BBC:n suomenkielisen toimituksen ensimmäinen päällikkö – ja koko yksikön ensimmäinen työntekijä – Hillar Kallas aloitti Englannin yleisradioyhtiön palveluksessa 30.11.1939. Päivä oli sattumoisin talvisodan alkamispäivä.

Yhtiön suomenkieliset, Suomeen suunnatut radiolähetykset alkoivat 18.3.1940 eli viisi päivää talvisodan päättymisen jälkeen. Tämän päivämäärän valinta ei enää ollut sattumaa; lähetystoiminnan käynnistymiseen vaikutti se, että Englannin valtiollisen yleisradioyhtiön johto – ja koko Englannin valtiojohto – epäili, että Neuvostoliitto yrittäisi tavalla tai toisella nitistää pienen itsenäisen naapurimaan.

Jatkosodan sytyttyä, kun Englanti asettui Neuvostoliiton rinnalle Saksaa vastaan ja julisti jopa sodan Suomelle, lähetykset jatkuivat. Vaikka BBC:n ohjenuorana olikin, että ”totuus on parasta propagandaa”, käytännössä totuutta annosteltiin juuri siinä suhteessa kuin se oli Englannin kannalta otollista.

Suosio luotiin sotavuosina

Sotavuosina suomalaiset saivat kuulla ”Lontoon radiosta” monta sellaista uutista, joita kotimaan sensuuri kielsi kertomasta. BBC uutisoi ensimmäisenä esimerkiksi  J. K. Paasikiven maaliskuussa 1944 tekemän matkan Moskovaan ja saman vuoden kesäkuussa tapahtuneen Tukholman-vierailun. Molemmissa oli kyse rauhantunnusteluista, ja Suomen erillisrauha sekä eripura Saksan kanssa olivat olleet BBC:n propagandatavoitteita vuosina 1941–1944.

Asema oli sotavuosien Suomessa Ruotsin jälkeen toiseksi kuunnelluin ulkomainen asema. Suosio säilyi sodan jälkeen, osin siksi että tiedon lisäksi tarjolla oli hyvää viihdettä eli kevyttä musiikkia, jota ei Yleisradion kanavilla tuohon aikaan kovin paljoa lähetetty.

Vastaiskuun kävivät sekä Neuvostoliitto että Yle; ensin mainittu samoille aallonpituuksille sijoitetuin häirintälähetyksin, toinen ajoittamalla kotimaiset suosikkiohjelmat BBC:n lähetysaikoihin. Tästä huolimatta noin 100 000 suomalaista seurasi viikoittain Englannista tulevia uutisia, kielenopetusta ja musiikkia jo heti sodanjälkeisinä vuosina. Suosio säilyi 1960-luvulle asti, osin pitempäänkin. Lontoo oli tuolloin popmusiikin keskus, mikä kuului radiolähetyksistä, ja ohjelma-aikaa saivat myös jalkapallo ja muut perienglantilaisen elämänmuodon osat.

Lähetyksiä ei tehty valehtelemalla vaan annostelemalla totuutta valikoiden. Tärkeää oli hankkia oikeat faktat, joista sitten valittiin ne, joita käytettiin.

Kylmän sodan aikana Suomi oli brittipropagandan tärkeä kohdemaa, ja yllä oleva lainaus kuvailee hyvin BBC:n linjaa. Ruotsin-, tanskan- ja norjankieliset lähetykset loppuivat jo 1950-luvulla, mutta suomeksi ohjelmia tehtiin aina vuoden 1997 loppuun asti, tosin pienenevin resurssein ja välillä lakkauttamisuhan alla. Kun kylmä sota loppui ja Neuvostoliitto romahti, lähetystoiminnan pelastivat Suomen paikallisradiot, jotka alkoivat lähettää BBC:n suomenkielisen toimituksen ohjelmia – lähinnä uutisia – kohtuullista korvausta vastaan.

Värikästä joukkoa äänessä

Kirjan kolme toimittajaa, Risto Uimonen, Hanna Rajalahti ja Ilpo Salonen, ovat työskennelleet eripituisia aikoja BBC:llä. Kolmikon lisäksi artikkeleita on kirjoittanut 15 muuta BBC:n toimittajaa ja kaksi toimituksen ulkopuolista henkilöä.

