Kuten Mart Laarin teoksen alkuperäisnimestä voi päätellä, kyse on teoksesta, joka on suomennettu ja toimitettu kahdesta alkuperäisteoksesta, nimeltään Pööre 1 & 2 (Käännös, Käännekohta) vuodelta 2015. Suomennettu, Petteri Aarnoksen toimittama versio käsittää Laarin julkaisujen ensimmäisen osan kokonaan ja toisesta osasta valikoituja osia, joiden tekijä ja toimittaja ovat katsoneet olevan sellaisia, jotka saattavat kiinnostaa suomalaisia. Siksipä kirjan jälkiosa onkin alkua selvästi hajanaisempi.

Mart Laar oli Viron ensimmäinen uuden perustuslain mukaan nimetyn hallituksen pääministeri lokakuusta 1992 syksyyn 1994. Toinen pääministerikausi alkoi vuonna 1999 ja päättyi Laarin eropyyntöön tammikuussa vuonna 2002. Tämän jälkeen Laar on toiminut vielä maansa puolustusministerinä vuosina 2011–2012, kunnes luopui tehtävästään vakavan sairauden vuoksi.

Isänmaan mies

Laar opiskeli historiaa Tarton yliopistossa ja osallistui jo silloin virolaiseen ”vastarintaliikkeeseen”, venäläistämistoimenpiteitä vastustaviin opiskelijoihin. Historian opiskelijoiden keskuudessa oli syntynyt Noor-Tartu-liike, joka järjesti maanalaista toimintaa tavoitteena tarjota nuorille Neuvosto-Viron virallisesta ideologisesta kasvatuksesta poikkeavaa maailmankuvaa. Laar tunsi toki maansa historian, kansallisen liikkeen aatemaailman edellisen vuosisadan vaihteessa ja virolaisuutta ajaneen kansallisen herätyksen suuret nimet. Teoksessaan Laar nostaa esiin erityisesti Viron valtion perustajiin kuuluvan keskeisen hahmon, Jaan Tõnissonin, poliitikon ja demokraatin, joka oli keskeinen tekijä Viron ensimmäisen itsenäisyyden politiikassa ja jonka kohtaloksi tuli kadota neuvostomiehityksen jalkoihin vuonna 1941. Toinen Mart Laariin vaikuttanut virolainen suurmies on ollut 1800-luvun lopulla Viron itsenäisyyden henkisiin rakentajiin kuulunut kansanrunoudentutkija Jakob Hurt. Tältä Laar omaksui iskulauseen: ”Ellemme voi kasvaa suuriksi määrältämme, meidän on kasvettava suuriksi hengeltämme”.

Mart Laar opiskeli paitsi historioitsijaksi myös poliitikoksi. Ei hän aivan pystymetsästä valtaan sittemmin noussut. Hän tutki poliittista historiaa ja pyrki määrittämään itsensä eurooppalaisessa poliittisessa kentässä. Tässä mielessä hän ja muut nuoret politiikkaan pyrkivät loivat yhteyksiä eurooppalaisiin poliitikkoihin. Matkoillaan Laar tutustui muun muassa Margaret Thatcheriin ja Helmut Kohliin. Thatcherilta Laar omaksui talousliberaaleja näkemyksiä, isälliseltä Kohlilta taas muun muassa näkemyksiä puolueiden kansainvälisistä yhteistyöjärjestelmistä. Kohl myös järjesti Laarille ja muille nuorille virolaisoikeistolaisille koulutusta politiikan laajalla kentällä. Läheisimmäksi kuitenkin tuli Ruotsin Carl Bildt paitsi ystävänä myös henkilönä, joka järjesti Laarille asiantuntijoiden tarjoamaa yksityisopetusta erityisesti markkinatalouden saloista. Suomalaisista tuon ajan vaikuttajista Laar mainitsee vain erään Kokoomuksen puheenjohtaja Niinistön – hänetkin ohimennen.

Ensimmäisiin sodanjälkeisiin perustuslaillisiin vaaleihin Laar osallistui vaaleja varten kootun Isänmaa-nimisen vaaliliiton, sittemmin puolueen, riveissä. Liittoon oli koottu joukko ensimmäisten itsenäistymisen kuukausien aikana syntyneitä puolueita ja ryhmittymiä, jotka halusivat rakentaa Virosta porvarillisen (vaikka tuota termiä ei Virossa käytetäkään) vaihtoehdon vielä toimiville vasemmistolaisille ja vasemmistokonservatiivisille liikkeille ja puolueille. Yhtenä konkreettisena vaikuttimena oli vastustaa vallassa olevan Edgar Savisaaren politiikkaa, jonka hallitus, vaikka olikin jo romuttanut vanhoja neuvostoajan peruja olevia valtarakennelmia, rakensi toimintansa lyhytaikaisille poikkeusjärjestelyille. Savisaaren tie olisi Laarin mukaan johtanut vuosikymmenen alun taloudellisessa kurimuksessa kurjistelevan Viron jonkinasteiseen diktatuuriin. Savisaaren yhteydet ja suhteet sekasortoiseen Venäjään ja toiminta imperiumimielisten vironvenäläisten parissa herätti kysymyksiä. Savisaar esiintyykin Laarin muistelmissa eräänlaisena epähenkilönä kautta linjan.

