Viimeaikaisessa suomettumis- ja itsesensuurikeskustelussa on vallalla käsitys, että Suomi ja suomalainen media olisi ollut itään rähmällään koko kylmän sodan ajan. Kylmän sodan Suomi ei kuitenkaan ollut sama kuin suomettunut Suomi. Ennen 1960-luvun loppua Suomi oli monessa suhteessa hyvin ”amerikkalainen” ja ylipäätään vastaanottavainen angloamerikkalaiselle propagandalle ja kulttuuridiplomatialle kirjoittaa Helsingin yliopiston poliittisen historian yliopistonlehtori dosentti Jukka Kortti.

Puolivuosisataa sitten vuonna 1972 Suomen on katsottu olleen suomettumisen syvimmässä suossa. Pari vuotta aikaisemmin oli vietetty Leninin satavuotisjuhlia, mikä tarkoitti kahta tuhatta Leninin 100-vuotispäivälle omistettua tapahtumaa.

Samaan aikaan Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov taikoi vallankumouksen aavetta ääriradikalisoituvan nuorison tuella (Rentola 2005). Leninistien suunnannäyttäjä ja SKP:n varajohtaja Taisto Sinisalo oli voimansa tunnossa ja eduskunta-aloitteella onnistunut muun muassa sensuroimaan maantiedon oppikirjoja edellisenä vuonna.

Seuraava vuosi 1973 merkitsi Kekkosen valitsemista poikkeuslailla jatkamaan neljällä vuodella – monen mielestä suomalaisen demokratiahistorian pohjakosketus – sekä YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlallisuuksia.

Mutta vuonna 1972 pantiin alulle myös kymmenosainen televisiosarja Sodan ja rauhan miehet,  joka kertoi talvisodasta; siihen johtavista tapahtumista ja tiestä jatkosotaan. Nykytermein kutsuttuna kyse oli dokudraamasta. Vaikka Martti Tapion luomassa ja ohjaamassa sarjassa tunnetut suomalaiset näyttelijät esittivät historian henkilöitä, kuten Mikko Niskanen Stalinia, Veijo Pasanen Hitleriä, Risto Mäkelä Molotovia, Keijo Komppa Paasikiveä ja Leif Wager Risto Rytiä, nojautui heidän tekstinsä laajaan dokumenttimateriaaliin. Lisäksi mukana oli perinteiseen historiadokumenttielokuvaan kuuluvia ”puhuvia päitä”, kuten historioitsijat Keijo Korhonen, L.A. Puntila, Osmo Jussila, Hannu Soikkanen, Martti Häikiö ja Ohto Manninen.

Sarja muun muassa esitti, että Neuvostoliitto aloitti talvisodan ja että Suomen kohtalo oli päätetty jo Molotov–Ribbentrop-sopimuksen lisäpöytäkirjan etupiirijaossa.

Miten tällainen oli mahdollista Yleisradiossa, jonka piti valtionradiona olla kaikista ”suomettunein”? Sarjan esittämisen aloittamista jouduttiin kylläkin siirtämään lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäisyyden 60-vuotisjuhlinnan sekä YYA-sopimuksen 30-vuotisjuhlinnan vuoksi. Sarjan esityksen alettua vuonna 1978 Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov protestoi sarjan esittämistä, mutta se kuitenkin näytettiin ja saavutti suuren suosion suomalaisten keskuudessa (Salokangas 1996, 328–330.)

Kylmän sodan Suomi ei ole suomettunut Suomi

Keskustelu suomettumisesta – viime aikoina etenkin Jari Tervon juontama  Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarjan vaikutuksesta – on usein antanut vaikutelman, että Suomessa vallitsi laaja itsesensuuri, joka lävisti koko suomalaisen median kylmän sodan aikana. Kuitenkin tutkimukset ovat osoittaneet jo 1990-luvulla, että myös 1970-luvulla suomalainen ”sitoutumattomuuteen laajana rintamana siirtyvä lehdistö jatkoi koko ajan Neuvostoliiton totalitäärisen järjestelmän arvostelua, ainakin peitetysti”, kuten Esko Salminen (1996, 271) kirjoitti tutkimuksessaan Vaikeneva valtiomahti?.

Vaikka Salmisen teos perustui Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimukseen, sillä oli varsin selkeä agenda: osoittaa suomalaisen median ja journalismin häpeällinen itsesensuuri, joka oli länsimaisen viestintäajattelun kannalta ongelmallinen. Edesmennyt Tampereen yliopiston journalistiikan professori Salminen oli tunnetusti kärkäs vasemmistolaisen journalismin ja journalismikoulutuksen kriitikko.

