Helsingin kaupungin historia -sarjan tuorein osa ilmestyi viime vuonna. Kaupungin ja kaupunkilaisten vaiheita vuodesta 1945 alkaen kuvaavat kansatieteilijä Anna-Maria Åström ja historioitsija Laura Kolbe. Åströmin kaupunkietnologinen osuus kattaa kirjasta yli 400 sivua, ja Kolben katutapahtumia valottava osuus on reilun sadan sivun mittainen. Åström on kirjoittanut tekstinsä ruotsiksi, josta sen on suomeksi kääntänyt Matti Klinge.

Kuva: Vapun viettoa Ruotsalaisen teatterin kulmalla 1960. Kuvaaja Juha Jernvall, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Varsinkin Åströmin jaksossa kaupunkilaiset saavat äänensä kuuluviin. Tavoitteena on kuvailla kaupunkilaisten elintapoja ja kulttuurin urbaaneja ilmenemismuotoja. Keskeiseksi nousee kaupunkilaisten itsensä kokema arkipäivän todellisuus, ”koettu tila”. Åströmin aineistona ovat muistiaineistot: elämää Helsingissä koskevien kyselyjen vastaukset. Aineisto on kattava ja monipuolinen, vaikka sodan jälkeiset vuosikymmenet ja kantakaupunki lievästi painottuvatkin. Lukuja värittävät monet omaääniset katkelmat, joiden kirjoittajista saamme tietää ammatin ja syntymävuoden.

Kuva: Kaksi naista ja kaksi lasta kävelemässä Ehrenströmintiellä Kaivopuiston eteläkärjessä Kahvila Ursulan kohdalla. Kuvaaja Arvo Kajantie1958. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Kaduilla ja kaupoissa

Kaupunkietnologinen tarkastelu jakautuu kolmeen päälukuun, jossa kohteina ovat asuminen kaupungissa, julkiset ympäristöt ja urbaani elämäntapa sekä kaupunkikulttuuri. Esiin nousee vahvasti kaupungin kasvu sekä asukasluvultaan että maantieteellisesti. Lukija pääsee havainnollisesti tutustumaan myös luokkayhteiskuntaan, jota kaupunki oli vielä 1950-luvulla. Tämä näkyy mm. kielenkäytössä: muodollinen puhuttelu esimerkiksi kaupoissa ja teitittely oli tavallista, vaikka vähitellen oltiinkin menossa kohti epämuodollisempaa käyttäytymistä.

1950-luvulla enemmistö helsinkiläisistä asui vielä keskikaupungilla, korttelikaupungissa. Kaupunginosien väliset erot tunnistettiin. Kaivopuisto, Eira, Ullanlinna ja Etu-Töölö olivat valtaosin varakkaita ja yhtenäisiä alueita, Punavuori, Alppila ja Hakaniemi puolestaan paitsi yhtenäisiä myös työläiskaupunginosia. Korttelikaupungille tyypillistä oli kauppojen tärkeä rooli.

Kuva: Kastelholmantie 2. Kaksi lasta, toinen rattaissa, sadevarusteissaan Elannon alennushallin myymälän ulkopuolella Puotinharjun ostoskeskuksessa 1970. Kuvaaja Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Kaupat olivat kiintopisteitä, joita ilman jokapäiväinen elämä kodissa olisi ollut mahdotonta. Vielä 1950-luvulla kaupat olivat erikoistuneet tiettyihin tavaroihin, joten yleensä oli käytävä monessa kaupassa joka päivä. Kadut taas jäsensivät arkipäivää, ja niiden merkitys oli lapsille ja nuorille, jotka liikkuivat laajalti kaupungilla, aikuisiakin suurempi. Korttelikaupungissa pihat olivat yleensä kiinteistön hoitoon ja arkipäiväisiin toimiin varattuja toimivia tiloja, mutta samalla ankeita.

Korttelikaupungissa asunnot olivat sodan jälkeen leimallisesti ahtaita. Perheissä oli usein alivuokralaisia. Koska lapsilla ei ollut tilaa olla ja leikkiä sisällä, oltiin paljon ulkona. Vähitellen alettiin kodeissa suuntautua kohti modernia asumista, joista vahvin osoitus oli porvarillisen ideologian mukainen olohuone ja myöhemmin television tulo. Samalla aiemmin tavallisista kotiapulaisista alkoi tulla harvinaisempia.

