“Tämä ei ole romaani enkä minä ole kirjailija. Haluan vain laittaa paperille lyhyen kuvauksen elämästäni, ihmisistä, joiden kanssa olen tehnyt työtä ja kokenut elämäni vaikeimmat vuodet, sekä ennen kaikkea kertoa ystävistäni”. Allan Sihvola, 1996.

Allan Sihvolan (1920-2009) päiväkirjamerkintöihin ja katkelmallisiin muistelmiin perustuva Stalinin taivaan alle (alkuperäiseltä nimeltään Elämäni polkuja) on poikkeuksellisen monipuolinen julkaisu. Vaikka Sihvola ehti elää Neuvostoliitossakin reilut 60 vuotta, hän muistelee pikkutarkasti ja kiehtovasti myös Amerikassa viettämäänsä lapsuutta ja nuoruutta.

Sihvola syntyi amerikansuomalaiseen perheeseen, pian vanhempien muutettua Kanadan kautta Ohion osavaltioon.

Isä, Anton Sihvola oli ehtinyt avioitua Suomessa, saada Amanda-vaimonsa kanssa kaksi tytärtä (lapsena kuollutta) ja käydä “työtiedustelumatkalla” Amerikassa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Työt Kouvolan veturivarikolla loppuivat, kun Anton sai potkut osallistuttuaan punakaartin toimintaan 1918.

Stalinin taivaan alle on poikkeuksellinen teos juuri siksi, että se kertoo 50 sivun verran myös Allan Sihvolan varhaislapsuudesta ja nuoruudesta eri puolilla Amerikkaa, ennen matkaa Neuvosto-Karjalaan.

Perheen arjen ongelmat ja ihmissuhteet “rapakon takana”, jatkuvat muutot, sekalaiset työt ja vähitellen tapahtuva vaurastuminenkin tulevat hyvin kuvatuiksi: perheessä on pian jopa oma auto, mikä oli 1920-luvun Suomessa tavaton harvinaisuus työväenluokkaiselle väestönosalle.

Myös Allanin kiinnostus musiikkiin on oma tarinansa läpi muistelmakirjan, olihan hän osittain koko vaihtelevan työuransa ajan myös lahjakas trumpetisti, joka hallitsi muutkin soittimet. Jazz—muusikon alku-ura katkesi USA:ssa kuitenkin jo 1933 kun perhe lähti, viimeisillä sirpin ja vasaran koristamilla laivoilla sosialismin ihmemaahan.

Toiviomatkalla neuvostojen maassa

Amerikansuomalaisten “toiviomatka” 1930-luvun alun maailmanpulaa pakoon tallentuu nuoren pojan muistiin tarkasti – myös ankarat pettymykset, kun neuvostojen maa ei vastaakaan propagandatodellisuutta. Voi olettaa, että tuo vaihe oli Allanille osin seikkailurikas eikä välttämättä alussa niinkään traumaattinen kuin monelle aikuiselle. Sitä paitsi musiikkiharrastus ja soittaminen eri kokoonpanoissa ja juhlissa toivat mainetta ja taskurahaa, joten hauskanpitoakin klubeilla ja tanssipaikoilla piisasi, vaikka arkea ankeissa elinoloissa, metsätöissä ja kurjissa asunnoissa elettiinkin.

Neuvosto-Karjalassa Allan menestyi soittajana ja jazz-muusikkona eri kokoonpanoissa jo 1930-luvulla ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen.

Tuo sivuammatti saattoi pelastaa sittemmin myös hänen henkensä – siis internointileireillä kun suomalaisten siviilien vangitsemiset esimerkiksi Tseljabinskin Gulag-leirien saaristoon alkoivat joukkomitassa. Jo 1930-luvun lopulla Stalinin terroriaalto oli teloittanut ja vienyt tuhansia suomalaisia vankileireille, mutta ns. Suuren isänmaallisen sodan alettua 1941, myös suomalaissiviilit vietiin pois rajan läheisyydestä.

Tässä joukossa oli nuori muusikko Allan Sihvolakin, joka selvisi kenties juuri soittotaitonsa ansiosta elävien kirjoissa, keskimääräistä kevyemmällä pakkotyöllä, paremmalla muonalla ja hoidolla. Usein kulttuurihenkilöt, muusikot, kirjailijat ja taiteilijat ja taitavat käsityöläiset pelastuivat juuri siksi, että saivat paremman kohtelun: heitä tarvittiin jatkuvassa propagandatyössä leireilläkin, juhlistamaan ja “kasvattamaan” onnettomia Gulagin uhreja.

Musiikki ja myös kielitaito (suomi-englanti-venäjä) toi lisäansioita myös sodan jälkeen Allan Sihvolan monipuolisessa työurassa. “Elintason huipentuma”, jos niin voi sanoa, oli Petroskoin liepeille noussut omakotitalo, jossa perhe sitten vietti yli kolme vuosikymmentä.

Matkat Suomeen 1960-luvun lopulta avasivat silmiä uudelleen – ja pistivät miettimään ja vertailemaan kahden maan todellisuutta ja elintasoa. Matkakuvauksissa ja joissakin muissa muistelmien yksityiskohdissa on hieman häiritsevää toistoa ja turhaa “päiväkirjamaisuutta”, mutta pääosin teksti etenee hyvinkin sujuvasti.

Sihvolan perheen paluumuutto Suomeen tapahtui sitten vuonna 1996. Laaja sukulais- ja ystäväpiiri oli taatusti keskeinen syy siihen, että perhe myös viihtyi Suomessa ja koki suhteellisen vähän 1990-luvun “inkeriläisen” paluumuuton aiheuttamia ennakkoluuloja ja ongelmia. Lämmin vastaanotto vanhempien kotimaassa ja monet unohdetut sukulaiset ja ystävät tulevat tutuiksi jo 1960-80-lukujen matkamuisteluissa ja valokuvissakin.

Allan Sihvola ja muistelmat

Olisi ollut mielenkiintoista, jos Sihvola olisi liittänyt muistelmiinsa vielä paluumuuton byrokratian, sopeutumisen suomalaiseen elämänmenoon, mikä saattoi tosin (todennäköisesti) sujua “maailmankansalaiselle” keskimääräistä helpommin.

Stalinin taivaan alle-muistelmien taustavaikuttajatkin kannattaa mainita lopuksi. He ovat toimittaneet Elämäni polkuja -päiväkirjamerkinnät julkaisukuntoon, mistä työstä kiitos kuuluu monelle taholle, esimerkiksi oikolukijoina toimineille Heidi-vaimolle ja Isabella-tyttärelle. He ovat antaneet julkaisijan käyttöön myös mainion ja paljonpuhuvan valokuva-aineiston.

OK-kirjat sekä  tietokirjailijat Olavi Koivukangas ja Ossi Kamppinen ovat puolestaan tehneet oivallista työtä muistelmien toimittamisen suhteen.

Enemmän Allan Sihvolan rankasta vankileiriajasta ja muusikkourasta ja muusikkotovereista kertoo vähemmälle huomiolle jäänyt Jouko Aaltosen ansiokas dokumenttielokuva Hengenpelastaja (2005).