Talouden elvyttäminen

Viron talous oli käytännössä nollatilassa vuoden 1991 lopulla. Oikeistoryhmät sitoutuivat yhteistyöhön ja maahan nimitettiin hallitus Tiit Vähin johdolla nostamaan maa suosta. Hallituksen ainoa mahdollisuus oli liberalisoida talous, lakkauttaa poikkeustilat ja luopua kaikesta säännöstelystä. Mikään ei tapahtunut käden käänteessä – valtiolla ei yksinkertaisesti ollut varoja uudistuksiin ja valuutan ollessa vielä Venäjän ruplana myös Venäjän sekasorto epävakautti tilannetta. Tapahtuipa jopa niin, että Tarton kaupunki otti käyttöön oman rahan, joka oli käypää valuuttaa vuoden 1992 alussa. (Kyse oli vanhoista väestönsuojelun harjoitusruokakupongeista, joihin painettiin niiden arvo, ja raha kävi kaupungin kaupoissa ja yrityksissä nelisen kuukautta. Tämän kirjoittajallakin oli tällainen raha kehyksissä työhuoneen seinällä vielä 2000-luvulla.)

Viro tarvitsi rahareformin. Kansainvälisen valuuttarahaston epäröinnistä huolimatta siihen ryhdyttiin, Latviassa painetut setelit tuotiin rekka-autolla salaa Tallinnaan ja ruplat vaihdettiin krooneihin 20.–22. kesäkuuta 1992. (Muistan, kuinka suurena rahavahetuspäivänä näin vanhan rouvan tulevan vaihtotoimistosta, katsovan seteliä kädessään ja huokaavan onnellisena ”oma krooni”.) No tuo onni ei kestänyt kauaa, kun kroonin tilalle otettiin euro vuonna 2010.

Pääministeriksi

Isänmaa-puolue ei ollut järin tunnettu virolaisten keskuudessa, kun vuoden 1992 eduskuntavaalit lähestyivät. Mutta liikkeelle oli onneksi, että näihin vaaleihin yhdistettiin presidentinvaalit. Ja Isänmaan ehdokkaaksi lähti Lennart Meri, ei ehkä pyyteettä, mutta aavistaen liikkeen mahdollisuudet ja omansa tietenkin myös. Vaalikampanja molemmissa vaaleissa oli Viron aikaisempiin vaaleihin verrattuna tavallisuudesta poikkeava. Oli siirrytty länsimaiseen kampanjointiin. Presidentinvaalit ratkesivat vasta toisella kierroksella Meren voittoon, mutta riikikoguun Isänmaa sai peräti 29 paikkaa 101:stä.

Tämä merkitsi yllätystä niin Laarille kuin Viron kansalle. Lähdettiin muodostamaan uuden Viron ensimmäistä perustuslaillista hallitusta. Mutta ensin oli rakennettava perustuslailliset instituutiot – puhemies, pääministeriehdokas, parlamenttiryhmän järjestäytyminen, parlamentin työskentely, hallitusneuvottelut, ministerijako – ja hoidettava myös kesken oleva presidentinvaali toisella kierroksella parlamentissa. Lennart Merestähän presidentti sitten tuli. Kaikesta kuitenkin päästiin yli ja sekasortoisten viikkojen jälkeen 32-vuotias Mart Laar, Isänmaa-puolueen puheenjohtaja, huomasi olevansa pääministeri. Kotona vaimo Katri puhkesi itkuun – entinen elämä olisi nyt päätöksessään.

Yhteiskuntaa uudistamaan

Hallituksella oli edessään hirvittävältä tuntuva urakka. Talous oli kurjassa kunnossa, teollisuuden tuotannon arvo laski laskemistaan, työttömyys oli 30 prosentissa ja maatalouden tuotanto ei riittänyt kansan elättämiseen. Inflaatio laukkasi ja maa oli lähellä konkurssia. Oli ryhdyttävä kansantalouden kohentamiseen ja muun muassa verouudistukseen. Maassa oli edelleen venäläisiä miehityssotilaita, rikollisuus rehotti, hallinnossa elettiin osin vielä neuvostoaikaa ja siellä oli toteutettava ikäkausimurros, korruptio ei ollut vierasta, oikeuslaitos oli remontoitava, hallituskäytännöt oli luotava, hallintobyrokratia ja sen ylimiehitys oli purettava, ”punaparoonien” asema oli kaadettava (entiset kolhoosijohtajat).

