Millaisen kirjan voi saada aikaan olemalla evankelisluterilaisen kirkon pappi ja viettämällä aikaa Malmin hautausmaalla? Pappina toimiva ja varsin räväkkänä persoonallisuutena tunnettu Kai Sadinmaa on päättänyt tarttua haasteeseen. Sadinmaa on omien sanojensa mukaan Suomen ainoa hautausmaapappi, ja hänen virkanaan on jo parin vuoden ajan ollut hautausmaalla oleskelu ja ihmisten kohtaaminen tässä hautausmaapapin roolissa. Tämän työn ohessa syntynyt Kuolleiden kirja tarjoaa reilut parisataa sivua mielenkiintoisia tarinoita ja ihmiskohtaloita sekä toisinaan varsin syvällisiä pohdintoja ihmiselämästä.

Kirjaa lukiessa paljastuu, että Malmin hautausmaalle on haudattu yllättävän paljon tunnettuja suomalaisia. Ei olekaan erityisen yllättävää, että Sadinmaan teoksen sivuilla lukija kohtaa tietynlaisen valikoivan läpileikkauksen suomalaiseen kulttuurielämään 1900-luvun ajalta. Näitä kuuluisuuksia löytyy Tapio Rautavaarasta Tauno Paloon, Mikko Niskaseen ja Laila Kinnuseen asti. Toisaalta kirjan sivuilla kohdataan myös koko joukko tuntemattomampia henkilöitä. Eikä tarkastelu rajoitu vain ihmisiin, sillä Sadinmaa kirjoittaa myös hautausmaan kasveista ja eläimistä sienirihmastojakaan unohtamatta.

Mielenkiintoinen ja monitasoinen esseeteos

Sadinmaan kirja on tyyliltään yleistajuinen esseeteos. Yleistajuisuudesta huolimatta aiheiden käsittely mahdollistaa toisinaan ekskursiot varsin syvällisiin eksistentiaalisiin teemoihin. Samalla teoksen sivuilla liikutaan mielenkiintoisella tavalla myös arkisen ja pyhän välillä. Kuolleiden kirja toimii siis useammalla eri tasolla. Yhtäältä se on yleissivistävä teos, jonka lukemalla saa hankittua itselleen yleistietoon kuuluvaa tietoutta. Toisaalta teoksen sivuilla avataan myös syvempiä teemoja ihmisenä olemisesta. Yksittäiset ja usein jollain tapaa traagiset ihmiskohtalot toimivat avaimina hyvin syvällisten ihmiselämään liittyvien teemojen käsittelylle. Teoksen pohjavirettä voisi kuvailla syvän humanistiseksi. Tämän tyyppisen kirjan sisällöstä ei kannattane arviossa paljastaa liikaa. Käyn silti seuraavassa läpi joitakin mielenkiintoiseksi kokemiani teemoja ja aihealueita.

Eräs Sadinmaan teoksesta löytyvä teema ihmisen vajavaisuus. Ihmisen voimavarat ja elämä ovat rajallisia. Samalla käytännön elämässä on pakko tehdä valintoja. Elämän rajallisuus pakottaa valitsemaan, mihin asioihin elämässään keskittyy ja mitä pitää tärkeänä. Ihmiselämä ei ole rajatonta, joten valintoja on pakko tehdä. Samalla ihmisen vajavaisuus näkyy myös siinä, miten ihminen usein epäonnistuu juuri tässä valinnassa – elävässä elämässä valitut preferenssit eivät aina mene kohdilleen.

Sadinmaa tuo lukuisten esimerkkien kautta esille, miten poikkeusyksilö rikkoo usein paitsi rajoja, myös itsensä ja läheissuhteensa. Näitä surullisia tarinoita löytyy kulttuurielämän saralta paljon. Toisaalta myös aatteelleen omistautuneet idealistit saattavat laiminlyödä perhettään ja lapsiaan – tai jopa kuolla aatteensa puolesta. Sadinmaa pohtii, voiko idealisti kuitenkaan tuottaa maailmaan mitään sellaista, joka korvaisi heidän lapsilleen vanhemman menettämisen aiheuttaman tuskan. Mitkään saavutukset tuskin oikeuttavat läheisten laiminlyöntiä – kuten Sadinmaa toteaa, taide ei oikeuta lasten kärsimystä. Lopulta lapset ovat menestystä tärkeämpiä – ainakin jos lapsia on siunaantunut. Jostain syystä mieleen tulee filosofi Friedrich Nietzschen toteamus siitä, että kirjailijan on toisinaan tehtävä valinta kirjojen ja lasten väliltä.

