Liian moni huippulaatuinen tutkimus jää ilman rahoitusta, kun vain yksi kuudesta hakijasta onnistuu läpäisemään hakuprosessin. Voitaisiinko vertaisarvioidun hakukierroksen toisessa vaiheessa asettaakin hakijat paremmuusjärjestykseen arpomalla?  Akateeminen yhteisön tulisi arvostaa enemmän hakemuksissaan epäonnistuneita. Akateeminen yrittäjyys ansaitsee yhtä suurta arvonantoa kuin taloudellisen yrittäjyys,  kirjoittaa Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Mika Pantzar.

Professorin työ on pitkälti makutuomarina toimimista. Itse arvioin vuosittain satoja apurahahakemuksia. Harmittaa kuinka moni hyvä hakija ja hakemus jää ilman rahoitusta. Akateemisessa maailmassa vain joka kuudes hakija läpäisee rahoituksen saamisen kriteerit.

Näen tässä kaksi keskeistä ongelmaa: sekä hakuprosessien raskauden että akateemisen arvioinnin työläyden. Jälkimmäisen prosessin tehostamiseksi ehdotan, että tulevaisuudessa parhaat hakemukset asetetaan järjestykseen arpomalla.

Kaksivaiheisen prosessin aluksi arviointi tapahtuu normaalissa vertaisarvioinnissa. Jälkimmäisessä vaiheessa arvotaan hakemuksille paremmuusjärjestys. Ajatus tuntuu aluksi radikaalilta. Tätä keskustelua kuitenkin jo käydään maailmalla. Mutta sitten se toinen vakavampi ongelma.

Nykytutkijalta vaaditaan paljon aikaa ja vaivaa, jos haluaa osallistua hakemussirkukseen. Suomen Akatemiassa ongelmaa on pyritty ratkaisemaan kahdella tavalla. Strategisessa tutkimusrahoituksessa alkuvaiheen hakemukset ovat suhteellisen kevyitä ja pinnallisia. Jatkoon ja perusteellisempaan valmistelutyöhön valitaan vain parhaat hakemukset.

Ajan perusteella tehdyt rajaukset jättävät liian monet rahoituksen ulkopuolelle

Toinen kriittistä keskustelua aikaan saanut tuore idea on vähentää hakupainetta rajoittamalla hakijoiden määrää asettamalla kriteereitä vaikkapa väitöskirjan valmistumisen jälkeisestä ajasta. Läpäisyprosentti paranee, mutta yhä useampi tutkija jää rahoitusmahdollisuuksien ulkopuolelle.

Ja aivan viimeiseksi. Toivoisin että akateeminen yhteisö alkaisi arvostaa enemmän hakemuksissaan epäonnistuneita. Nykyään onnitellaan rahan saajia, mutta ei niitä viittä kuudesta, jotka jäävät ulkopuolelle.

Ilman näitä yrittäjiä suomalainen tutkimus lamaantuu. ”Akateeminen yrittäjyys”, kisa paikoista ja rahoista ansaitsee yhtä suurta arvonantoa kuin taloudellisen yrittäjyys. Itse olen huomannut, että monet hakukierrokset ja niihin liittyvät suunnitelmat ovat sittenkin tuottaneet hedelmää uudenlaisina tutkijaverkostoina ja ideoiden kehittäjinä.