Olen seurannut Anneli Heliön uurastusta läheltä, aina 1980-luvun lopulta. Kohtasimme silloin sattumalta Imatra-festivaaleilla 1988, Neuvostoliiton toisinajattelija-taiteilijoiden saapuessa joukolla Suomeen, Mihail Gorbatshovin glasnost ja perestroika-ajan vanavedessä. Imatra-festivaalin organisaattori oli elokuvaohjaaja Anssi Mänttäri – hän oli myös Sodankylän elokuvajuhlien merkittävä takapiru paria vuotta aikaisemmin – mutta ei suomalaisyleisö tuolloin vielä löytänyt vaihtoehtoista venäläiskulttuuria, vaikka ohjelmisto oli Imatrankosken rantamilla äärimmäisen korkeatasoinen (kuten paikallaolleet muistanevat?).

Vuonna 1988 elettiin toiveikkaita aikoja myös venäläisen kulttuurin, elokuvan, kirjallisuuden ja runouden alalla ja Anneli Heliö oli antaumuksella mukana seuraamassa ja osallistumassa muutokseen, myös monilla Pietarin matkoillaan. Jo Anna Ahmatovan elämää edeltävä suomennos koottuja runoja Olen äänenne (Kirjokansi 2016) herätti ansaittua huomiota ja vakiinnutti Heliön maineen Ahmatova-tutkijana ja suomentajana.

Anna Ahmatovan elämänvaiheet

Anna Ahmatova syntyi kulttuuriperheeseen Anna Gorenkona, Mustan meren rantamilla kesällä 1889. Isä oli ukrainalainen ja isänäiti kreikkalainen. Äidin puolelta Ahmatova oli venäläistynyttä tataarisukua, mistä juurista on myös lähtöisin taiteilijasukunimi “Ahmatova”. Lapsuus kului Krimillä ja opinnot Kiovassa, mutta venäläisen runouden boheemiksi kuningattareksi Anna Ahmatova kohosi lopulta Pietarin avantgarde-piireissä 1910-luvulla.

Hänen runoutensa juuret ovat lukeneisuudessa, monissa maailmankirjallisuuden ja venäläisen kulttuurin klassikoissa. Innoittajana ilman muuta itse Aleksandr Pushkin ja hengenheimolaisina ennen kaikkea Aleksandr Blok, Osip Mandelstam, Boris Pasternak ja Marina Tsvetajeva, mutta yhtä hyvin myös Pietarin kaupunki kaikkine myytteineen. Samoin runoissa vilahtelee rakas nuoruuden maisema, Tsarskoje Selo. Toisaalta, Ahmatovasta tuli hyvin varhaisessa vaiheessa venäläisen runouden “Sapfo ja Kassandra”, jonka oma elämä ja runot peilasivat koko maan historiaa ja kulttuurin vaiheita. Kiitettävästi Heliö tuo esiin myös Ahmatovan uskonnolliset motiivit, ja teoksen lopussa jopa lämpimän suhteen suomalaismaisemaan Terijoella.

Anneli Heliö kuvaa myös erinomaisesti aikakausia: pietarilaista vapaata kulttuuri-ilmapiiriä, ristiriitoja ja kirjallisuussuuntauksia 1910-20-luvuilla, myös Lokakuun 1917 jälkeen, ennen stalinismia, “sosialistista realismia” ja Suurta Terroria. Keskiöön nousee iso joukko kulttuurivaikuttajia ja myös Kulkukoira -niminen kellariravintola aivan kaupungin keskustassa, kansallisrunoilija Aleksandr Pushkinin patsaan tuntumassa, Taiteiden aukion laidalla. Kulkukoira on monelle suomalaisellekin Pietari-harrastajalle tuttu paikka, jonne olen säännöllisesti vienyt matkalaisia esimerkiksi jo “edesmenneen” Matka-Karjalan oppaana.

