Sodan varjo ulottuu nyt lähelle. Ajattelen ukrainalaisten ja venäläisten kohtaloa. Kuuntelen viileän analyyttisiä sotilaita ja näen sotilaallisen varautumisen täälläkin vahvistuvan. Tunnen painon sydänalassa. En tiedä, mitä ajatella. Enemmän kuin sotaa olen kuitenkin perinyt rauhaa. Kuulun sukupolveen, jolle sodan poissaolo on ainoa itse koettu tila, kirjoittaa emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen.
Sanat katosivat torstaina 24. helmikuuta. En tahdo enää löytää sanoja sille, mitä maailmassa nyt tapahtuu.
Seuraan asiantuntijoiden analyyseja. Yritän ymmärtää, ymmärrän huonosti. Tunnen epävarmuutta ja uudenlaista levottomuutta. Kaipaan hiljaisuutta. Ei tässä näin pitänyt käydä.
Näinä päivinä olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että olen sodan kestäneiden kasvattama. Isä oli rintamamies, molemmat isoisät taistelivat sisällissodassa vaikka eri puolilla, äiti ja isoäidit pelkäsivät kotona. Sellainen jättää ylisukupolvisen perinnön. Kovan todellisuuden perinnön.
Perintö on sanatonta perintöä. Lähelläni vaiettiin sodasta, kaikista sodista. Olen ymmärtänyt, että vaikeimmille kokemuksille ei ole sanoja. Kaikkein kovimman todellisuuden kieli on hiljaisuus.
Ehkä sanat ovat nyt kadonneet juuri siksi. Olen oppinut enemmän vaikenemista kuin puhumista.
Ilman sanojakin ymmärsin jo varhain, että sota ei synnytä sankareita. Se raaistaa, rikkoo, tuhoaa, särkee ja murtaa. Niin sieluja, mieliä kuin ruumiitakin.
Sodan varjo ulottuu nyt lähelle. Ajattelen ukrainalaisten ja venäläisten kohtaloa. Kuuntelen viileän analyyttisiä sotilaita ja näen sotilaallisen varautumisen täälläkin vahvistuvan. Tunnen painon sydänalassa. En tiedä, mitä ajatella.
Enemmän kuin sotaa olen kuitenkin perinyt rauhaa. Kuulun sukupolveen, jolle sodan poissaolo on ainoa itse koettu tila.
Niin on, koska olen niiden naisten ja miesten jälkeläinen, jotka selviytyivät sodasta ja omistautuivat rauhan töille. He rakensivat arkea ja turvallisuutta. He tekivät työtä, että lapsilla olisi parempi elämä. Että kaikilla lapsilla olisi.
Sellainen on hidasta ja sitkeää työtä. Se vaatii määrätietoisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Se vaatii tajua todellisuuden kovuudesta ja inhimillisyyden välttämättömyydestä.
Rauhan perintö on sodan perintöä arvokkaampi.
Jotta en tätä perintöä kadottaisi, olen enemmän tai vähemmän tietoisesti hakeutunut yhteyksiin, jotka ovat tukeneet sitä. Kirkko on ollut luonnollinen yhteys. SOSTE ja sote-järjestöt ovat samaa jatkumoa.
Näinä päivinä on käynyt entistä selvemmäksi, kuinka hauras inhimillisyyden perintö on. Olen kiitollinen kaikista teistä, jotka teette työtä, että lapsilla – ja aikuisilla ja vanhoilla ihmisillä – olisi parempi elämä. Arkisesti, hitaasti, määrätietoisesti. Teidän työnne rohkaisee minua ja monia muita.
Älkää lannistuko. Älkää antako kovan todellisuuden lannistaa itseänne.
***