Syksyllä 2013 saatiin Helsingin Sanomissa seurata Matti Salmisen ja Vesa Karosen  kiivasta sanailua liittyen Pentti Haanpäähän. Salminen oli juuri julkaissut Haanpäästä uuden elämäkerran, jossa hän omien sanojensa mukaan kääntää nurin koko kirjailijan “virallisen” historian. Itsetietoinen tyyli ei saanut pitkän linjan Haanpää-tutkija Karosta syttymään (Vesa Karonen: Reportaasi Pentti Haanpäästä jättää teokset sivuosaan, HS, 15.9.2013). Salminen esitti vastineeksi saamaansa kritiikkiin Karosen ärtyneen, kun “joku on uskaltautunut tulla hänen tutkijantontilleen” (Matti Salminen: Kirjailija Matti Salminen vastaa kriitikko Vesa Karoselle, HS 24.9.2013).

Anssi Sinnemäki ei ilmeisesti myöskään ole ollut tietoinen Karosen oletetusta reviiristä, sillä kokenut toimittaja uskalsi viime kesänä julkaista tutkimuksen Haanpään novellikokoelmasta Kenttä ja kasarmi (1928). Kyseessä on kontekstualisoiva vastaanottotutkimus yhdestä Suomen kuuluisimmista armeijakuvauksesta, Sinnemäen omin sanoin “Kentästä ja kasarmista syttyneen kirjasodan ‘ruumiinavaus’, koko prosessin aukileikkaaminen”. Tutkimuksellaan Sinnemäki on halunnut osoittaa, että Kentän ja kasarmin saama aikalaisarvostelu oli huomattavasti vivahteikkaampi kuin aiemmin on annettu ymmärtää. Tutkimus pyrkii myös todistamaan, että Haanpään kuvaamat ongelmat koskien suomalaisia varuskuntia olivat 1920-luvulla todellisia. Sota kentästä ja kasarmista on myös ajatonta keskustelua yksilön ja pakkolaitosten – tässä tapauksessa armeijan – ikiaikaisesta suhteesta.

Monipuolisista asetelmistaan käsin Sinnemäen tutkimus laajenee mielenkiintoiseksi hybridiksi sisältäen historiantutkimusta, kirjallisuudentutkimusta sekä yleistä yhteiskunta- ja kulttuurikritiikkiä. Historiallisen tarkastelun rinnalla kulkee Sinnemäen voimakkaan omakohtainen tulkinta, joka tuo kokonaisuuteen luovaa analyysia ja hankalia riitasointuja.

Aikalaiskritiikkiä ja virhetulkintoja

Kenttä ja kasarmi oli ilmestyessään Pentti Haanpään neljäs teos. Esikoisteoksestaan Maantietä pitkin (1925) lähtien Haanpää oli niittänyt mainetta yhtenä sukupolvensa johtavista prosaisteista WSOY:n kustantamana. Puolustusvoimia kriittisen sarkastisesti käsitellyt Kenttä ja kasarmi sai kuitenkin valkoisen Suomen arvomaailmaa kunnioittaneen kustantajan varpailleen. Käsikirjoitukseen vaadittiin selkeitä muutoksia ja kun Haanpää niihin ei suostunut, teoksen julkaisi lopulta sensuroimattomana Kustannusyhtiö Kansanvalta.

Sinnemäki on tehnyt tarkkaa työtä eritellessään Kentän ja kasarmin aikalaiskritiikkiä. Aikaisemman tutkimuksen käsitys teoksen “murskaavasta arvostelusta” osoittautuu liioitelluksi, sillä vastaanotto pikemminkin jakoi kriitikot kahtia. Haanpään “katkerimmiksi ja näkyvimmiksi” kriitikoiksi Sinnemäki nimeää Tulenkantaja-ryhmään kuuluneet Lauri Viljasen, Olavi Paavolaisen ja Erkki Valan. “Narsistiset toverit” kokivat Sinnemäen mukaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi sen, että Haanpää osoittautui itsenäiseksi persoonaksi, eikä näin suostunut “kirjailijafalangin mallinukeksi”.