Historiadokumenttielokuvissa usein kärjistetään ja oikaistaan moniulotteisia asioita. Tämä täytyy aina ottaa huomioon populaarihistoriallisissa esityksissä, kun niiden pohjalta keskustellaan historiasta.

Toinen, paljon isompi ongelma viimeaikaisessa suomettumis- ja itsesensuurikeskustelussa on kuitenkin käsitys, että Suomi ja suomalainen media olisi ollut itään rähmällään koko kylmän sodan ajan, ”vaaran vuosista” Neuvostoliiton romahdukseen. Vaikka Kylmän sodan Suomi -sarjassakin tuodaan esiin, että tavalliset suomalaiset lukivat Aku Ankkaa ja Valittuja paloja, sivuutetaan aika ennen vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehitystä varsin lyhyesti. Näin sarjasta jää kuva, että nimensä mukaisesti kylmän sodan Suomi oli sama kuin suomettunut Suomi. Näinhän ei missään nimessä ollut.

Viime vuosina on julkaistu tutkimuksia ja kirjoja, jotka osoittavat, että ennen 1960-luvun loppua Suomi oli monessa suhteessa hyvin ”amerikkalainen” ja ylipäätään vastaanottavainen angloamerikkalaiselle propagandalle ja kulttuuridiplomatialle. Tällaisia kirjoja ovat esimerkiksi Marek Fieldsin Lännestä tuulee (2019), joka mm. osoittaa kuinka amerikkalainen kulttuuridiplomatia ja propaganda upposi Suomeen niin helposti, että jopa CIA:kin hämmästyi.

Aleksi Mainion Erkon kylmä sota (2018) tuo esiin Helsingin Sanomien päätoimittajan Eljas Erkon kommunistivastaisuuden ja laajat korkean tason USA-verkostot. Risto Uimosen ja kumppaneiden Täällä Lontoo (2020) taas valaisee, kuinka BBC pitkäjänteisesti pyrki pitämään Suomen lännen vaikutuspiirissä informaatiovaikuttamisella.

Puhumattakaan populaarikulttuurista, joka oli hyvin amerikkalaisvaikutteista Suomessa sotien jälkeisellä vuosikymmenellä – ei vähiten siksi että meillä oli koko Euroopan amerikkalaisimpia televisiosysteemejä kaksine mainostelevisioyhtiöineen 60-luvun puoleenväliin saakka. Tämä tarkoitti muun muassa amerikkalaisen kulutuskulttuurin tuomista suomalaisiin olohuoneisiin niin mainosten kuin amerikkalaisten sarjojen muodossa.

Omassa pari vuotta sitten julkaistussa Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan historiatutkimuksessa (Kortti 2020) tuli hyvin esiin se, kuinka suomalainen yhteiskuntatiede, joka ohjasi 1950- ja 1960-luvuilla suomalaisen hyvinvointivaltion rakennusta, perustui melkein yksiomaan amerikkalaisille ideoille.

Kuten suomalaisen yhteiskuntatieteen keskeinen henkilö, sosiologi Erik Allardt on todennut useassakin yhteydessä, amerikkalaisvaikutteet suomalaisissa yhteiskuntatieteissä olivat vahvempia kuin missään muussa massa.

Sen tärkeimpinä toteuttamisväyliä olivat ASLA-Fulbright ja Rockefeller -stipendit, joita merkittävä osa paitsi suomalaisista tieteilijöistä, mutta myös poliitikoista, mediajohtajista ja ammattiyhdistysaktiivista hyödynsi lukuisilla USA-visiiteillään. Olenkin kutsunut näitä vaihto-ohjelmia ”hitaaksi mediaksi” (Kortti 2022), joiden vaikutus ilmeni pitkällä aikavälillä ja usein tiedostamatta.

Julkisuus monimutkaisessa modernissa demokratiassa

Julkisuus osana demokratiaa kiinnosti jo valistusfilosofeja, kun he teoretisoivat valtioita ja demokratiaa. Tunnettu yhdysvaltalainen intellektuelli Walter Lippmann ja kasvatusfilosofi John Dewey näkivät, että moderni elämänmeno oli jo 1900-luvun alkupuolella liian monimutkaista tavallisen ihmisen ottaa haltuun. Mutta siinä missä Lippmann näki, että julkisten asioiden hoitaminen piti suosiolla jättää asiantuntijaeliitille ja edustukselliselle demokratialle, Dewey uskoi, että myös tavalliset ihmiset, eivät vain ekspertit, kykenevät hedelmälliseen deliberaatioon eli järkiperäiseen konsensukseen pyrkivään vastavuoroiseen mielipiteenvaihtoon.

