Jussi Helmisen (s. 1947) mahdottomaksi väittämän urakan tulos julkistettiin elokuun lopussa 2023 Sastamalassa. Teoksessaan hän muistelee julki sen minkä muistaa ja tahtoo – oltuaan teatteriammatissa yli 42 vuotta ja siitä johtajana yli 25 vuotta. Aika paljon hän muistaa ja tahtookin. Kirja painaa näet melkein kilon ja siinä on yli kolmesataa sivua tiheätä pränttiä kovissa kansissa sekä neljä kuvaliitettä. Kuvista kaksi on piirroksia: yksi on Jumalan teatteriin liittyvä Karin pilapiirros ja toinen Jussin pojantyttären, Alman, riemukas piirros vaarista luistelemassa. Valokuvia on yli 80; niistä kaksi kolmasosaa on mustavalkoisia ja yksi kolmasosa värillisiä.

Kuvaliitteet ovat tärkeä osa kirjan kokonaisuutta. Riikka Riutta on taittanut ne käyttäen ammattitaitoaan, aivojaan ja sydäntään. Ensimmäinen liite sisältää mustavalkoisia kuvia 1970-luvulta. Lähes kaikki ovat Kari Haklin ja Matti Kivekkään ottamia, ja nuoruuden into puskee niissä raikkaasti pintaan. Mustavalkoisia ovat toisenkin liitteen kuvat; ne välittävät sitä menoa ja melskettä, jota 1980- ja 1990-luvun esityksiin usein liittyi. Mm. Eeli Aalto, Leena Klemelä ja Maarit Kytöharju ovat napsineet otoksia. Kolmannen liitteen värikuvat 2000-luvulta päästävät lukijan niin lähelle näyttelijöiden eläytymistä, ettei se katsomosta käsin onnistu. Suurin osa hienoista otoksista on Stefan Bremerin.

Neljäs kuvaliite päästää lukijan kurkistamaan Jussin lapsuuteen, kouluaikaan, teinivuosien Traamalupiin sekä nuoren miehen maailmanmatkailun alkuvaiheisin. Koko Helmisen perheen potrettia kirjassa ei ole, mutta yhdessä kuvassa on Jussin rinnalla myös hänen ensimmäinen, nykyinen ja viimeinen vaimonsa Telle, joka ei halunnut sanottavan mitään itsestään. Helminen ei ihan totellut, sillä hän on vanha ja jo vähän itsenäinen.

Muistelija lienee laatinut hauskat ja informatiiviset kuvatekstit ihan omin päin, vaikka näyttää noudattaneen neuvoja, joita Turun yliopiston entinen Suomen historian professori Jussi T. Lappalainen tapasi antaa tietokirjantekijöille. Ainakaan Helminen ei ole väsännyt yhtään kuvatekstiä tyyliin: ”Jussi Multanen ja ruuna Roope”, mistä Jussi T. varoitteli.

Helminen kirjoittaa Teatterinjohtajassa eri teattereista, joita on ollut synnyttämässä, joissa on näytellyt, joissa on ohjannut tai joita johtanut sekä joita varten hän on kirjoittanut tai dramatisoinut näytelmiä. Poikasesta lähtien Jussi on tehnyt teatteria, ja autotalli Turun Vasaramäessä lienee ollut hänen ensimmäinen näyttämönsä. Koulussakin hän ohjasi, näytteli ja kirjoitti näytelmiä. Kansakoulussa hän joutui /pääsi joulunäytelmään Juhaniksi reen kannoille, kun kello löi jo viisi. Teini-iässä hän oli perustamassa Traamalupia ja Teiniteatteria, jotka antoivat jo vaativampia rooleja.

Jussi ei vielä silloinkaan nähnyt tulevaisuuttaan teatterissa, vaan kuvitteli pukeutuvansa joskus vanhempiensa tavoin valkoiseen lääkärintakkiin. Ei nähnyt, vaikka Åbo Underrättelserin arvostelija M.P. kirjoitti huhtikuussa 1966 hänestä Agatha Cristien Mousetrapissa:

”I de övriga rollerna märkte man främst Jussi Helminen som den unge arkitekten, Christopher Wren, tydligen en amatörbegåvning predestinerad för teater.” (s. 64)

Jussi pyrki keväällä 1967 ohjaajalinjalle Suomen Teatterikouluun, mutta ei päässyt, kuten ei päässyt alkukesästä lääkäriopintoihinkaan Turun yliopistoon. Olisi kylläkin päässyt hammaslääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta ei mennyt. Loppukesästä hän pyrki vielä Suomen Teatterikoulun Korkeakouluosastoon – ja pääsi! Koko maailma oli hänen! Rakas harrastus alkoi muuttua ammatiksi.