Kuva: Kentän ja kasarmin kansi 1920-luvulta

Paavolaisen vuonna 1928 Tulenkantajat-lehdessä esittämä kritiikki on varmasti kuuluisin Kenttää ja kasarmia koskeva teilaus ja se saa myös Sinnemäeltä laajalti paheksuvaa huomiota osakseen. Sinnemäki toteaa Paavolaisen olleen Haanpäälle yksiselitteisesti kateellinen, mutta ei silti perustele kateuden syitä, koska “psykologisten motiivien tonkimisella ei itse asian kannalta ole suurtakaan merkitystä”. Monisyisemmin Paavolaisen motiiveja on eritellyt H.K. Riikonen tuoreessa Paavolais-elämäkerrassaan (2014). Riikosen mukaan Paavolainen näki varusmiespalveluksen toteuttavan kasvatustehtävää, jonka tarkoituksena oli luoda suomalaisista moderni sivistyskansa. Tähän kuvaan ei Haanpään esittelemä jätkämäinen todellisuus mahtunut ja siksi sen esittäminen julkisesti oli auttamatta tuomittava teko. Ymmärtävästä pohdinnastaan huolimatta myös Riikonen pitää Paavolaisen arvostelua kyseenalaisena.

Ymmärrystä Haanpää sai varsin yllättävältä taholta. V.A. Koskenniemi piti Kenttää ja kasarmia ajatuksia herättävänä teoksena, vaikka muuten katsoikin Haanpään “tendenssimäisesti liioitelleen”. Koskenniemen arvostelun analyysi on yksi esimerkki Sinnemäen tutkimuksen selkeistä ansioista. Ja tällä en viittaa siihen, että Sinnemäen kaltainen pitkän linjan vasemmistolainen osaa nähdä Koskenniemessä muutakin kuin oikeiston taantumuksellisen mörön. Tutkimuskirjallisuuden tarkalla lähiluvulla Sinnemäki on jäljittänyt useiden väärinkäsitysten historian, jonka myötä Koskenniemen alkuperäinen kritiikki on muuttanut muotoaan. Rikkinäistä puhelinta muistuttavaa tiedon kulkua on syytä siteerata laveasti:

Martti Häikiö kuittaa Koskenniemi-elämäkerrassaan (2010) Haanpää-arvostelun yhdellä lauseella: “Kenttää ja kasarmia (Koskenniemi) piti erehdyksenä.” Nootissa viitataan Panu Rajalan Waltari-elämäkertaan Unio mysticaan (2008), jossa sanotaan, että Koskenniemi piti Kenttää ja kasarmia erehdyksenä ja viitataan Vesa Karosen Haanpää-elämäkertaan (1985), jossa sanotaan: “Kielteisessä mutta monisanaisesti muotoillussa arvioinnissaan Koskenniemi päättelee Haanpään erehtyneen”. — Luultavasti virhe palautuu Karosen lapsukseen, joka juontunee Markku Envallin tutkimuksen Kirjailijoiden kentät ja kasarmit seuraavaan kohtaan: “V.A. Koskenniemi arveli, ettei ‘Haanpää itse ole täysin selvillä siitä, millaisia johtopäätöksiä määrätyllä taholla hänen uuden kirjansa perusteella tullaan tekemään’. Olavi Paavolainen piti kirjaa ‘harvinaisen kömpelönä erehdyksenä, mutta näki myös selvästi teoksen tendenssin’”. (s. 70-71)

Kuten Sinnemäki itsekin myöntää, on tämänkaltaisen virhetiedon leviäminen tutkimuksessa tavallista. Mutta onneksi toisinaan löytyy Sinnemäen itsensä kaltaisia, aiheelleen omistautuneita tutkijoita, joilla riittää kärsivällisyyttä keskittyä siihen, mitä alunperin on sanottu ja miten tieto ajan kuluessa muuttaa muotoaan. Tämänkaltaiset havainnot eivät luonnollisesti rajaudu ainoastaan Kentän ja kasarmin vastaanottoon, vaan tarjoavat hedelmällisiä näkökulmia tutkimustekniikoista käytyyn keskusteluun yleensä.

Kun varsinaisten kirjallisuusarvosteluiden lisäksi puoluelehdet ja puolustusvoimia lähellä olleet julkaisut ottivat Kentän ja kasarmin käsittelyynsä, syntyi itsenäisyyden ajan ensimmäinen merkittävä kirjasota. Polemiikilla oli tuhoisat seuraukset Haanpään julkaisutoiminnalle. Kansanvallan kirjailijana Haanpää lokeroitiin 30-luvun alun kiristyvässä yhteiskunnallisessa tilanteessa vasemmistokirjailijoiden leiriin kuuluvaksi. 1930-luvun alkupuolen Haanpää vietti lähes täydellisessä julkaisupaitsiossa.

Kirjallisuushistorian ylittävä aihe

Kentän ja kasarmin vastaanoton lisäksi Sinnemäki kartoittaa laajasti armeijaolojen todellisuutta maailmansotien välisenä aikana. Keskeinen kysymys on, missä määrin Haanpää otti taiteellisia vapauksia kuvatessaan puolustusvoimiin liittyviä epäkohtia? Kuten Sinnemäki melko vakuuttavasti osoittaa, ei juuri lainkaan.