Jokainen, joka lukee Twitteriä tai muuta sosiaalista mediaa, tosin epäilee vahvasti hedelmällisen keskustelun toimivuutta – oli kyse sitten rahvaasta tai eliitistä.

Voi kuitenkin myös ajatella, että oli perusteltua jättää monimutkaiset neuvostosuhteet ulkopoliittisen eliitin hoidettavaksi kylmän sodan Suomessa. Oli parempi, että yleisen hyvän – etenkin Suomelle hyvin edullisen idänkaupan ja samalla mahdollisuuden myös integroitua länteen – vuoksi pidättäydyttiin kirjoittamasta ja sanomasta kaikkea mitä olisi halunnut ja pitänyt sanoa. Kiusallinen itsesensuuri oli siitä hintana, mutta sanavapauden kanssa joudutaan aina tasapainoilemaan myös demokratioissa. Kääntöpuolena toki oli se, että idänkorttia ja neuvostovastaisuutta käytettiin omien sisäpoliittisten etujen ajamiseen 1970-luvun Suomessa.

Toisaalta kansan ”syvissä riveissä” luettiin ahkerasti Erkon Amerikasta hankkimaa Valittuja paloja sekä Sanomien julkaisemaa Kansa taisteli -lehteä, jotka kyseenalaistivat varsin suoraan neuvostoliittolaisen järjestelmän ja historiantulkinnan. Nuorisokulttuurissa oli raggareita, jotka kuuntelivat Amerikkaa ihannoivia rock-yhtyeitä, kuten Hurriganesia ja Sleepy Sleeperisiä.

1970-luvun lopun yksi isoimpia nuorisoryhmiä olivat Amerikan 50-lukua ihannoineet, etelävaltioiden lippuun verhoutuneet diinarit. Myöhemmin 1980-luvun alussa taistolaisuudesta irtioton tehnyt nuori ”postmoderni” sivistyneistö kritisoi, jopa pilkkasi kulttuurilehdissään jo varsin avoimesti Neuvostoliiton muumioituvia johtajia.

Vaikka kulttuurilla ja politiikalla on omat areenansa, tie politiikkaan käy usein kulttuurin kautta. Kulttuurijulkisuus tarjoaa välineitä ajattelulle, tuntemiselle, kuvittelulle ja väittelyille. Tästä oli kyse myös Sodan ja rauhan miehissä, kun se tarjosi niin eliitille kuin kansallekin väylän keskustella historiasta ”suomettuneessa Suomessa”. Niin sanottu historiakulttuurin esteettisen ulottuvuus, jota muun muassa tutkimme parhaillaan vetämässäni Suomen tarinat -tutkimusprojektissa, on yksi tapa ottaa osaa julkisuuteen.

Kirjallisuusviitteet:

• Fields, Mark (2019). Lännestä tuulee. Britannian ja Yhdysvaltojen propaganda kylmän sodan Suomessa. Helsinki: Art House.
• Kortti, Jukka (2020) Valtaan ja vastavirtaan. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta 75 vuotta. Helsinki: SKS.
• Kortti, Jukka (tulossa 2022, “Slow media under cross pressures: US educational diplomacy in the Nordic countries during the Cold War”, teoksessa A Nordic Model of Propaganda and Persuasion, toim. Fredrik Norén, Emil Stjernholm and Claire Thomas. Palgrave Macmillan.
• Mainio, Aleksi (2018). Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Helsinki: Siltala.
• Rentola, Kimmo (2005). Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Helsinki: Otava.
• Salminen, Esko (1996). Vaikeneva valtiomahti? Helsinki: Edita.
• Salokangas. Raimo (1996). Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1926–1996. Helsinki: Yleisradio.
• Uimonen, Risto, Hanna Rajalahti ja Ilpo Salonen (toim.) 2020. Täällä Lontoo. BBC:n suomalaistoimittajat idän ja lännen välisessä informaatiosodassa. Helsinki: WSOY.

Katso myös:

• Politiikasta-lehti: suomettuminen
• Suomen Historiallisen Seuran Blogi-sarja: kylmä sota, suomettuminen

***

Artikkeli perustuu esitelmään Suomalaisilla historiapäivillä 5.2.2022