KATSE MENNEISYYTEEN

Teatterinjohtaja poikkeaa monessa suhteessa muista lukemistani muistelmateoksista. – Kaiken maailman muistelmia en tietenkään ole lukenut. ­– Se ei ala tekijän suvusta ja vanhemmista eikä etene tiukan kronologisesti kirjoittajan eri elämänvaiheista toiseen. Helminen ei jaa tekstiään vuosiluvuin varustettuihin ja otsikoituihin päälukuihin, vaan antaa jokaiselle kymmenelle pääluvulle otsikon sijasta moton kullekin. Ensimmäinen luvun motto sanoo: ”Uskalla unohtaa, muisti täsmenee.” Kirjan lukemalla saa selville muutkin lauselmat, mutta voin kertoa jo etukäteen, että oma suosikkini aloittaa kahdeksannen luvun: ”Jos haluat kuolla, elä niin, ettei sinua muisteta.”

Mietelmiä on myös kappaleiden välissä melkein yhden aforismikirjan verran. Kun avaan teoksen summittaisesti, Helminen sanoo: ”Ottaa aikansa alkaa osata elää omaa elämäänsä” (s. 101). Toisella avauksella hän lausahtaa: ”On asioita, joita voi tehdä. Tee ne, saat lisää” (s. 314). Kirjasta löytyy myös Fingerporin strippejä. Hih!

Moisia miettiessä lukeminen vie aikaa. Sulattelemista vaatii myös se asioiden ja tapahtumien vyöry, jonka lukija saa päälleen. Heti alusta lähtien Helmisen teksti on puhdasta – välillä vähän likaistakin – teatteria. Paikkakunnat vain vaihtuvat. Lukijan on maisteltava ja kuulosteltava sanoja ja lauseita, luettava niitä välillä ääneen, jotta kaikki kommat ja kiepaukset tajuaa – ei ehkä ihan kaikkia tajuakaan. Mutta hoksottimiaan ei kannata heittää hetkeksikään naulaan. Silti ei ole takeita siitä, että ymmärtäisi kaiken kirjoittajan tarkoittamalla tavalla.

Hetken tai kaksi kirjan rakennetta mietittyäni luulin tajuavani, että Helminen kirjoittaa niin kuin ihmisen mieli toimii, mutta kun on kyse muistelmateoksesta, hän koettaa pitää muistelonsa jossakin aikajärjestyksessä. Välähdyksiä ja hieman pitempiäkin otoksia sieltä täältä vuosien varrelta nousee mieleen kronologiasta piittaamatta, ja välillä mielleyhtymät hyppäyttävät lukijan nykyisyyteen asti.

Kirjoittaja ja taittaja Mikko Ylinen lienevät päätyneet yksin tuumin ratkaisuun, jossa jokaisen muistelmapätkän otsikossa on vuosiluku ja/tai tarkka päivämäärä ja sen perässä paikka, joskus teatterikin. Lihavointi osoittaa, missä mennään, ja alleviivaus erottaa otsikon itse tekstistä. Tulos on selkeä ja lukijaystävällinen. Tässä esimerkkejä:

1950   Turun Vasaramäki,
1973   Rakastuneena Karjalohjalla, Rymättylän Sannaisissa ja Tampereella,

1986–1987   Oulun Tuira, Teatteri ja Ranskan Avignon,
4.12.1991 jne.   Ahvenanmaan Myrskyluoto Tampereella ja
2000–2013   Maailma, Eurooppa ja Espoon Tapiola, osa V: Saksa, Unkari, Bulgaria, Espanja.

Varmaan muistelemisensa loppuvaiheessa Helminen on lisännyt hänelle tärkeitä aiheita juuri siihen kohtaan, mihin muu kerronta tuntuu lisäystä kaipaavan.

2023   Ohjaamisesta,
2023   Johtamisesta,
2023   Lastenteatterista,
2023   Politiikasta,
2023   Ohjelmiston rakentaminen ja
2023   Suomalaisen näytelmäkirjallisuuden puolesta.