Narvassa elettiin edelleen henkisesti neuvostoaikaa ja venäläinen propaganda lisäsi levottomuutta siellä. Syytökset etnisestä diskriminoinnista levisivät myös kansainväliseen mediaan. Puolustusvoimia ei käytännössä ollut, rajavartiolaitos oli perustettava uudelleen. Itse asiassa myös yhteiskuntamoraali oli rakennettava uudelleen. Neuvostojärjestelmän jälkeen neuvostotavat ja -mentaliteetti säilyivät vielä pitkään. Kaiken uudistaminen edellytti myös laajaa, koko yhteiskuntaa koskevaa lainsäädäntötyötä. Laarin hallitus tajusi, ettei yhteiskuntaa voisi pysyvästi ohjata asetuksilla ja säädöksillä, vaan muutosten olisi perustuttava lakeihin, joiden muuttaminen vallan mahdollisesti vaihtuessa olisi hankalampaa kuin uusien asetusten antaminen.

Vauhti uudistamisessa oli kova. Yllättäen huomattiin, että järjestelmän uudistaminen merkitsi myös selvää sukupolvenvaihtoa. Varsin pian muun muassa korkeista hallintovirkamiehistä ylivoimainen enemmistö oli alle 40-vuotiaita, pääministerin ikäluokkaa. Saneeraus toki aiheutti epäsopua, mutta uudet voimat lähtivät innokkaasti liikkeelle, väkeä koulutettiin, ja läntinen tekemisen tahti iskostui koneistoon, niin julkishallintoon kuin talouselämäänkin. Mutta vauhdinpitäjiä myös hillitsi viisas presidentti, joka muun muassa entisten kommunistien käsittelyssä piti huolta siitä, että kenellekään ei tehty suoranaista vääryyttä.

Valtiovieras

Ensimmäisen varsinaisen pääministerivierailunsa Laar teki Suomeen. Hän kertoo jännittäneensä presidentti Koiviston tapaamista, ja kuulleensa, ettei Koivistokaan tuollaisista virallisuuksista juuri perustanut. Tapaamisen alussa presidentti oli kysynyt adjutantilta, että mitähän kieltä tässä nyt pitäisi oikein puhua. Laarin vastattua osaavansa hyvin suomea tilanne laukesi, ja pääministeri sai johdatettua keskustelun jopa Koiviston sotaretkiin. Virallisella lounaalla Tellervo Koivisto oli kertoillut Katri Laarille, miten hankalaa on olla presidentin puoliso Pohjoismaissa: kaikkien muiden puolisot ovat kuningattaria, jotka kertoilevat toisilleen sukulaistensa ratsastus- ja golfmatkoista! Matkoja tehtiin myös Saksaan Kohlin luo, jossa oli oikein valtiomiestason vastaanotto, Unkariin, Ruotsiin ja tietenkin naapureihin Latvian ja Liettuaan, joiden kanssa oltiin muutenkin jatkuvasti yhteydessä. Myös USA:n päättäjiä tavattiin. Vierailuja seurasivat myös vastavierailut, joista mieleenpainuvin oli ehkä paavi Johannes Paavalin II:n vierailu Tallinnassa.

Tällaiset matkat toivat Viron mukaan kansainväliseen vuorovaikutukseen ja samalla toimivat maan markkinointivälineenä Eurooppaan ja laajemminkin. Tähän liittyy myös virolaisten tietoinen valinta thatcherilaisen talouspolitiikan noudattamisessa. Liberaalipolitiikka kyllä saattaa olla sosiaalisesti epäoikeudenmukainen, mutta raunioituneen maan ylös nostamisessa se nähtiin ainoana keinona. Ja kun nuorta talousliberaalia Viroa markkinoitiin ulospäin, tuotti se myös sisään tulevia investointeja. Viron piti päästä eroon ”kehitysapukohde-imagosta”. Nykypäivänä nähdään, että tämä valinta oli Viron kannalta taloudellisesti oikea – eri asia on, miten politiikka suhtautuu sosiaaliseen tasa-arvoon.

Erityisesti jo 1990-luvun alussa lähdettiin panostamaan huipputeknologiaan. Laadittiin suunnitelma elektroniikan ja tietotekniikan kansalliseksi tavoiteohjelmaksi. Laarin mukaan tietotekniikka avaisi virolaisille mahdollisuudet hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen henkisiä voimavaroja hyväksi käyttäen. Tässä hän tapailee Jakob Hurtin kehotusta kehittyä henkisesti suureksi. Tulevat vuodet näyttivät, että tämä tie oli oikea valinta.