Kuva: Naapurin perhe jouluaattona, joko 1967 tai 1968. Pojat olivat saaneet lahjaksi Batman-auton kumpikin, autot olivat tärkeitä, siksi toinen pitää Batman-autoaan kädessä, toinen on laittanut sen näkyviin television päälle. Tekijä: Tuntematon, 1967. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Korttelikaupungista lähiöihin

Lähiöiden rakentaminen 1950-luvulta alkaen oli valtava murros kaupungissa. Yli 300 000 henkeä sai uuden kodin lähiöihin rakennetussa talossa. Lähiöissä kaupunkitila oli hyvin erilaista kuin korttelikaupungissa. Vaikka lähiöt olivat osa Helsinkiä, niistä haluttiin tehdä myös itsenäisiä yksikköjä. Tästä seurasi myös ongelmia, joista palvelujen puute ja huonot liikenneyhteydet nousevat usein päällimmäiseksi. Asukkaiden yhteistä identiteettiä luovia tekijöitä olivat keskikaupunkiin verrattuna metsä kallioineen sekä ostoskeskukset. Kiinnostavasti esiin tuodaan myös nimien merkitys: eräässä lähiössä vaadittiin, ettei Metsälä-nimeä otettaisi käyttöön.

Kuva: Prinsessantie 4. Lapsia leikkimässä matontamppaustelineellä ja nurmikolla Prinsessantie 4:n kerrostalon pihapiirissä Roihuvuoressa. Kuvaaja Eeva Rista, 1970. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

1990-luvulta alkaen nousee vahvemmin esiin alueen oman historian tarve. Kuten ruotsalainen kansatieteilijä Per-Markku Ristilammi on todennut, on tärkeää luoda oma historia lähiöissä ilmenevälle ”uudenaikaisuudelle” ja että tämä voidaan tehdä vain kollektiivisen historian pohjalta. Lähiöt alkoivatkin mm. saada omia historiikkejaan.

Elämyksiä ja kohtaamisia

Kaupungin avoimia tiloja käsittelevässä jaksossa käy hyvin ilmi, kuinka keskustan koordinaatit ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Åström kuvaa havainnollisesti mm. torien, hallien ja tavaratalojen vaiheita sekä urbaania juhlakulttuuria. Kahvilat, ravintolat, elokuvateatterit, kirjastot, teatterit ja muut kulttuurikohteet saavat kattavan kuvauksen, joita lukiessa moni voi kokea nostalgisiakin tunteita.

Kuva: Nuorisoa elokuvateatteri Bio-Bion edessä Perunatorilla Mannerheimintiellä 1970. Kuvaaja Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Keskeiseksi huomioksi koko luvussa nousee se, että 1980-luvulta alkaen keskustan tiloille ja katuelämälle keskeiseksi tuli lisäksi elämys, ei enää rentoutuminen, kuten aiempina vuosikymmeninä. Vuosituhannen vaihteen katuaktiivisuus kertoo puolestaan uudesta kaupunkikulttuurista.

Kaupunkikulttuuria kuvataan myös kielten kohtaamisen valossa. Helsingin kaksi suurinta kieltä, suomi ja ruotsi, ovat eläneet rinnakkain pitkään, ja niiden kohtaamisesta syntyi aikanaan myös stadin slangi. Henkilökohtaisissa katkelmissakin slangi nousee vivahteikkaasti, tosin melko niukasti, esiin. Myös monikulttuurisuus saa oman jaksonsa. Osuvasti Åström tuo esiin, kuinka helsinkiläiseen identiteettiin kuuluu luonnostaan tietoisuus vieraasta, joskaan ei aina sen suvaitseminen.

Katutapahtumat

Laura Kolben kirjoittamassa jaksossa tuodaan esiin katutapahtumien murroksia ja jatkuvuuksia. Tarkastelun inspiraationa ja lähtökohtana on kaupunkitutkimuksessa viime vuosikymmeninä vahvasti näkynyt tilan käsite. Tilaa pidetään sekä todellisena että kuviteltuna paikkana, johon asukkaat heijastavat kaupunki-identiteettiään kulttuurisesti ja sosiaalisesti.

Kuva: Elävän musiikin yhdistys Elmu ry:n katusoittotapahtuma Kolmen sepän aukiolla 1979. Kuvaaja Harri Ahola. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Lukija pääsee paneutumaan siihen, kuinka esimerkiksi erilaiset katutapahtumat levisivät kaupungin eri puolille 1960- ja 1970-luvulla. 1980-luvulla puolestaan alakulttuurit nostivat esiin monia marginaalisia paikkoja, ja 1990-luvulta alkaen on hyödynnetty entisiä varasto-, teollisuus- ja satamatiloja.

Hyvin kirjoitetun ja kuvatoimitetun kirjan liki ainoaksi kauneusvirheeksi jää muutaman kadunnimen kirjoittaminen väärin. Taajimmin toistuu virheellinen Pohjois-Esplanadi, vaikka nimi tulisi kirjoittaa asussa Pohjoisesplanadi.

Kaupunkilaisten Helsinki kuvaa kaupunkia monipuolisesti. Laajaan teokseen mahtuu paljon, mutta aina on tietenkin niitä, jotka eivät etsimäänsä kirjasta löydä tai joutuvat tyytymään vain lyhyeen mainintaan. Minulle kirja toi konkreettisesti esiin kaupungin kerroksellisuuden ja moniäänisyyden.