Muistelupätkien pituus vaihtelee yhdestä sivusta kuuteen seitsemään. Joka pätkän jälkeen mieli tekee lukea vielä seuraava ja sitä seuraava, kunnes uupuu jatkaakseen huomenna. Vuoden 2023 pätkistä useat antavat eväitä teatterin tekijöille siltä varalta, että heillä olisi nälkä. Maallikkoakin ne viehättävät. Yli viisisivuinen politiikkaa käsittelevä osio kiinnostanee varsinkin niitä, jotka uskovat: kerran kommunisti, aina kommunisti. Teksti muistuttaa siitä, ettei ihminen ole koko ikäänsä samaa mieltä kuin nuorena.

Sisällysluettelo lukujen otsikoineen – ilman mottoja – löytyy vasta kirjan lopusta. Yhdeksän tekstiluvun jälkeen Helminen luettelee kymmenennessä osiossa näytelmät, joiden seuraavia esityksiä hän on jäänyt kaipaamaan, sekä ne näytelmät, joiden maailman tai Suomen ensi-esitystä hän vielä odottaa, ynnä kiitokset lukuisille muistelemista ja kirjoittamista edistäneille ja korjanneille lähimmäisille.

Kokonaisuus on kääritty Kari Jokisen dramaattisiin kansiin.

JUSSI MUISTAA MITÄ TAHTOO

Siellä täällä kirjassaan Helminen mainitsee ohimennen lähteitä, joista hän on asioita ja tapahtumia tarkistellut: kirjeitä, lehtileikkeitä, teinilehtiä, työpäiväkirjoja ja mitä kaikkea sattuu teattereiden arkistoista tai omista pöytälaatikoista löytymään. Useimmiten hän kuitenkin kaivaa asiat omasta muististaan. Varmaan hän tarkistaa jotakin myös teatterialan historiateoksista, koska mainitsee suopeasti Henri Terhon osuuden Teatteria Turussa -kirjassa (2. osa 2008). Toisaalta Panu Rajalan Tampereen Työväen Teatterin historiikista (Tasavallan toinen teatteri 1964–2001, 2001) hän löytää virheitä ja epätarkkuuksia.

Muistista ja muistamisesta Helmisellä on paljon sanottavaa. Niistä hän kirjoittaa varsinkin ensimmäisessä pääluvussa, mutta muistaa huomautella vielä pitkin kirjaa. Vaikkei hän liene muistelmainhonsa takia lukenut moniakaan memoaareja, hänen varma luulonsa on, että muistelmissaan ihmiset muistavat väärin ja tarkoituksenmukaisesti valitsevat vajaisiin totuuksiinsa elämistään tarinoita, jotka kehuvat vain kirjoittajaa, ja jos he jotakin kertovat, he jättävät vielä enemmän kertomatta.

Kun Helminen suostui muistelmiinsa, hän noudatti omaa neuvoaan: ”Kun elämäsi kuitenkin on tarina, huolehdi siitä, kuka sen kertoo.” (s. 8) Sitä paitsi: ”Ehkä tärkeää ei ole mitä muistan, vaan se, miten.” (s. 9) Lukijoiden iloksi poimin tähän vielä muutaman kirjoittajan mietelmän muistista, muistoista, muistamisesta, luulemisesta ja unohtamisesta:

”Alan louhia muistiani. Kaivos on ekologinen, saasteeton.” (s. 9)
”Muisti on elin, sen kaunein kyky on armahtaa. Mitä et muista, et muista, unohtamisella on tervehdyttävä voima.” (s. 9)
”Tiedän muistavani paljosta vähän, enemmän luulen.” (s. 23)
”Muistin muoto on aivojen muoto, haarautuvien polkujen puutarhassa ei ole lineaarista järjestystä vaan oikopolkuja, tunneleita, palaneita siltoja, umpikujia, mustia aukkoja, ja madonreikiä. – – Muisti on inhimillinen eläin, sekin vanhenee ja kerää nöyhtää ryppyihinsä.” (s.268)
”Muisto on yhtä huono ajoittamaan esiintulojaan oikein kuin ilmakupla peräsuolessa.” (s. 270)
”Muistin voi siivota, poliitikoilla se onnistuu muita helpommin.” (s. 287)
”Kun tunne on mukana muistamisessa, on muisto tarkempi, vaan ei vieläkään välttämättä oikea.” (s. 302)

