Taiteilija jätti jäämistönsä tarkkaan siivottuna ja tiukasti kontrolloituna, joten arkistoista löytyvät vihjeet eivät välttämättä auta ymmärtämään Ester Heleniuksen saamia vaikutteita ja kiinnostuksen kohteita. Niinpä Tutta Palin etsii vastauksia teoksista ja Heleniuksen omista kirjoituksista. Tämän salapoliisityön seurauksena saamme ehkä hiukan paremmin aukeavia näkymiä mm. Pariisista ja kahviloista. Samoin aiemmin kuvana ihailemamme teos saakin uusia merkityssisältöjä, kun selviää sen liittyvän rotuoppiin tai teosofiaan.

Kuva: Ester Ester Helenius Finlandia katsauksessa 1943 (Finlandia-katsaus 5, 1943, Elonet)

Ester Heleniusta on luonnehdittu ilmaisutavaltaan intuitiiviseksi ja koloristiksi, joka käytti maalauksissaan erityisen heleitä värisävyjä. Hän aloitti uransa maalaamalla kartanokuvia ja interiöörejä, joita oli helppo saada kaupaksi. Jo alussa hän teki myös asetelmia, joka oli naistaiteilijalle hyväksytty aihe. Teoksista löytyy myös kansankuvausta, joka on syntynyt taiteilijan kiinnostuksesta musiikkiin, ryijyihin, keramiikkaan ja kansanperinteeseen. Pariisin lumottua Heleniuksen aiheet muuttuvat kansainvälisesti ajanmukaisiksi ja kuvastoon tulevat ilveilijät, irtolaiset, muusikot, erilaisten ammattienharjoittajat, maisemat, kirkkojen sisätilat sekä uskonnolliset aiheet. Taiteilija kuvasi kaikkea, mitä oli helposti saatavilla ja mikä oli uutta hänelle.

Pitkien Pariisissa oloaikojen kuluessa syntyi myös erilaisten tyyppien variaatioita. Tyyppi muuttui toiseksi päähinettä vaihtamalla, huivipäisestä leipurista tulikin kruunupäinen enkeli. Muotokuvissa hän korosti näköisyyden lisäksi yksilön kuulumista laajempaan ryhmään; rotuun, kansaan, kulttuuriin tai aikaansa. Tässä taustalla olivat teosofiset rotuhierarkiat. Muita keskeisiä aiheita Heleniuksen tuotannossa olivat  kauniit miehet, kukat, marionetit, musiikki ja tanssi, joita Tutta Palin käsittelee kutakin erikseen tekstissään.

Kuva: Ester Helenius, Omakuva, öljy, 1946.

Kirjaa lukiessa käy selväksi kyseessä olleen vahvan taiteilijapersoonan, joka piti yllä tiukasti kontrolloitua taiteilijakuvaa itsestään. Helenius otatti itsestään ateljeekuvia, joilla hän muokkasi julkista käsitystä itsestään. Hän tiesi arvonsa, tunsi oikeita ihmisiä, hakeutui aktiivisesti erilaisiin tilanteisiin ja oli ylipäätään aktiivinen kehittäessään itseään ja uraansa. Hänen tyylikkäitä mustavalkoisia valokuviaan katsoessa tekisi mieli lisätä pieni punainen väriläiskä huulipunaksi tyylikkäälle naiselle, tyylikeino, jota taiteilija itsekin käytti maalauksissaan.

Loppusanoissaan Tutta Palin toteaa, että Helenius on kaikkinensa yhä edelleen arvoituksellinen. Hänen elämästään ei pysty kirjoittamaan kokonaisuutta, sillä uudet lähteet tuovat aina esiin jotain yllättävää. Tähän taiteilija ilmeisesti pyrkikin ja onnistui. Joudumme siis yhäkin tukeutumaan hänen taiteeseensa ja ihailemaan teoksia analysoimatta niitä puhki.

Tämän kirjan paikka tutkimusmielessä on kiinnostava ja oikeutettu. Se pureutuu syvemmin tutkittavaan kohteeseen ja pyrkii tuomaan esiin aiempien tutkimusten lisäksi myös uusia näkökulmia aiheeseen. Perinteiset elämäkertatiedot tulevat esille kerronnan lomassa. Tekstien ymmärtäminen vaatii kuitenkin lukijaltaan jonkinlaista ymmärrystä 1900-luvun aatevirtauksista. Tai ehkä teksti lisää mielenkiintoa ja potkii tutkimaan aatehistoriaa ja niiden mahdollisia vaikutuksia niin moneen asiaan.