Antologia poliisien oppikirjana

Lehdissä päivitellään, kuinka poliisi tarkistelee ulkomaalaisilta näyttävien ihmisten henkilöllisyystodistuksia. Yleisöpalautteessa epäillään poliisin ammattitaitoa ja asenteita. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista nähdä, millaista luettavaa Poliisiammattikorkeakoulu tarjoaa oppilailleen. Oppikirjaksi tarkoitettu antologia koostuu 12 kirjoittajan artikkeleista, joihin on tiivistetty maahanmuuton haasteet.

Tanner, Arno (toim.): Poliisi ja maahanmuuttajat. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 67, 2008. 194 sivua. ISBN 978-951-815-144-2.

Lehdissä päivitellään, kuinka poliisi tarkistelee ulkomaalaisilta näyttävien ihmisten henkilöllisyystodistuksia. Yleisöpalautteessa epäillään poliisin ammattitaitoa ja asenteita. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista nähdä, millaista luettavaa Poliisiammattikorkeakoulu tarjoaa oppilailleen.

Oppikirjaksi tarkoitettu antologia koostuu 12 kirjoittajan artikkeleista, joihin on tiivistetty maahanmuuton haasteet. Tästä voi jo päätellä, että tekstin täytyy olla tiivistä ja pitkälle hiottua, mikä on myös merkki hyvästä toimitustyöstä. Kriittisen lukijan on kuitenkin vaikea saada tyydytystä, kun ei voi huomauttaa sen enempää virheistä kuin persoonallisista rönsyilyistäkään. Yleisvaikutelma on kiistatta asiantunteva ja tieteellinen, mutta myös hieman steriili.

Kirjoittajista vain yksi on poliisi, ja hänkin ulkomaalainen sekä Suomen Akatemian tutkijatohtori. Kirja ei siis sittenkään paljasta, mitä poliisit ajattelevat ja kuinka he omasta näkökulmastaan kohtaavat maahanmuuttajat. Poliiseja ja poliisiksi opiskelevia ei kannattaisi hyljeksiä tällaisten kirjojen kirjoittajina. Heidän suurempi osuutensa olisi omiaan herättämään enemmän luottamusta lukijassa ja toisi käytännönläheisempää tietoa. Ei ole mikään salaisuus, eikä häpeä, että poliisi joutuu tekemisiin ammattinsa puolesta nimenomaan maahanmuuton ikävimpien lieveilmiöiden kanssa ja oppii sitä kautta arvioimaan, kuka "näyttää" tai kuulostaa ulkomaalaiselta ja kuka ei, sekä mitä tosielämän ongelmia ja riskejä siitä seuraa.

Tilastokeskuksen kokeneen asiantuntijan Mauri Niemisen artikkeli maahanmuuton käsitteistä ja historiasta on tiivis ja tasapainoinen, vaikka siinä esiintyykin myytti chileläisistä Suomen ensimmäisinä pakolaisina. (s. 33) Valitettavasti Suomessa ei ole pidetty varsinaisia tilastoja muukalaispassin saaneista (jopa luettelot puuttuvat vuosilta 1951‒1960), joita olisi kai pidettävä selkeinä pakolaisina ‒ etenkin jos muukalaispassi päätettiin myöntää henkilölle, jolla kuitenkin oli jonkin toisen maan kansalaisuus.

Suomen kansalaisuuden saaneista esitetään pylväsdiagrammi vuodesta 1971 (s. 35), mutta käyttöä olisi myös kumulatiivisille ja kansallisuuksittain jyvitetyille luvuille, sillä vähän väliä kysytään, kuinka paljon Suomessa on entisiä ulkomaalaisia.

Brittiläispoliisi Jonathan Hadley suosittelee rasismin vastaisten lakien kehittämistä, jatkuvaa keskustelua maahanmuuttajayhteisöjen kanssa sekä nopeaa reagointia vaarallisiin ilmiöihin. (s. 69) Olisi kuitenkin hyvä tietää, miten tämä olisi käytännössä toteutettavissa Suomen pikkukaupungeissa.

Turkulainen Stephen Egharevba korostaa suosituksissaan poliisien koulutuksen ja etiikan merkitystä. (s. 95‒98) Muutama muu kirjoittaja on ammentanut kokemuksensa Turusta ja ainakin somaleista. Tuomas Martikainen kertoo islamista ja korostaa, etteivät muslimit muodosta yhtenäistä ryhmää. (s. 151) Tästä tuleekin mieleen, kuinka Kosovon itsenäisyyden juhlinnan aikaan toimittajat haastattelivat iloisia Kosovon albaaneja, mutta eivät huomanneet kysyä heiltä mitään muslimeina, vaikka samoihin aikoihin "oikeilta" muslimeilta tivattiin kannanottoja tanskalaiskarikatyyrien jälkipainoksiin ‒ onkin aiheellista pohtia, mistä johtuu ja kuka määrää, missä asioissa media korostaa maahanmuuttajien uskontoa ja ketkä kelpaavat esiintymään muslimien nimissä?

Kirjan toimittaja Arno Tanner on koonnut eri artikkeleista yhteiset johtopäätökset ja suositukset, mikä herättää kysymyksen jo kirjan tutkimuksellisista lähtökohdista: onko antologia sattumalta niin yhdensuuntaista vai onko kirjoittajien valikointi tai ohjaus tähdännyt hieman epäuskottavaan harmoniaan? Voisi olla hauskempaa lukea joskus artikkeleita, joissa annettaisiin toisistaan poikkeavia suosituksia. Minne on kadonnut vanha kunnon dialektiikka, jossa synteesiä haettiin antiteesien kautta? Monet johtopäätökset ovat myös itsestään selviä tai vanhentuneita. Helsingin poliisilaitoksella on jo ennestään ohjeita kulttuurikoulutuksesta ja yleisemminkin on poliisia evästetty jo pitkään samansuuntaisesti.

Tämäkään kirja tuskin riittää tyynnyttämään niiden mieliä, jotka pitävät poliiseja joka tapauksessa fasisteina ja kansanvihollisina, mutta ainakaan kukaan ei voi syyttää poliisien koulutusta siitä, ettei se olisi ajanmukaista ja mahdollisimman pitkämielisesti kulttuurieroja ymmärtävää. Kunpa media ja tutkijayhteisöt kykenisivät vastaavaan itsekritiikkiin!

Kahteen artikkeliin on lipsahtanut sama lähdeluettelo (s. 155-157 ja 170-171), mutta toimittaja on vakuuttanut virheen olevan korjattu toisessa painoksessa. Se, että kirjasta ollaan jo tarvitsemassa toista painosta, on ilahduttava tieto. Kovinkaan paljon muuta korjattavaa ei ole helppoa löytää, mutta keskustelun herättämiseksi kaivattaisiin terävämpää särmää tai vaikkapa toinen osapuoli, joka rohkenisi avoimeen dialogiin poikkeavista näkökulmista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *