En ole kovin kiinnostunut kaloista. En ongi enkä kalasta. Jonkin verran syön kalaa ja teen silloin tällöin kalaruokaa. Ankeriasta en ole koskaan syönyt, enkä muutoinkaan tiedä ankeriaasta muuta kuin sen, että se liittyy jotenkin Sargassomereen. Mikä tai missä Sargassomeri on, en ole ottanut selvää. Ankeriaat eivät ylipäätään ole koskaan kiinnostaneet minua tuon taivaallista.

Narratiivinen tietokirja

Narratiiviset tietokirjat sen sijaan kiinnostavat minua. Olen nauttinut Mia Kankimäen teoksista Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) sekä Naiset joita ajattelen öisin (2018), joissa hän on kulkenut menneisyyden naisten jalanjäljillä ympäri maailman, erityisesti Japanissa. Laurent Binetin elämäkerta-romaani Heydrich Heinesta, HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä (2015), oli riemastuttava teos elämäkerran kirjoittamisesta. Helen Mcdonaldin H niin kuin haukka -teoksesta (2016) opin hurjan paljon haukan kasvatuksesta ja haukoista mutta erityisesti suremisesta. Bea Uusman Naparetki: Minun rakkaustarinani (2015), oli niin ihana, että mieleni teki heti lähteä etsimään Pohjoisnapaa.

Siksi Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. (2020, Tammi, alkuteos Ålevangeliet) asettui luku- ja kuuntelulistalleni heti sen ilmestyttyä. Ja jos jostain kirjasta voi sanoa, että se koukuttaa, niin tästä. Sitä ei voinut laskea käsistään.

Toimittaja Patrik Svensson (s. 1972) sai marraskuussa 2019 teoksesta Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, tietokirjallisuuden August-palkinnon. Myös Lontoon kirjamessuilla kohuttiin teoksesta. Nyt, keväällä 2020, on suomalaisten vuoro ihastua siihen. Alkukielellä ja myös englanninkielisessä käännöksessä (The Gospel of Eels) puhutaan evankeliumista, ilosanomasta, mutta suomenkielinen versio ei olekaan Ankeriaan evankeliumi tai Evankeliumi ankeriaan mukaan, vaan pessimistisempi Ankeriaan testamentti – se vihjaa tilanteeseen, jossa ankeriasta ei kenties enää ole.

Narratiivinen tietokirja kertoo tarinaa, tässä tapauksessa ankeriaan tarinaa, mutta ehkä kuitenkin myös ja erityisesti tarinaa kirjoittajan suhteesta isäänsä, jonka kanssa ankeriaita pyydystettiin, perattiin ja syötiin, sekä kirjoittajan isän suhteesta omaan isäpuoleensa, joka ei tuhlannut aikaansa kalastamisen kaltaiseen turhuuteen sekä vielä lopultakin sanoittamatta jääneeseen ja toteutumattomaan suhteeseen biologisen isänsä kanssa. Kertooko teos siis pohjimmiltaan monisukupolvisista isän ja pojan välisistä, vaikeasti sanoitettavista ja usein vaietuista suhteista?

Ankeriaskysymys

Teoksesta opin, miten jo Aristoteles aikanaan perehtyi ankeriaaseen, joka jäi hänelle mysteeriksi – hän uskoi ankeriaan syntyvän itsestään mutaisessa joessa tai järvessä. Mysteeri se oli myös lukuisille keski- ja uuden ajan tutkijoille, jotka pohtivat, onko ankerias yksi- vai kaksineuvoinen ja ehdottivat, että se lisääntyy hinkkaamalla itseään kiviin, syntyy tyhjästä auringon lämmittäessä vettä tai veteen pudonneista hevosen jouhista. Ankerias (ja erityisesti sen seksuaalisuus) jäi mysteeriksi myös nuorelle Sigmund Freudille, joka silpoi satoja ankeriaita etsien urospuolista ankeriasta ja sen kiveksiä. Hänelle ankerias jäi samanlaiseksi ratkaisemattomaksi salaisuudeksi kuin nainen.