Luulemisesta tuli mieleeni muistin objektiivisuus ja Jan Myrdal, ruotsalainen intellektuelli, journalisti ja kirjailija. Hän toteaa muistelmistaan (Lapsuus, 1983), ettei hän edes pyri olemaan objektiivinen – valheellisesti kuin poliisitutkintapöytäkirja – vaan hän kirjoittaa omia sanojaan ja omasta elämästään. Niin tekee Helminenkin. Hän olisi myös voinut sanoa, että käyttää hyväkseen ikänsä suomaa vapautta muistaa asiat omalla tavallaan, kuten arkkitehti Otto-Iivari Meurman, joka muisteli elämäänsä hieman iäkkäämpänä. (99 vuotta: Mörrin muistelmat, 1989). Helminen vaan muotoilee asian näin: ”Vanhan miehen kyky ajoittaa menneitä tapahtumia on myös solmussa kuin entinen onkisiima” (s. 124) ja ”Tapahtumia on enemmän kuin mielen kovalevylle mahtuu, niinpä muisti on armollisesti deletoinut monia” (s. 71).

Teatterinjohtajassa Helminen muistaa kuitenkin valtavan määrän näytelmiä ja esityksiä, antaa välähdyksiä onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin esityksiin, mainitsee nimeltä työnsä kannalta helppoja ja hankalia henkilöitä sekä teattereissa että niiden ulkopuolella. Hän muistaa niin menestykset (turkulaisittain ”ei niin huonot”) kuin oikeasti huonot esitykset ja myös ne, jotka joku ymmärtämätön hyllytti ennen aikojaa.

MAAILMALLA JA MAAILMALTA

Kansainvälisyyskasvatus ja -hakuisuus nousee Teatterinjohtajassa esille usein. Jo Jussin vanhemmat kylvävät hyvän siemenen pojan sydämeen 1959 Dubrovnikin matkalla. Vaihto-oppilasvuosi 1964­–65 Yhdysvalloissa kasvattaa sitä edelleen, mutta tekee hänestä vakaumuksellisen aseistakieltäytyjän yhden oravan ampumisella. Nuoruuden liftaus- ja autoretket ruokkivat nekin ulospäin suuntautumista. Lisäpotkua Helminen saa myös 1987 tutustuessaan kuukauden ajan Yhdysvalloissa maan teattereihin hänelle järjestetyllä kiertueella, jonka United States Infirmation Services tarjoaa. Helminen on varma, että kyse on CIA:n ja valtion propagandasta. Matka oli kuitenkin opettavainen.

Helminen jatkaa ulospäin suuntautumista halki teatterivuosiensa eikä liene vieläkään lopettanut. Vilkkaimmillaan teatterivierailujen metsästäminen ja omien esitysten kauppaaminen olivat vuosina 2000–2013, kun hän johti Espoon teatteria. Koko pitkän uransa aikana Helminen matkaili kymmeniin maihin ja vielä useampiin teattereihin. Niiden ansiosta suomalainen yleisö sekä näyttelijät saivat nähtäväkseen uutta, outoa ja jännittävää. Muunmaalaiset pääsivät puolestaan kurkistamaan suomalaisen teatterin valikoituihin kappaleisiin. Kovin paljon ulos vietävää ei täältä löytynyt, mihin syynkin Helminen löytää:

”Suomalaisen teatterin kansainvälistymisen ja vientituotteeksi kehittymisen suurin este on sen suuri suosio kotimaassaan.” (s. 290)

Yleensä Helminen selviytyi hyvin kaikkien vierasmaalaisten kanssa, mutta havaitsi, että suomalaisen on helpointa tulla toimeen islantilaisten, irkkujen, portugeesien, belgien, skottien, romanialaisten ja chileläisten kanssa. – Lukija voi rauhassa miettiä, mitä yhteistä noilla on meidän kanssamme. – Vierailuilta kertyi myös herkullisia ja opettavaisia anekdootteja maailman teattereiden sattumuksista.