Kaiken kaikkiaan BBC:n suomenkielisessä toimituksessa ehti lähes 58 vuoden aikana työskennellä yli sata suomalaista toimittajaa. Heidän sekä avustajien ja muun henkilöstön nimet ja työskentelyvuodet on koottu kirjan loppuun, ja kirjan kirjoittajina on lukuisia eri aikojen ”bushfinnejä”. (Nimitys bushfinn tulee siitä, että suomenkielinen toimitus sijaitsi talossa nimeltä Bush House. Samassa kiinteistössä oli myös BBC:n henkilökunnan kanttiini, ja yhtiön väellä oli oma pubi, jossa saatettiin pistäytyä iltapäivisin.)

Kirjan lukujen alussa on lyhyt katsaus kunkin vuosikymmenen tärkeimpiin uutistapahtumiin, ja luvut noudattelevat pääasiassa vuosikymmenjakoa. Poikkeuksena ovat kaudet, jolloin tapahtui paljon lyhyessä ajassa eli talvisodan aika ja viimeinen parin vuoden jakso 1990-luvun lopulla.

Vaikka eri lukuihin sijoitetuista artikkeleista ei anekdootteja ja kaikenlaisia sattumuksia puutu, on yhdessä luvussa tarkasteltu seitsemän eri kirjoittajan voimin vielä erikseen sitä, millaista elämä BBC:ssä ja Lontoossa eri vuosikymmenillä oli. Toisteisuutta kirjassa on muutenkin, mutta sitä ei tämänkaltaisessa kokoomateoksessa voine välttää.

Siitä, miten ja millaisin välinein, ohjein ja neuvoin, reunaehdoin ja odotuksin työtä tehtiin, saa kirjaa lukiessaan hyvän käsityksen. Samoin siitä, että vaikka suomalaistoimittajat olivat hakeutuneet Lontooseen ensisijaisesti oppimaan uutta, hankkimaan kansainvälistä kokemusta ja arvostetun työnantajan nimen ansioluetteloonsa, porukka osasi irrotellakin, kun ja jos aikaa oli. Yhteisö oli tiivis, vapaa-aikaa vietettiin yhdessä.

Alkuaikojen henkilökunta oli rekrytoitu Lontoossa asuvien suomalaisten tai suomen kieltä osaavien ihmisten keskuudesta. Journalistista kokemusta ei ollut kenelläkään, ei edes osaston perustaneella ja sitä viisi vuotta johtaneella Hillar Kallaksella, joka oli suomalaiskirjailija Aino Kallaksen (o.s. Krohn) ja hänen diplomaattipuolisonsa Oskarin poika. Hillar Kallas jatkoi uraansa BBC:n ulkomaanpalveluissa aina 1970-luvun alkuun asti.

Myöhemmin Bush Housessa uutisia ja reportaaseja tekivät muiden muassa Max Jakobson, josta BBC-kautensa jälkeen tuli ensin Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtaja, sitten lehdistöattasea Suomen suurlähetystöön Washingtoniin, jonka jälkeen hän teki huikean uran kansainvälisessä politiikassa, sekä Pertti Salolainen, josta niin ikään tuli poliitikko ja diplomaatti.

Useat ”bushfinnit” palasivat kotimaisiin sanomalehtiin tai muihin medioihin; Erkki Raatikainen eteni aina Yleisradion pääjohtajaksi asti. Jotkut Lontoon-kävijät, kuten Anselm Hollo ja Matti Rossi, havaitsivat lahjojensa viittaavan muualle kuin uutisvälitykseen, mutta esimerkiksi Erkki Toivanen sai BBC:stä hyvän ponnahduslaudan pitkälle radio- ja tv-uralleen.

Avustajien joukosta löytyy hyvinkin yllättäviä nimiä, kuten lauluyhtye Dingon solisti Pertti ”Nipa” Neumann, joka työskenteli varsinaisesti merimieskirkossa. Se ja muut Lontoon suomalaispiirit puolestaan hyödynsivät ”bushfinnejä” mitä moninaisimmissa tehtävissä, esimerkiksi joulumyyjäissillien purkituksessa. Myös kotimaan lehtien avustaminen oli tavallista.

Värikkäitä juttuja ja kiperiä tilanteita kirjassa riittää, samoin kansainvälisiä kuuluisuuksia Winston Churchillista ja kuningatar Elisabet II:sta prinsessa Dianaan ja Beatlesien Paul McCartneyhyn, pienemmistä julkkiksista puhumattakaan.