Ahmatovaan pätee hyvin sanonta, että “Venäjällä runoilija on aina enemmän kuin runoilija”. Hän oli vaarallinen, mutta mieluusti syrjäänvetäytyvä vaikuttaja ja henkilönä itsepäisen oikukaskin, joka eli läpi hurjien vuosikymmenten ja romanssien. Kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Hän oli lähellä murtua traagisten vaiheiden alla useamman kerran: silloin kun ensimmäinen mies, runoilija Nikolai Gumiljov teloitettiin “vaarallisena” vastavallankumouksellisena vuonna 1921, silloin kun poika Lev Gumiljov ja aviomies Nikolai Punin vangittiin useampaan kertaan 1930-luvulta 1950-luvulle. Edes Josif Stalinin kuolema 1953 ei aivan heti tuonut vapautta Lev Gumiljoville, jonka välit äitiin olivat katkerat ja vainoharhaiset aina 1960-luvun puoliväliin. Sellaistakin stalinismi ja Suuri Terrori saivat läheisissä ihmissuhteissa pahimmillaan aikaan.

Mielenkiintoista on, että Ahmatova ei ilmeisesti aikonut koskaan emigroitua Venäjältä länteen, ei edes terrorismin pahimpina aikoina, vaikka ystävät ja kollegat kaikkosivat. Hän sai lopulta kokea myös maineenpalautuksen Suojasään vuosina: kunniatohtorin arvonimen ja arvostavien “pyhiinvaeltajien” hautapaikan Komarovossa, Terijoen Kellomäellä. Siellä vaatimaton “datsha” oli mieluisa kollegojen kokoontumispaikka 1960-luvulla, “kodittoman venäläisrunoilijan” uran päätepiste. Vuoden 1966 hautajaisissa oli mukana muun muassa tuleva Nobel-runoilija, Joseph Brodsky.

Ahmatovan runot elävät – ajattomina ja varoittavina

Anna Ahmatovan elämä on tyyliltään sirpalemainen eikä ihan helppolukuinen teos. Silti tyyli on puolustettavissa, koska elämäkin oli traagisen sirpaleista ja poukkoilevaa, ennalta arvaamatonta. Elämäkerta etenee kronologisesti useita lähdeviittauksia kunnioittaen ja monia näkökulmia lainaten.

Pienet henkilögalleriat Ahmatovan lähi- ja kollegapiiristä ovat paikallaan. Mielenkiintoista on lukea esimerkiksi tämän suhteista uransa alkuvaiheessa eräänlaiseen oppi-isään, Suomessa tuntemattomaan neroon, Innokenti Anneksiin tai Nikolai Nedobrovoon tai sittemmin sellaisiin kuuluisuuksiin kuin Maksim Gorki, Sergei Jesenin, Vladimir Majakovski sekä lukemattomiin Anna Ahmatovaa kadehtiviin tai sensuroiviin portinvartija-byrokraatteihin ja vallanpitäjiin. Myös monet aikansa kuuluisat naistaiteilijat, ystävättäret ja salarakkaudet kuten esimerkiksi Kulkukoirasta tunnettu näyttelijädiiva Olga Glebova-Sudeikina tai kulttuuripersoona Lidia Tshukovskaja ovat koko ajan läsnä.

“Paperinpala, kädet ja tuhkakuppi” on Anneli Heliön suurteoksen erään pienluvun otsikko. Siinä – ja 1930-luvun kulttuuripolitiikkaa kuvaavissa luvuissa Heliö onnistuu mainiosti tuomaan esiin sen kauhun, vainoharhaisuuden ja pelon ilmapiirin, mitä stalinismi oli pahimmillaan. Runoja ei enää uskallettu lukea ääneen saati kirjoittaa paperille – tai käsikirjoituksia säilyttää; ne piti polttaa mutta samalla huolehtia siitä, että rivit jäisivät muistiin ja mieleen. Anna Ahmatovan uskottua, Lidia Tshukovskajaa Heliö lainaa paljon, erityisesti 1930-luvun julmina vuosina, jolloin sellaiset Ahmatovan suurteokset kuten Requiem tai Runoelma ilman sankaria siirtyivät ja jäivät elämään jälkipolville ulkoa opeteltuina versioina. Herää pelottava ajatus – eletäänkö nyt, vuonna 2023 paradoksaalisesti samanlaisia kauhun ja kulttuurivihamielisyyden vuosia Venäjällä?