OHJAAMISESTA JA JOHTAMISESTA

”Ohjaaja tekee taideteoksen, joka sisältää useita taideteoksia. Onnistuessaan niiden kokonaisuus on summaa suurempi. Ohjaaja tulkitsee aiheen, teoksen, jonka on saattanut kirjoittaa kirjailija. Näyttelijät tulkitsevat kirjailijan luomat henkilöt, joille joku suunnittelee puvut. Skenografit, valo- ja äänisuunnittelijat luovat maiseman ja ajan, he kaikki yhdessä sisällön ja tunnelman. Ohjaaja on orkesterinsa kapellimestari, joka ei teoksessa enää ole esillä.” (s. 82)

”Vasta 2000-luvulla kolmatta teatteria johtaessani ymmärrän, mitä teatterinjohtajan työ on: hän istuu toimistossaan tai teatterin kahvilassa ja odottaa, että tulee ongelmia. Ja niitä tulee. – – Hän tekee tilan ja olosuhteet ohjaajien ja työryhmien onnistumiselle sekä luomalla ilmapiirin, jossa se mahdollistuu, että antamalla riittävät resurssit.” (s. 192)

Helminen taitaa kirjoittaa ohjaamisesta ja johtamisesta nykyisille ja tuleville teatterin ohjaajille ja johtajille. Toinen asia on, ottavatko he opikseen. Maallikko näkee vain valmiin tuotoksen näyttämöllä, mutta hänkin ymmärtää siihen käytetyn valtavan työmäärän luettuaan ohjauksen neljästä päävaiheesta: ohjattavan työn valinnasta, harjoituksiin valmistautumisesta, harjoituksista ja esityksestä, josta ohjaaja ohjaa itsenä näkymättömiin.

Oikea osajako muodostaa Helmisen mukaan 85 % esityksen onnistumisesta. Niinpä ”[h]yvän ohjaajan maineen saa helposti, kun tekee töitä vain hyvien näyttelijöiden kanssa” (s. 88). – Niin yksinkertaista se on, kun osaa. Ja helppoa on teatterin johtaminenkin, jos osaa. Johtajalta vaaditaan vain kaksi asiaa, jotka Helminen on oppinut 1985 YLE:n lastentoimituksen silloiselta johtajalta Heikki Aarvalta:

”1. Teet oikeita päätöksiä nopeasti.
2. Jos teit väärän päätöksen, korjaa se oikeaksi nopeasti.” (s.89)

Vuosien myötä Helminen on oivaltanut, että noihin ohjeisiin sisältyy melkoinen annos johtamisen kokemusta ja filosofiaa. Hän muistuttaa kuitenkin, että nopeasti ei tarkoita hätäisesti. – Mutta milloin johtajasta tulee hyvä ja milloin hänen taideteoksensa valmistuu?

”Johtajasta tulee hyvä vasta kun hän osaa iloita vilpittömästi toisten onnistumisesta. Hän tekee tilan ja olosuhteet ohjaajien ja työryhmien onnistumiselle sekä luomalla ilmapiirin, jossa se mahdollistuu, että antamalla riittävät resurssit.” (s. 192) – ”Johtajan taideteos ei valmistu koskaan, se on joka aamu vasta alussa.” (s. 194)

PIENTÄ JA SUURTA

Helminen on näytellyt, ohjannut, johtanut, kirjoittanut, dramatisoinut. Tuntuu aivan käsittämättömältä, miten paljon hän on ehtinyt tehdä teatteria eri taloissa ja taloille, radiolle ja televisiolle, lapsille ja aikuisille, talvella ja kesällä. Varsinkin lapset ovat olleet hänen sydäntään lähellä, vaikka hän joskus luulikin, ettei Fedja setä, kissa ja koira sopisi näyttämölle.

Harmi, ettei Helmisellä ole ollut kirjan teossa assistenttia, joka olisi koonnut luetteloihin ja taulukoihin kaikki esitykset kirjan liitteeksi – niin Helmisen omat roolit kuin hänen johtamiensa teattereiden ensi-illat ja muut esitykset, ulkomaisten teattereiden vierailut ja omien teattereiden vieraissa käynnit. Ainakin tilastofriikit lukisivat niitä mielellään. – Tajuan toki, että luetteloiminen ja taulukoiminen olisi vienyt aikaan (rahaa) ja painosivuja.