”Vaikka luonnontieteen alalla on ollut monia arvoituksia, harvat niistä ovat osoittautuneet yhtä pitkäikäisiksi ja vaikeaselkoisiksi kuin ankeriaan arvoitus. Sen lisäksi, että ankerias [on] osoittautunut epätavallisen työlääksi havainnoida – kummallisen elämänkaarensa, valonarkuutensa, muodonmuutostensa ja monimutkaisen lisääntymiskäyttäytymisensä takia – se on salamyhkäinen tavalla, joka vaikuttaa melkeinpä tietoiselta ja tarkoitukselliselta. Vaikka sitä onnistuisi havainnoimaan, vaikka sitä pääsisi oikein lähelle, se tuntuu sittenkin livahtavan karkuun.”

Ankeriaskysymys on kiehtonut tutkijoita vuosisatoja, mutta myös Svenssonille ankerias on salaperäinen ja lopultakin mysteeriksi jäävä olento.

Ankerias säilyi vuosituhansia ratkaisemattomana mysteerinä ja vaikka 1900-luvulla vihdoin löydettiin sen lisääntymiselimet ja kutemispaikka, yhä edelleen on asioita, joita emme siitä tiedä. Miten se syntyy? Miten se elää? Miten se löytää takaisin Sargassomerelle? Miksi ja miten se lisäännyttyään kuolee? Miksi se käy lävitse useita eri kehitysvaiheita? Miten se säilyy hengissä, sillä samalla kun se lähtee matkalleen kohti Sargassomereä, se kasvattaa lisääntymiselimet, mutta samalla luopuu ruuansulatuselimistöstään ja lopettaa syömisen.

On myös todistettu, että ankerias, joka on vangittu – kuten yksi ankerias, pimeään kaivoon yli vuosisadan ajaksi – ja jolta on estetty mahdollisuus lähteä Sargassomerelle lisääntymään, jää keskenkasvuiseksi mutta voi elää huomattavan pitkäikäiseksi. Ankeriaan arvoitusta pohtiessaan tietokirjailija tulee pohtineeksi myös elämään, kuolemaan ja aikaan liittyviä, suuria kysymyksiä (ja muodostaneeksi miltei loputtomilta tuntuvia virkkeitä):

”Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkillisen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.”

Ankeriastutkimuksen historian lomassa Svensson kuljettaa omaa ja isänsä historiaa (sekä ankeriaan kalastuksen historiaa Ruotsissa). Saamme tietää, miten ankerias pyydystetään ja miten sitä valmistetaan ruuaksi. Ankeriasta on vaikea tappaa. Kirjoittaja kuvaa sen nylkemistä ja suolistamista sekä sitä, miten ankeriaan palanen vielä tulikuumalle pannulle laitettaessa liikkuu ja nytkähtelee – ehkä hän ei sen vuoksi itse niin ankeriasta välitä syödäkään. Ankeriaan ruumis toimii ilmeisesti samalla tavalla kuin mustekalan lonkerot, jotka päästä irrotettuina vielä hamuavat ruokaa. (Nämä kirjan yksityiskohtaiset ankeriaan pyydystämistä, tappamista ja ruuaksi laittamista koskevat osiot eivät suorastaan houkuttele syömään ankeriasta.)

Ankerias maailmanhistoriassa ja kirjallisuudessa

Ankeriaalla osoittautuu olevan tärkeä, mutta usein unohdettu vai väheksytty rooli maailmanhistoriassa. Esimerkiksi Mayflowerilla uuteen maailmaan saapuneet nälkiintyneet ja kuolemaisillaan olleet uudisasukkaat pelasti alkuperäiskansan jäsen, joka toi heille ankeriaita syötäväksi – mutta siitä huolimatta yhdysvaltalaisella kiitospäivän aterialla ei syödä ankeriaita, vaan kalkkunaa.

Myös kirjallisuudesta löytyy ankeriaita. Erityisesti Günter Grassin Peltirummussa (1959) ankeriailla on merkittävä, joskin niljakas ja groteski rooli – siinä ankeriaita pyydystetään, kuten nahkiaisia: hevosenpään avulla. Ankerias löytyy myös vanhasta suosikistani: Boris Vianin ihmeellisestä ja surrealistisesta romaanista Päivien kuohu (1947, suom. 1972), jossa ankerias ilmestyy päivittäin kurkistamaan kylmävesihanasta.

Svensson kuvittaa ankeriassuhdetta Sigmund Freudin unheimlich-käsitteellä. Sen sisällä on sana heimlich, joka viittaa sekä kotoiseen että salaiseen. Unheimlich taas kuvaa tilannetta, jossa jokin kotoinen ja tuttu muuttuu joksikin vieraaksi ja samalla pelottavaksi – kauhukirjallisuuden ja -elokuvien paljon käyttämä efekti. Svensson uskoo Freudin kuvaavan käsitettä tarkastelevassa esseessään nimenomaan omaa aikaansa ja omia kokemuksiaan nuorena miehenä Triestessä, jossa hän teki omaa, pettymykseen johtanutta, ankeriastutkimustaan. Ja ehkä myös ankerias on kalana ja arkiruokana jotain tuttua ja turvallista, mutta samalla epäkalamaisena – käärmettä tai matoa muistuttavana – myös karmiva ja pelottava, unheimlich.

Teoksen mukaan ankeriasta ei hyväksytä juutalaiseen kosher-ruokavalioon, sillä toisen Mooseksen kirjan puhtaussäädöksien tulkinnan mukaan se on iljetys. Raamatussa kielletään koskemasta sellaisiin mereneläviin, joilla ei ole eviä eikä suomuja – ankeriaan evät ja suomut ovat niin pienet ja liman peitossa, että niitä on vaikea havaita, minkä vuoksi se on joutunut tähän kiellettyjen eläinten listaan.

Miesten ankerias

Kirjoittaja tekee suuria päätelmiä ankeriaan vaikutuksesta maailman tapahtumiin ja myös ankeriaita tutkineiden perimmäisistä vaikutteista ja heitä ajavista tarpeista ja periaatteista. Hän kirjoittaa ihmisistä, mutta käytännössä hän kirjoittaa miehistä: pojista onkimassa isiensä kanssa, miehistä kaipaamassa menetettyjä isiään, miehiä penkomassa ankeriaan sisuskaluja ja tarkkailemassa mikroskoopilla sen piilossa olevia lisääntymiselimiä, miehiä purjehtimassa maailman meriä ankeriaan kutu- ja syntypaikkaa etsien. Mitä nämä ihmiset/miehet (Aristoteles, Francesco Redi, Carl von Linné, Carlo Mondini, Giovanni Battista Grassi, Sigmund Freud, Johannes Schmidt) lopultakin etsivät? Mihin he yrittävät tunkeutua? Mitä he pakenevat? Mitä kirjoittaja itse etsii katsoessaan ankeriasta silmiin?

”Tai ehkä juuri ankeriaskysymys houkuttelee esiin uudenlaisen peräänantamattomuuden ihmisessä, joka siihen tarttuu? Mitä enemmän opin ankeriaasta ja mitä paremmin ymmärrän ne uhraukset, joita sen tutkimiseksi on historian saatossa tehty, sitä taipuvaisempi olen uskomaan, että asia on juuri näin. Aivan erityisesti haluan uskoa, että arvoitus vetää ihmistä puoleensa siksi, että siinä on sittenkin jotain tuttua. Ankeriaan syntymä ja vaellukset voivat kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta tuntua samastuttavilta, jopa tutuilta: pitkä ajautuminen virtojen mukana pois ja päättäväinen, työläs matka takaisin, kaikki, mitä olemme valmiit tekemään päästäksemme kotiin.”

Teokseen on mahtunut mukaan yksi, huomattavan merkittävä nainen: meribiologi Rachel Carson (1907–1964), jonka sadunkaltainen, mutta tieteellisissä tosiasioissa pysyttäytyvä kertomus Under the Sea-Wind ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 1941. Sen viimeinen osa seuraa ankeriaan elämää ja matkaa pienestä lammesta aina Sargassomerelle asti. Carson teki teoksellaan ankeriaan käyttäytymisen lukijalle ymmärrettävä(mmä)ksi, se tarjosi mahdollisuuden samastua ankeriaan elämään: ”voidakseen todella ymmärtää toista elävää olentoa oli voitava nähdä siinä palanen itseään”.

Vaikka emme koskaan voi täysin tietää, miltä tuntuu olla ankerias, Carson pääsi – mielikuvitustaan käyttäen – sitä hyvin lähelle. Carsonin asenne ankeriaaseen oli toisenlainen kuin miespuolisten tutkijoiden ja kirjailijoiden. Hän ei turhautunut miestutkijoiden tavoin ratkaisemattomasta arvoituksesta, vaan näki, Svenssonin tulkinnan mukaan, kauneuden nimenomaan salaisessa ja kätketyssä.

Pakeneva ankerias

Koska ankeriaasta edelleenkin tiedetään varsin vähän, on se hyvä esimerkki tiedon ja tietämisen rajoituksista. Se, että ankeriaat lisääntyvät vain Sargassomerellä ja että ne kuolevat siellä lisääntymisensä jälkeen, ei ole varmaa tietoa siinä mielessä kuin luonnontieteellinen tieto yleensä on: kenelläkään ei ole asiasta empiiristä havaintoa. Kukaan ei ole nähnyt kahta ankeriasta lisääntymässä, eikä kukaan ole nähnyt täysikasvuista ankeriasta Sargassomerellä. Tieto ankeriaan lisääntymispaikasta perustuu todennäköisyyteen ja valistuneisiin arvauksiin.
Se, mikä tällä hetkellä varmasti tiedetään, on se, että ankerias on huolestuttavalla nopeudella häviämässä.

Erilaiset virustaudit (joiden leviäminen alueelta toiseen on ihmisen syytä) heikentävät sitä, vesistöjen patoaminen pysäyttää sen tien kohti Sargassomerta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset merivirroissa hankaloittavat sen kulkua kutemaan Sargassomerelle ja pienten pajunlehtimäisten ankeriaanpoikasten kulkeutumista sieltä pois.

Uutisista on myös selvinnyt, että nimenomaan Sargassomeren keskellä on massiivinen muoviroskien pyörre, mikä ei varmaankaan paranna kutemismahdollisuuksia, vaikka siitä ei teoksessa puhutakaan. Jotain olisi kuitenkin tehtävä juuri nyt, ettei ankeriaasta tule paitsi salaperäistä ja mysteeristä myös uutta riviä kadonneiden ja hävinneiden eläinlajien listaan.

Ankeriaan merkitys ja vaikutus on tässä teoksessa aina jotain muuta kuin ”vain” ankerias. Ja näin pitääkin olla, jotta ankerias lajina säilyisi edelleen ja jatkossakin. Ankeriaan testamentti sai minut valtoihinsa, ”koukutti” ja nielaisin sen syötin, ahmin kirjaa ensin kuunnellen, sitten kärsimättömänä lukien, ja jaoin jatkuvasti lisääntyvää ankeriastietouttani lähiympäristööni.

Kirjoittaja kuvaa Rachel Carsonin Hiljainen kevät -teoksen ensimmäistä kertaa pysäyttäneet ihmiset pohtimaan eläinten sukupuuttoa ja luonnon tuhoutumista, ja myös ryhtymään tekoihin. Ehkä tämä Svenssonin teos saa aikaan sen, että ryhdytään tekoihin myös ankeriaan pelastamiseksi.