Ihminen on mukavuudenhaluinen ja lyhytmuistinen. Onnettomuuksiin ja katastrofeihin varautumista on esimerkiksi vaikeaa perustella pahimman uhan jo väistyttyä. Ympäristöonnettomuudet ja pandemiat kertovat tästä valitettavan monia esimerkkejä.

J.R.R. Tolkienin Keskimaan historian taustataruissa kerrotaan, miten toisen ajan päättäneessä sodassa aikansa pääpaha Sauron syöstiin vallasta. Hyvien ihmisten valtakunta Gondor asetti tiukat vartiot Sauronin hallitseman Mordorin rajoille estääkseen pahaa enää koskaan palaamasta. Vähitellen mukavuudenhalu ja muut huolet kuitenkin työnsivät vaaran taka-alalle. Mordorin vartiointi höltyi. Paha hiipi varjoista takaisin vanhoihin linnakkeisiinsa.

Ei ole helppoa perustella varautumista, kun uhka on väistynyt. Siitä ympäristöhistoria kertoo monia esimerkkejä. Ajatellaan vaikka öljyonnettomuuksia ja öljyntorjuntaa. Vuonna 1967 Torrey Canyon -niminen öljytankkeri täräytti karille Cornwallin edustalla aiheuttaen siihenastisen historian pahimman tankkerionnettomuuden. Kaikkialla länsimaissa viranomaiset heräsivät öljyntorjunnan tarpeellisuuteen. Suomessakin säikähdettiin, puhuttiin paljon öljyntorjunnasta ja sen suunnittelusta – eikä lopulta tehty mitään.

Pari vuotta myöhemmin öljynkuljetusten riskeistä tuli todellisuutta myös Suomessa, kun vuonna 1969 Suomen vesialueella tapahtui kaksikin öljytankkerionnettomuutta. Palvan ja Raphaelin onnettomuuksissa mereen vapautui muutama sata tonnia öljyä, Torrey Canyonista sitä oli päässyt veteen lähes 100 000 tonnia. Silti Suomenkin rannikkovesillä tuhannet vesilinnut kuolivat ja rannat tahriintuivat öljystä.

Sanomalehdet täyttyivät järkyttyneistä kommenteista, joissa vaadittiin nopeita toimia öljyntorjuntakapasiteetin parantamiseksi. Niin myös luvattiin tehdä, mutta kun vuosia kului, eikä uusia vakavia öljyonnettomuuksia tapahtunut, onnettomuudet ja niiden tuhot jäivät päivänpolttavampien aiheiden alle. Ja niin unohtui öljyntorjuntavalmiuden kehitystyö.

Erkki Sinivaara tarkasteli vuonna 2020  tarkastetussa väitöskirjassaan öljytankkeri Antonio Gramscin kahta Suomen vesialuetta saastuttanutta onnettomuutta vuosina 1979 ja 1987 ja niistä käytyä keskustelua. Näistä ensimmäinen oli ainakin öljyn määrässä mitaten Itämeren historian vakavin tankkerionnettomuus, jossa öljyä pääsi mereen yli 5000 tonnia. Onnettomuus tapahtui helmikuun lopulla Neuvostoliiton vesialueella, mutta öljy levisi tuulen painamana pian Turun ja Ahvenanmaan saaristoon.

Keväällä 1979 toistuivat lehdistön sivuilla täsmälleen samat kysymykset kuin kymmenen vuotta aikaisemmin: miten oli mahdollista, että varautuminen öljyonnettomuuksiin oli aivan lapsenkengissään. Suomen viranomaiset olivat jäiden keskellä vellovan öljyn suhteen täydellisen voimattomia. He saattoivat vain toivoa, että tuuli pelastaisi Suomen rannat ja painaisi öljyn jonnekin muualle. Niin todellakin tapahtui, hetkeksi. Käytyään runtelemassa Tukholman saariston rantoja öljysaaste palasi tuulen suunnan muututtua uudelleen Suomeen ja Ahvenanmaalle. Julkisuuden paineessa Suomessa päätettiin, että nyt oli korkea aika varautua vastaaviin onnettomuuksiin ja panna öljyntorjuntakyky lopultakin kuntoon.

Antonio Gramscin ensimmäisen onnettomuuden jälkeen teknistä valmiutta öljyntorjuntaan parannettiin hankkimalla Merenkulkuhallituksen käyttöön öljyntorjunta-alus Hylje. Aikaisemmat onnettomuudet olivat kuitenkin osoittaneet, että öljyntorjunta vaatii paljon muutakin kuin tekniikkaa, kuten toimivaa kriisijohtamista, selkeää vastuunjakoa sekä yhteistyötä naapurivaltioiden kanssa.

Antonio Gramscin toinen onnettomuus tapahtui kevättalvella 1987 Porvoon edustalla, itäisellä Suomenlahdella. Tälläkin kertaa öljyntorjunta jäiden seasta osoittautui liian vaikeaksi, ja julkisuudessa kysyttiin jälleen, että miksi öljyntorjuntavalmiutta ei ollut kehitetty, vaikka siihen oli ollut aikaa vuosikausia.

Jokaisen onnettomuuden jälkeen annettiin lupauksia ja oli paljon hyviä aikeita. Normaali arki kuitenkin sotki onnettomuuksien jälkeen suunnitelmat. Minua tietävämmät ovat vakuuttaneet, että 1990-luvulla öljyntorjuntavalmiudessa viimein saavutettiin huomattavia edistysaskelia. Niin voi olla. Se kuitenkin vaati yli kaksi vuosikymmentä, neljä tankkerionnettomuutta ja vähintään satoja pienempiä öljypäästöjä, tuhansia ja taas tuhansia kuolleita lintuja ja laskemattoman määrän tukahtuneita kaloja ja pahoin likaantuneita rantoja.

Tolkienin tarinan säie Mordorin vartioinnin laiminlyönneistä on tullut usein mieleeni, kun korona-aalto toisensa perään on yllättänyt yhteiskuntamme housut kintuissa. Uuden virusmuunnoksen ilmaantumista on koko ajan pidetty väistämättömänä, mutta siihenkään ei varauduttu oikeastaan mitenkään.

Entä miten käy varautumisen sen jälkeen, kun pandemia joskus hiipuu? Tulee uusi pandemia sitten kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua, todellinen historiakaan ei anna kovin toiveikasta kuvaa kriisivalmiuden ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Samat, nyt havaitut esteet ovat edessä uudessakin pandemiassa.

Lainsäädäntö on osoittautunut liian kankeaksi ja kriisijohtaminen sekavaksi. MaRa ja vastaavat tahot lobbaavat tulevaisuudessakin pandemiantorjunnan vesittämiseksi. Rokotuskriittiset eivät katoa mihinkään. Yhteiskunnan epätasa-arvo tuskin ainakaan vähentyy.

Kaikkiin näihin ja moniin muihin kysymyksiin pitäisi etsiä vastauksia jo nyt ja tulevina vuosina, hyvissä ajoin ennen seuraavaa pandemiaa. En löisi sen puolesta montaakaan lanttia.