Lukemattomat teatterit yleisöineen ovat saaneet nauttia Helmisen työstä lyhyemmän tai pitemmän ajan. Pisimmät yhtäjaksoiset kaudet hän toimi Oulussa, Tampereella ja Espoossa. Hänellä oli parhaillaan lyhyt pesti Turun kaupunginteatterissa, kun häntä pyydettiin Ouluun teatterinjohtajaksi. Suoralta kädeltä hän ilmoitti, ettei ammatti kiinnosta. Koko ajatus huvitti häntä, mutta lakkasi huvittamasta, kun hänen annettiin Turussa ymmärtää, että olisi sopiva aika lähteä. Niinpä hän kaivoi itsetuntonsa kuopasta ja ilmoitti tulevansa Ouluun ja viipyi siellä vuodet 1986–1990.

Jo alkuun Helminen pääsee laatimaan Oulun teatterille johtosäännön ja saa siihen Lahden mallin mukaan pykälän, että ohjelmiston valitsee teatterinjohtaja – eikä teatterilautakunta, joka sensuroi esityksiä eräässä toisessa kaupungissa. Hän myös haluaa tarjota kaupunkilaisille teatraalisen voileipäpöydän: suurelle näyttämölle suuren yleisön esityksiä ja studioon taiteellisesti rohkeitakin kokeellisia avauksia.

Monta vuotta Oulussa menee ihan hyvin, vaikka Jumalan teatteri käy kohta alkuun vierailulla. Mutta eipä tule toista kertaa! Lukuisat suomalaisten näytelmien esitykset tuovat teatterille ”Kiitos kotimaisesta” -palkinnon ja Oulu-prenikoita. – Mainitsen saman tien Helmisen saamia muita tunnustuksia: Valtion tiedonjulkistamispalkinto AHAA-Teatterin väen kanssa, Luovan hulluuden palkinto, Valtion taiteilija-apuraha, Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitali, Tampere-mitali, Espoo-mitali, Espoon kaupunkiteko, selviytyjä-veistos. Sitä paitsi Kaarle XVI Kustaa iskee hänet Nordstjärnan ritariksi.

Määräaikaisen ohjaajanpestin lähestyessä loppuaan Oulussa Helminen vastaa 1990 myönteisesti Tampereen Työväen Teatterin kutsuun kahdesta sopimusvuodesta, joihin voidaan lisätä toiset kaksi. Hän ei vielä tiedä, että Tampereen ajasta tulee askel egon ja itsekkyyden suohon. Hän saa käsiinsä velkaisen ja kriisisen teatterin. Hän alkaa palauttaa sinne vanhaa Työväen Teatterin henkeä, joka tuntuu kadonneen. Joukkoineen hän onnistuu pelastamaan teatterin konkurssilta ja kääntämään kassavirrat positiivisiksi. Kun teatterilla menee hyvin, yleisöä tulee isolle näyttämölle ja pienillä syntyy taideuutisia, hän ottaa innoissaan vielä neljä lisävuotta.

Kaikkiaan kahdeksan vuotta Helminen tekee Tampereella teatteria yleisölle, noin miljoonalle katsojalle, jotka sinä aikana ostavat lipun johonkin näytökseen. Kesäisinkään hän ei voi jättää teatteria rauhaan eikä unohtaa Turkua. Samppalinnan kesäteatterissa hän ohjaa 1993 Myrskyluodon Maijan sekä 1997 ja 1998 Vartiovuorella Robin Hoodin. Ehkä 1994 hän kirjoittaa kokonaisuuden saduista Keisarin uudet vaatteet, Bremenin iloiset soittoniekat ja Hannu ja Kerttu. Musiikin säveltää M. A. Numminen, ja turkulaiset iloitsevat.

”Viisi kuusi vuotta jaksan luulla onnistuvani, sitten sotkeennun itseeni ja muutun huonoksi johtajaksi. Ei minua ole näin isoa teatteria johtamaan tarkoitettu, tällaisessa työssä yrittää väkisin kasvattaa sieluaan kovemmaksi, vuolla kyynärpäitään terävämmiksi, koteloida itkuherkkyyttään. Onneksi epäonnistun ajoissa, minä sunnuntailapsi.” (s. 290–291)

Tampereen aikana Helmiselle tapahtuu muutakin kuin teatteria: akillesjänne katkeaa, refluksitauti korventaa sydänalaa ja ikävuosia kertyy viisikymmentä. Kun hän omasta aloitteestaan lopettaa johtamisen, hän kuuntelee vain itseään, suojelee minäänsä ja terveyttään. Hän toimii tunteella. Jälkiviisaana hän myöntää olleensa lähellä loppuun palamista, kokeneensa persoonallisuutensa muuttuneen, olevansa turta kusipää. Mutta siihen mennessä TTT:ssä oli nähty 85 ensi-iltaa, 46 kantaesitystä ja 41 kotimaista näytelmää, joista 35 oli uusia. – Esityksistä jäi mikä kenenkin mieleen, aika monelle kuitenkin Myrskyluodon Maija (ensi-ilta 4.12.1991) ja Syytettynä insestistä, joka esitettiin 1994 vanhan raastuvan oikeussalissa.

EI ENÄÄ IKINÄ! – JOSPA SITTENKIN

Helminen jättää 1998 vakaan teatterin, hyvän taseen ja viivan alle plussaa. Hän on varma: ”Johtajuus on niin koettu, niin koettu, ei enää ikinä!” (s.286) Hän siirtyy vapaaksi taiteilijaksi, astuu tyhjän päälle, freelanceriksi, pätkätyöläiseksi.

”Kun jätän TT:n johtamisen, se ei tunnu miltään. Elämästäni katoaa sekä muisti, muistot, tulevaisuus, tahto ja ammatillinen tunto. En ole hetkeen kukaan, koen. Kaikki on rakennettava uudestaan – – ”. (s. 290)

Helminen kyselee ohjaajan tehtäviä ja on myös valmis muokkaamaan toisten näytelmiä tai kirjoittamaan omiaan. Hän tulee huomaamaan, että freelancerille töiden valinta on helppoa – on otettava vastaan se, mitä saa. Turusta, Tampereelta, Vaasasta, Raumalta ja Oulusta löytyy teatterinjohtajia, jotka tarjoavat innostavia ohjauskeikkoja. Mutta on niitäkin, jotka teettävät turhia töitä.

Parissa vuodessa pätkätyöläisyys alkaa huolestuttaa. Helmistä on aikaisemminkin kosiskeltu Espooseen, mutta nyt uusi puhelinsoitto osuu oikeaan hetkeen ja mielentilaan. ”Ei ikinä!” unohtuu. Helminen lupaa lähteä teatteriin, jolla ei ole pysyvää taloa, ei vakituisia näyttelijöitä eikä muutakaan vakituista taiteellista henkilöstöä; on vain jonkinlainen toimipiste sekä kiinteää henkilöstöä 11 henkilöä. Hän lähtee kuitenkin vasta tutustuttuaan teatterin tilinpäätökseen, käytettävissä oleviin katsomoihin ja yleisötavoitteisiin sekä todettuaan, että tätä teatteria voi hallita ja johtaa. Hän ottaa työn seikkailuna ja on valmis lähtemään pois nopeasti, jos homma alkaa tuntua tylsältä. Ilmeisesti ei ala, sillä hän jää Espooseen kolmeksitoista vuodeksi (2000–2013), eläkkeelle jäämiseensä asti.

Espoossa Helminen saa ohjelmiston rakentamiseen valtaa enemmän kuin koskaan ennen. Hän saa valita näytelmät, ohjaajat ja näyttelijät. Hän päättää rahan käytöstä ja taiteellisista seikoista. Koko aikana teatteri ei tee yhtään alijäämäistä tilinpäätöstä. Kiinteät vuosittaiset palkkamenot ovat vain pieni osa kokonaisuudesta ja tuotot ylittävät vierailevien tähtien palkkiot. Neljä viisi näyttelijää lavalla ja täydet katsomot on taloudellisesti menestyvä resepti. Helmisen lähtiessä teatterin taseissa on vuosibudjetin kokoinen puskuri!

Esitykset ovat tiuhatahtisia, ja vierailevat freelance-näyttelijät saavat aina ennakoitavan määräaikaisen kiinnityksen. Espoo takaa heille kolme neljä esitystä viikossa ja ilmoittaa etukäteen esitysten päättymispäivän. Näyttelijät voivat siis suunnitella muitakin töitään ja tulojaan. Helmisen Espoon vuosiin mahtuu uskomaton määrä ensi-iltoja, isoja ja pieniä esityksiä, omia ja yhteistuotantoja, ulkomaisia vierailuja 73 kaikkiaan 20 maasta, kotimaisia vierailuja 22 kaupungista (noin 108 esitystä) sekä lavalla eläviä ajattelijoita kymmenen vuotta ja elävän laulun iltoja kaksi vuotta. Espoon teatteri valitaan 2011 vuoden teatteriksi. – Kuten aikaisemmissakin teatterissa toimiessaan Helminen ohjaa myös Espoon aikanaan useita näytelmiä muissakin teattereissa.