Keskeisenä lähteenään armeijan heikkoja olosuhteita esitellessään Sinnemäki käyttää H.G. Haahden 1928 tarkastettua väitöskirjaa Armeija terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa. Väitöskirja pyrki osoittamaan, että tilastojen valossa 20-luvun suomalainen asevelvollisuus kohotti asevelvollisuusikäisten miesten kuolleisuutta. Sinnemäki nostaa Haahden tutkimuksineen lähes Haanpään rinnalle. Haahden “uroteko” ei-toivottua tietoa sisältävän väitöskirjan julkaisijana vertautuu Kentän ja kasarmin pyrkimyksiin osoittaa sama asia kaunokirjallisuuden välityksellä.

Toisin kuin Kentästä ja kasarmista, Haahdesta vaiettiin omana aikanaan julkisuudessa lähes täysin. Samoin myöhemmät armeija- ja lääketieteen historiat ovat jättäneet väitöskirjan käsittelemättä. Sinnemäki näyttäisi itse asiassa olevan ensimmäinen, joka esittelee Haahdin laajemmalle lukijakunnalle.

Uutuusarvosta viehättyneenä Sinnemäki tulee antaneeksi Haahdelle silti turhan paljon tilaa. Koska Haanpää tuskin oli tutustunut Haahden tutkimukseen, eikä Haahti käsitellyt Kenttää ja kasarmia samana vuonna valmistuneessa väitöksessään, jää näiden rinnakkainasettelusta paikoitellen tarkoitushakuinen jälkimaku. On muistettava, että Haanpää loi Kentän ja kasarmin tarinat omista palveluspaikoistaan saamiensa kokemusten ja varusmiesten keskuudessa levinneiden huhujen perusteella. Hänen näköalansa olivat tässä mielessä rajallisia, eivätkä ulottuneet kaikkiin Suomen 20-luvun varuskuntiin. Kun Sinnemäen tarkoituksena on Haahden avulla osoittaa, että Haanpää tiesi mistä puhui, jää todistusvoima näin ollen väkisin hieman puolittaiseksi.

Hyväksi onnekseen Sinnemäellä on ollut käytettävissään myös sota-arkistossa säilytettävät eri esikuntien raportit, jotka paljastavat useita yhteneväisyyksiä armeijaolojen todellisuuden ja Kentän ja kasarmin välillä. Terveydenhuolto tökkii, itsemurhatilastot ovat korkeita, simputusta esiintyy ja varsinkin kantahenkilökunnan (eli “kapitulanttien”) keskuudessa alkoholismi rehottaa. Rohkeana väitteenään Sinnemäki esittää, että Kentästä ja kasarmista käyty julkinen keskustelu oli esinäytös siinä kehityksessä, jossa varusmiesten olosuhteet hiljalleen 30-luvun myötä alkoivat parantua. Päätelmien todistusvoimaa tosin heikentää se, että tutkimuksesta on jätetty lähdeviitteet kokonaan pois.

Sinnemäki onnistuu välttämään tulkinnalliset ylilyönnit tunnustamalla, että “taiteen ja todellisuuden suhde on erittäin häilyvä ja epämääräinen — eikä se milloinkaan ole puhdas syy-seuraussuhde” (s. 171). Tunnustus ei silti poista mitään siitä Sinnemäen tutkimuksen arvokkaasta havainnosta, että Kentän ja kasarmin esittelemät olosuhteet vastasivat monin paikoin todellisuutta. Sinnemäen tutkimuksen jälkeen Kenttä ja kasarmi avautuu kokonaan uudenlaisessa valossa ja varsinkin teoksen traagiset piirteet korostuvat. Samalla herää jatkokysymys siitä, miten tämän kaltaiseen ns. historiallisesti objektiiviseen kaunokirjallisuuteen tulisi suhtautua historiallisena dokumenttina?

Tendenssitutkimus tendenssikirjasta?

Vesa Karonen on todennut, että “kaikki Haanpäästä kirjan tehneet rakastavat kiihkeästi Haanpäätä, mutta jokainen omaansa” (HS 15.9.2013) Matti Salminen ei peitellyt ihailuaan alleviivatessaan Haanpään asemaa “yhtenä Suomen kaikkien aikojen parhaana kirjailijana”. Sinnemäki puolestaan esittelee itsensä Haanpään “puolustusasianajajaksi”.