Polttohautaus ja arvomaailman muutos

Suomalaisen kulttuurin ja arvomaailman muutoksia käsitellessään Sadinmaan analyysi on monesti varsin oivaltavaa: Esimerkiksi polttohautauksen yleistyminen lamavuosien jälkeen saattaa Sadinmaan mukaan liittyä viime vuosikymmeninä vahvistuneeseen uusliberalistiseen ideologiaan. Polttohautaus heijastelisi uusliberalistista ajatusta, jonka mukaisesti taloudellisesti hyödyttämästä pyritään eroon mahdollisimman vähin kustannuksin. Onhan kristinuskon piirissä pitkään paheksuttu mutta nykyään evankelisluterilaisen kirkon parissa nykyisin täysin hyväksytty polttohautaus perinteistä arkkuhautausta edullisempi vaihtoehto.  Polttohautauksen yleistyminen kertoo arvojen muuttumisesta ja kovenemisesta. Mutta voisiko se kertoa myös maallistumisesta? Tietyssä katsonnassa ruumis on pelkkä menoerä ja polttohautaus perinteistä hautausta edullisempi keino päästä siitä eroon.

Teoksen erikoisinta luettavaa lienevät kuvaukset krematoriotyöntekijän työstä. Krematoriotyöntekijän työnkuva ei totisesti kuulosta järin helpolta. Ruumiit eivät aina pala täysin tasaisesti ja prosessissa voi ilmetä muitakin yllättäviä haasteita. Näissä tilanteissa ihmisruumiin käsittely tuolla taloudellisesti verrattain tehokkaalla keinolla voi saada lähes makaabereja piirteitä. Suurimmalle osalle ihmisistä työ krematoriossa olisi varmasti jo muutenkin henkisesti turhan kuormittavaa. Tai kuten Sadinmaa sanoo, työ ruumiiden kanssa on henkisesti rankkaa.

Papiksi Sadinmaa kirjoittaa loppujen lopuksi varsin vähän itse uskonnosta, vaikka hengelliset teemat ovat läsnä kirjan sivuilta ja myös opillisia kysymyksiä sivutaan. Rivien välistä tuntuu voimakkaana välittyvän kristinuskolle keskeinen lähimmäisenrakkaus. Maailmassa lähimmäisenrakkaus ei kuitenkaan aina toteudu, kuten esimerkiksi tunnetun suomalaisen aseistakieltäytyjän Arndt Pekurisen surullinen kohtalo jatkosodan aikana osoittaa. Sadinmaan mukaan Pekurinen ei henkilönä takavuosina kelvannut ehdottomuutensa takia aina edes rauhanliikkeelle, jolle olivat erityisesti 1970-luvulla mieluisampia Che Guevaran ja Fidel Castron kaltaiset sotaisammat hahmot. Sadinmaan mukaan Pekurinen on ehdottomuudessaan verrattavissa Pontius Pilatuksen edessä vaikenevaan Jeesukseen.

Eugen Schauman ja koulusurmaajan psykologia

Sadinmaa esittää mielenkiintoisia pohdintoja myös Eugen Schaumanista ja vertaa hieman poleemisesti tämän tekoa 2000-luvun kouluampumisiin ja Myyrmannin pommiräjähdykseen. Koulusurmaajista kirjoittaessaan Sadinmaa on kiinnostunut pohtimaan, mikä ajaa nuoren ihmisen niin järjettömään tekoon. On helppo yhtyä Sadinmaan näkemykseen, että kouluammuskelu on häviäjän valinta, epäonnistujan kosto omalle yhteisölleen. Samalla yhteiskunnan suojaavien rakenteiden poistaminen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin koveneminen luo pohjaa kouluammuskeluille – Suomessa kouluampujat ovat olleet laman lapsia. Näin kouluampumiset ovat eräänlainen totuus vallitsevasta totaalikapitalismista. Kouluampuja muuttaa arkisen todellisuutensa paljaan väkivallan areenaksi, koska ei selviä taisteluareenaksi muuttuneesta yhteiskunnasta. Mieleen tulee vanha viisaus, jonka mukaan heikot haluavat toisinaan näyttää pahoilta mutta pahat mieluummin hyviltä. Lopulta vallitseva kilpailuyhteiskunta antaa mediaspektaakkeleineen kouluampujalle hetken julkisuutta ja kuuluisuutta.

Kouluampujien jättämistä manifesteista huolimatta noiden väkivaltaisten tekojen taustalla ei ole niinkään koherentti ideologia kylmän viileine ja älyllisesti hiottuine maailmankuvineen, vaan omaan persoonaan ja elämään kohdistuneen nöyryytyksen ja halveksunnan kostaminen. Näin kouluampujia todella voi verrata Schaumaniin, joka oli omassa henkilökohtaisessa elämässään kohdannut paljon vastoinkäymisiä ja nöyryytyksiä. Kuten Sadinmaa tuo esille, Schaumanin teko ei motivoitunut yksinomaan ylevistä kansallismielisistä motiiveista käsin kuten toisinaan esitetään. Kenties suurin ero kouluampujiin nähden onkin ympäröivän yhteiskunnan reaktioissa. Siinä missä Bobrikovin surmaaja on joissakin piireissä kansallissankari, eivät koulusurmaajat  saa minkäänlaisia sympatioita osakseen.

Sadinmaan mukaan ajallemme kuvaavaa on, että Myyrmannin pommiräjähdyksen jälkeen televisiouutisten toimittaja oli kiinnostuneempi kysymään räjähdyksen aiheuttamista aineellisista vahingoista kuin loukkaantuneiden kohtalosta. Näin räjähdykseen liittyvä mediaspektaakkeli heijastelee maailmaa, jossa tavarat ovat ihmisiä tärkeämpiä. Sadinmaan analyysi Myyrmannin pommiräjähdyksestä sekä pommin rakentaneesta Petri Gerdtistä on tekstinä oivaltavaa. Toisaalta pidän vähän ongelmallisena Sadinmaan argumentaatiolle keskeistä varmuutta siitä, että Myyrmannin pommiräjähdys oli tahallinen. Ongelma on siinä, että toisin kuin Matti Saaren tai Pekka-Eric Auvisen kohdalla, Petri Gerdtin kohdalla emme voi aivan varmasti tietää, oliko teko tahallinen. Kotitekoinen pommi saattoi räjähtää vahingossa tai ennen aikojaan, jolloin kysymyksessä on sittenkin ollut onnettomuus. Jonkinlainen suopeuden periaate tuntuisi velvoittavan siihen suuntaan, ettei epäselvissä oloissa kuolleesta ihmisestä nyt sentään oleteta pahinta mahdollista.  Toisaalta on inhimillistä, että traaginen tapahtuma synnyttää halun etsiä ja nimetä syyllinen. Vahingossa lauenneen pommin aiheuttamaa traumaa voisi olla vielä vaikeampi käsitellä.

Sadinmaan kirja sopii nähdäkseni laajalle lukijakunnalle, koska teoksen teemat ovat yleisinhimillisiä ja kiinnostavat varmasti monia. Kirjan sivuilta löytyy niin syvällistä pohdintaa kuin mielenkiintoista tietoa vaikkapa small talk-jutustelun pohjaksi. Kuolleiden kirja sisältää myös jonkin verran ei-niin-yleisesti tunnettua tietoa, joten lukukokemus on varmasti useimmille yleissivistävä. Laajemmilta teemoiltaan kirja sopinee parhaiten syksyn ja alkutalven pimeneviin iltoihin.