Espooseen tullessaan Helminen saa perinnöksi kaksi asiaa: teatterin IETM:n (Informal European Theatre Meeting) jäsenyyden ja uuden teatteritalon rakennushankkeen. Kansainvälisyyshakuinen Helminen näkee hienoja mahdollisuuksia noiden seikkojen yhteen nivomisessa. Kansainvälisille kontakteille IETM avaisi hyviä mahdollisuuksia oman teatteritalon tarjoamissa puitteissa; voitaisiin myydä omia esityksiä muihin maihin ja hankkia vierailijoita Suomeen. Mutta talohanke ei etene. Kulttuuritoimenjohtaja Dolivo tuntuu sitä vastustavan, eikä hän aja myöskään Helmisen suurta visiota, Suomen Kansainvälistä Teatteria.

Vuosien aikana Helminen puhuu ja kirjoittaa visiostaan eri areenoilla ja eri henkilöille: teatterisäätiön hallitukselle, kaupunginhallitukselle ja -johtajille sekä opetus- ja kulttuuriminiteriölle. Hänen mielestään Espoon uusi teatteritalo kaksine näyttämöineen voisi olla Suomen Kansainvälisen Teatterin (Finland’s International Theatre, FIT) koti, johon vierailevien esitysten olisi helppo tulla niin kotimaasta kuin ulkomailtakin. Teatterissa järjestettäisiin suomalaisten teattereiden myyntimessuja kansainvälisille festivaalien ja vierailuteattereiden ostajille. Joka toinen vuosi pidettäisiin koko Itämeren alueen yhteisiä esittelyjä.

Talosta kasvaisi kansainvälisen teatteriturismin vetonaula. Joka toinen vuosi teatterin aukiolla pidettäisiin myös katuteatterin EM-kisat, ja välivuosina järjestettäisiin klovnien kokoontumisajoja, karnevaalikilpailuja, massaperformansseja, jne., jne. Joka toinen vuosi Taideyliopisto valmistaisi suurelle näyttämölle koulutusmusikaalin tai muun suurproduktion, ehkä yhteistyössä muiden pohjan koulujen kanssa. Kaikki esitykset tekstitettäisiin kolmelle tai neljälle kielelle uudella tekniikalla erityisten silmälasien avulla. Teatterin henkilökunta olisi kansainvälistä ja kielitaitoista. FIT olisi taiteen ja kulttuurisen ajattelun rohkea risteysasema. – Visio ei ole kelvannut vieläkään kenellekään.

EI ENÄÄ AMMATTINÄYTETYÖTUOTTEITA

Helminen on elämänsä aikana tehnyt päätöksiä vaistolla, tunnejärjellä, intuitiolla tai implisiittisen tajunnan päättelyllä ja osunut aika usein oikeaan.

Vuodesta 2014 lähtien Helminen on ollut eläkkeellä. Hän on vihdoin vapaa taiteilija. Ei ole pakko tehdä mitään. Eläke tulee silti. Mutta kun saa tehdä, hän ohjaa alkuvuosina Turussa, Lahdessa ja Helsingissä kussakin yhden teatteriesityksen. Noiden kolmen erityksen jälkeen ei kutsuja enää kuulu, eikä hän haluakaan tehdä ammattinäytetyötuotteita.

Mutta tekemistä riittää. Helminen syö hyvin, juo hyvin, pelaa sulkapalloa ja käy kuntosalilla – tietokilpailuissa! Matkustelee, sepittelee aforismeja ja runoja. Kirjoittelee lastenkirjoja, vaikkei niitä julkaistaisikaan. Mutta ennen kaikkea hän on isoisä.

”Joillekuille onnen tunteen antaa se oma saari.
Keille kulmabaari, toisille täysi viljalaari.
Minut onni kohtaa usein, eli aina kun
Lapsenlapsi juoksee kohti ja huutaa: vaari vaari!”