jäsenlaittajia?

Millä nimellä pitäisi sitten lääkäritutkijan kirjoituksissaan ja esitelmissään kutsua noita itseoppineita käsiliikkeillä hoitavia parantajia? Kun vakiintunut nimitys olisi tutkimusartikkeleissa ja muussa yhteydenpidossa tärkeä, esittelin mainitussa postikyselyssä löytämiäni yleisimpiä nimityksiä vuonna 1983 fysiologian professori, LKT Osmo Hänniselle. Päädyimme siihen, että olisi luontevaa alkaa käyttää nimenomaan ”jäsenkorjaaja”-nimitystä. Se oli kyselyn perusteella jo yksi yleisesti käytetty nimitys Pohjanmaalla.

Tulkoon tässä todetuksi, että Pohjanmaan jäsenkorjaushoidot ovat tutkimuksieni mukaan olleet melko vaihtelevia, lähtien hoitovarustuksista, esim. renkaat katossa, tai vuode, tai tuoli, ja lähtien potilaiden asennoista hoidon aikana, pystyssä, makuulla tai istuen, siihen miten potilaita, erilaisilla käsi-, sormi- ja muilla kehon liikkeillä on hoidettu, ja miten potilaita on pyydetty osallistumaan hoitoihin omilla kehon tai jäsenten liikkeillään.

Onko nimitykselle ”kalevalainen jäsenkorjaus” tieteellistä perustaa?

Pelkkä jäsenkorjaus, vai kulloistakin perinneseutua korostaen, esimerkiksi keskipohjalainen, tai, satakuntalainen jäsenkorjaus? Katson, että lääketieteellisesti ja perinnetieteellisesti arvioiden on viime vuosina eri tavoin esitelty kalevalainen jäsenkorjaus lähinnä yhdistelmä eri manuaalisista kansanomaisista hoitotavoista, jonka osiot on otettu varsinkin Keski-Pohjanmaalla yleisestä jäsenkorjauksesta. Sen juuristossa kulkee ainakin yksi vahva juonne alaveteliläiseen Nygren-jäsenkorjaajasukuun. Jos etuliitettä halutaan käyttää, puhukaamme siksi mieluiten suomalaisesta jäsenkorjauksesta. Se kattaa kaiken kyseisen alan kansanomaisen toiminnan, tieteellisestikin arvioiden.