Kun Anna Ahmatova joutui jonottamaan pietarilaisen tutkintovankilan Krestyn muurien takana viedäkseen pakettia Ljova-pojalleen 1930-luvulla, ei ollut enää aikaa eikä energiaa runoille: hulluus ja mielenterveyden menetys oli lähellä. Voi vaivoin kuvitella missä paineessa ja millaisissa oloissa maailman ja tavallisten venäläisten sittemmin arvostamaa ja rakastamaa runoutta synnytettiin ja säilytettiin. Voi myös kysyä, paljonko runoutta jäi lopultakin julkaisematta, läheisten ja tuntemattomienkin muistin kätköihin?

Anneli Heliön käyttämä Ahmatova-lähdeluettelo on kunniotusta herättävä, kuten lukuisat otteet runojen suomennoksina. Sekä venäjänkieliset lähteet että englanninkieliset tutkimukset ja elämäkerrat sekä viitteet ja aivan mainio valokuvaliite kattavat peräti 100 sivua upeaa teosta. Jo kansikuva, surumielinen tummakutrinen Anna Ahmatova Moisei Nappelbaumin kuvaamana 1920-luvulta, on taiten valittu. Suurteoksen ulkomuoto, kuvankäsittely ja graafinen suunnittelukin on vahva osoitus Anneli Heliön visuaalisesta silmästä. Anna Ahmatovan elämää lukiessa mieleen nousee oma, viiden vuoden takainen vierailu Pietarin Liteinyi Prospektin Fontankan talossa, missä sijaitsee Anna Ahmatovan kotimuseo. Paikka jossa venäläisen runouden Kuningatar-Sapfo eli hetken ehkä onnellistakin aikaa eriskummallisen “perheensä”, rakastajiensa ja ystäviensä ympäröimänä.

Pieni muistelma 25 vuoden takaa

Ja lopuksi pieni muistelma Anna Ahmatovasta ja Stalinin kuolemasta, 25 vuoden takaiselta Pietarin vierailultani:

Haastattelin joskus, noin 25 vuotta sitten jo edesmennyttä elokuvaohjaaja Aleksei Germania, tämän ja vaimonsa käsikirjoittaja Svetlana Karmalitan Pietarin Millionnaja-kadun asunnossa.

Ohimennen Aleksei kertoi tuolloin paitsi Stalinin kuolemaa käsittelevästä uutuuselokuvastaan (=Hrustalov, auto!) myös kuinka hän muistaa lapsuutensa maaliskuun alun päivät 5-6.3.1953:

Isä juoksenteli housusillaan puolialastomana asuntoa ympäri kaksi päivää, hyppeli ilmaan riemusta, soitteli alinomaan tuttavilleen huutaen luuriin suunnilleen näin: Kuulitkos, kuoli se piruparka lopulta, tukehtui kai oksennukseensa, mikä ilon pävä, lihamylly on ohi, lopultkin ohi, otahan ryyppy! Muista kertoa Annalle, kiireesti, en saa häntä kiinni!

Noin siis Aleksein isä, kirjailija Juri German juhli Stalinin loppua. Anna (Ahmatova) oli Jurin tuttu ja myös usein vieraana tuossa samassa asunnossa, jossa Alekseita haastattelin talvisena yönä 1990-luvun lopulla. Aleksei muisti hyvin lapsuudestaan ”Annan kumaraisen mutta ylvään hahmon”

ps. ”Stalinilainen lihamylly” ei ollut vielä ihan loppunut jauhamasta 1953 (onko vieläkään?) ja esimerkiksi Anna Ahmatovan poika Ljova Gumiljov vapautui leiriltä vasta vuonna 1956…