En tiedä, onko Sinnemäeltä tietoista tyylittelyä alleviivata “tendenssimäisyyttä” Kentän ja kasarmin aikalaiskritiikin yhteydessä. Sillä tendenssimäisiä piirteitä ei ole vaikea löytää myöskään Sinnemäen omasta tutkimuksesta. Haanpään puolustamisessa ja historiallisten väärinkäsitysten oikomisessa ei lähtökohtaisesti ole tietysti mitään huonoa. Puolustaminen on silti lähes aina yksipuolista ja asenteellista toimintaa, joka vaatii muiden kuin puolustettavan tarkastelua vähemmän positiivisessa valossa. Tämänkaltainen “tendenssi” ei luonnollisesti sovi yhteen puolueettomuuteen pyrkivän historian tarkastelun kanssa. Toisinaan jopa hämmästyttää, miten Sinnemäki voi samalla sivulla oikaista objektiivisuuteen vedoten jonkun asenteellisen epäkohdan ja heti perään rakentaa itse uuden tilalle.

Esimerkiksi voidaan ottaa se, miten Sinnemäki käsittelee tutkimuksessaan Erkki Valaa. WSOY:n kustannustoimittajana työskennellyt Vala oli ollut yksi Haanpään “löytäjistä” ja tukenut hänen kirjallisen uransa alkua. Kenttää ja kasarmia Vala ei silti ensi alkuun suositellut julkaistavaksi, koska hän pelkäsi sen vaarantavan Haanpään hyvässä nosteessa olevan uran. Sinnemäki pitää Valan “suojeluelettä” epälojaalina. Petturimaisuutta hän korostaa lisäksi nostamalla esiin Valan julkaiseman Haanpää-kirjeenvaihdon vuodelta 1976, josta Vala oli jättänyt Kenttää ja kasarmia koskevat kirjeet pois. Valan epälojaaliutta ei muuta Sinnemäen silmissä se, että lopullisesti hylkäyksestä päätti WSOY:n johtaja Jalmari Jäntti, ei kustannustoimittaja Vala. Eikä myöskään se, että kun Haanpää ei suostunut käsikirjoituksen tiettyjen osien sensurointiin, Vala suositteli tämän jälkeen WSOY:lle teoksen julkaisemista sellaisenaan. Eikä edelleenkään se, että Valan johtama Kirjailijan Kustannusliike julkaisi 1935 Isännät ja isäntien varjot lopettaen samalla Haanpään julkaisupaitsion. Eikä edes se, että Valan toimittama Tulenkantajat-lehti tuomittiin 1930-luvulla painokanteisiin sen julkaistua Haanpään pulamies-tarinoita.

Koska Haanpää siis on ollut “oikeassa”, kaikkien muiden hänen ympärillään on täytynyt olla enemmän tai vähemmän “väärässä”.  Sinnemäen kategorisen jyrkkä asenne kaikkiin Haanpäätä ja hänen teostaan vastustaneisiin synnyttää tutkimukseen sovittelemattomia ja riidanhaluisia sivumakuja. Kyse ei ole ainoastaan Haanpään puolustamisesta vaan Sinnemäen avoimesti ilmoittamasta vastenmielisyydestä armeijan kaltaisia pakkolaitoksia kohtaan. Sinnemäki kuljettaa tutkimuksessa mukana omakohtaisia ja vähemmän miellyttäviä muistoja omasta varusmiespalveluksestaan ja päätyen lopulta toteamukseen “laitos on aina laitos”.  Sovittelemattomuudessaan Sota kentästä ja kasarmista on veljesteos edellä mainitulle Matti Salmisen Pentti Haanpään tarinalle. Tyyliseikkojen vaikutus kokonaisuuteen on sikäli sääli, koska muuten kyseessä on painava ja ajatuksia herättävä tutkimus.  Toisaalta voidaan myös kysyä, onko Haanpää enää 2010-luvulla tämänkaltaisten jyrkkien rehabilitointien tarpeessa?

Sota kentästä ja kasarmista on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja perusteellinen tutkimus haastavasta aiheesta. Sinnemäki pystyy ansiokkaasti osoittamaan, miten kaunokirjallinen teos pystyy ylittämään omat rajansa ja toimimaan ikään kuin ponnahduslautana laajemmille yhteiskunnallisille tarkasteluille. Jos kirjoittaja olisi taipunut käyttämään lähdeviitteitä, niin kyseessä voisi olla monet akateemiset tutkimukset perusteellisuudessan ja päättelykyvyssään päihittävä tutkimus. Koska viittaukset kuitenkin puuttuvat ja lisäksi Sinnemäki myöntää avoimesti olevansa “Haanpään asialla”, on nyt kyseessä pikemminkin populaari ja paikoitellen myös avoimen poleeminen historiateos.