Uusia ideoita ja äkkiloppu

Kirjan alaotsikko ”BBC:n suomalaistoimittajat idän ja lännen välisessä informaatiosodassa” on osuva. Teos ei nimittäin tyydy vain kuvailemaan lähes kuuden vuosikymmenen tapahtumia ja tiedonvälityksessä tapahtunutta huimaa kehitystä, vaan myös taustoittaa ja analysoi. Erityisesti Risto Uimosen kirjoittamissa artikkeleissa on paljon kiinnostavaa pohdintaa.

BBC olisi tuskin aloittanut pohjoismaihin suuntautuvia radiolähetyksiä, ellei kyseessä olisi ollut radioaalloilla käytävä sota Saksaa vastaan. Toki yhtiö oli aloittanut ulkomaille suunnatun lähetystoiminnan jo 1930-luvun alkuvuosina, mutta silloin kohdemaina olivat lähinnä Britannian entiset alusmaat ja muut liittolaiset. Vuonna 1938 lähetyksiä tehtiin jo useilla eurooppalaisilla kielillä, ja vaikka toinen maailmansota päättyi, kamppailu jatkui radioaalloilla. Kylmän sodan päättyminen oli yksi selvä saranakohta, ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen BBC käänsi katseensa entisiin neuvostotasavaltoihin sekä muualle Aasiaan ja Afrikkaan. Suomi ei ollut kiinnostava, ei etenkään sen jälkeen, kun maa liittyi EU:hun vuoden 1995 alusta.

Jo hieman aiemmin oli Bush Housessa kehitelty uusia ideoita. Lyhytaalloilla välitetyt lähetykset siirrettiin ULA-aalloille, mikä toi lisää kuulijoita. Kuuntelua lisäsivät myös paikallisradiot, joita Suomessa perustettiin runsaasti 1980-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Ne nimittäin hankkivat uutisensa Lontoosta, ja BBC:n suomenkielisen toimituksen asemaa vahvisti myös Helsinkiin perustettu toimitus. Englannissa päällikkönä työskennellyt Marjo Ahonen toteaakin omassa artikkelissaan, että paikallisradiot pelastivat lakkauttamisuhan alla olleen toimituksen. Tosin vain hetkeksi – viimeinen, kolmen minuutin mittainen suomenkielinen uutislähetys kuultiin 31.12.1997. Uutisvälityksestä saadut tulot olivat jääneet alle toivotun tason, eikä 1990-luvulla Englannin ulkoasiainhallinnolla, jonka tahtotila näkyi selvästi maan yleisradioyhtiössä ja joka rahoitti sen ulkomaanpalvelun, ollut enää poliittisia motiiveja toiminnan jatkamiseen.

Loppu oli nopea, mutta kivuttomaksi sitä ei voi sanoa. Toimituksen viimeiseksi päälliköksi jääneen Ismo Nykäsen kertomus viimeisistä toimintavuosista kävisi varmaan varoittavaksi esimerkiksi muillakin toimialoilla. Puoli vuotta ennen lopettamista henkilöstölle oli vakuutettu, että mitään hätää ei ollut, ja syksyn mittaan rekrytoitiin vielä uusia toimittajia. Onneksi BBC:ssä työskenteleminen oli sellainen meriitti, että useimpia se auttoi saamaan uuden työpaikan heti. Muutamat olivat ehkä osanneet aavistellakin tulevia tapahtumia ja hankkiutuneet muualle.

Vaikka BBC:n suomenkieliset lähetykset olivat pitkälti brittipropagandaa, ne eivät edes sodan aikana olleet niin päällekäyviä kuin moniin muihin maihin suunnatut. Risto Uimosen mukaan toimitus sai toimia hyvin itsenäisesti, mutta täysin itsenäinen se ei ollut. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Tämä vanha sanonta päti myös suuressa ja mahtavassa BBC:ssä.”

Vaikka suomenkielinen toimitus on vaiennut, informaatiosota jatkuu. BBC osallistuu siihen tuottaen uutispalveluja yli 40 kielellä. Välineistö on entistä monipuolisempi: lyhytaaltolähetysten rinnalla Lontoon ääni kuuluu keski- ja ULA-aalloilta, internetistä ja podcasteina.

Uimosen, Rajalahden ja Salosen kirja kiinnostanee erityisesti viestintäammattilaisia, mutta myös tavallista uutisten kuluttajaa.