Miehityksen loppu

Syksyllä 1992 Viron tasavallan maaperällä oli edelleen vieraan vallan miehittäjiä. Virolaisilla viranomaisilla ei ollut pääsyä Venäjän armeijan hallussa oleville alueille. Maassa oleskeli arviolta jopa 40 000 sotilasta ja lisäksi näiden perheenjäseniä. Samaan aikaan selvisi, että maan rajat vuotavat ja maahan on soluttautunut kansainvälistä niin sanottua itämafiaa, rikollisjärjestöjä, jotka uhkaavat kansallista turvallisuutta. Järjestäytyneen rikollisuuden torjunta nousi etusijalle samalla, kun neuvoteltiin vieraan sotaväen poistumisesta. Pankkijärjestelmän uudistaminen salpasi valuuttarikollisuuden, ja kehittynyt raja- ja turvallisuusvalvonta alkoi tuottaa tulosta ja saada rikollisjoukot ahtaalle. (On muistettava, että Suomi organisoi ja koulutti Baltian maiden rajavartiolaitokset.) Oli selvää, että vieras sotaväki ja järjestäytynyt rikollisuus liittyivät toisiinsa.

Venäjä ei tietenkään hevillä halunnut vetää joukkojaan, esitti aikarajaksi kymmentä vuotta ja näki tilanteessa jonkin tasoisen lähialuestrategisen pelimahdollisuuden. Tilanne eteni niin pitkälle, että eräänä yönä virolaiset sotilaat pukeutuneina poliisin ja rajavartioston univormuihin valtasivat venäläisten päätukikohdan, Paldiskin kaupungin. Siitä alkoi venäläisen sotaväen loppulaskenta Virossa. Viimeiset Venäjän sotavoimat poistuivat Virosta kesällä 1994. Tähän loppui myös Isänmaa-puolueen suuri tehtävä nostaa Viro miehityksen alhosta kehittyväksi kansakunnaksi.

Yksityistäminen ja tasavero

Yksi ongelma neuvostomiehityksen jälkeen oli valtiolle siirretyn omaisuuden palautus takaisin kansalaisille. Sama prosessi oli käynnissä Saksassa, jossa DDR:n sosialisoitua omaisuutta oltiin siirtämässä takaisin oikeille omistajille. Virossa seurattiin saksalaisten prosessia suurella mielenkiinnolla ja otettiin myös oppia sen epäkohdista. Asia oli luonnollisesti kovin vaikea, esimerkiksi asuntojen vuokralaisiksi oli neuvostoaikana osoitettu viran puolesta asujia, ja nyt kun omistajuus oli palautettu, omistajat tietenkin halusivat itse määrätä kiinteistöjensä käytöstä. Kaiken kaikkiaan yksityistämisvauhti oli kovaa ja vauhdin hurmassa jotkut rikastuivat ja jotkut eivät.

Laarin mukaan liberalistiseen talousajatteluun istuu huonosti progressiivinen tuloverotus. Hän toteaa, että se on yksi marxilaisuuden ilmiöitä, jossa siltä, joka ansaitsee enemmän, tulee myös periä veroja enemmän kuin muilta. Se aiheuttaa haluttomuutta tehdä enemmän kuin on pakko. Tämä taas johtaa erilaisiin järjestelmiin, joiden kautta taloudellisesti menestyneet voivat kiertää veronmaksun. Ratkaisuksi Viron nuoret talousliberaalit alkoivat soveltaa niin sanottua tasaveroa, jossa kukin maksaa ansiotulostaan saman prosentin verran veroja. Järjestelmähän on Suomessa käytössä kunnallisverotuksessa (jota jotkut kiertävät nostamalla rahansa pääomatuloina ja näin välttävät kunnallisveron maksamisen).

Viron kaltaisessa vasta järjestäytyvässä yhteiskunnassa, jossa ei voitu ylläpitää monimutkaista verotusjärjestelmää, nähtiin tasavero toimivana. Se toteutettiin ensimmäisenä maana maailmassa. Ja kaikkien yllätykseksi tulos oli positiivinen, valtion verotulot kasvoivat vuodessa lähes 30 prosenttia! Selityksenä toimii niin sanottu Lafferin käyrä, jonka mukaan verotulot eivät kasva, kun veroaste nousee tietyn pisteen yli. Ihmiset yksinkertaisesti lakkaavat hankkimasta lisätuloja. Tämän ratkaisun Laar näkee yhdeksi syyksi siihen, että Virossa yritteliäisyys nousi ja työntekoon suhtauduttiin positiivisesti.

Laar ykkösen loppu

Isänmaa oli tehnyt tehtävänsä – Isänmaa sai mennä. Tähän olivat puolueen poliitikot päätyneet, ja poliittinen liike haki uutta suuntaa. Viron jatkuvasti muuttuvassa poliittisessa kentässä nousi esiin uusia oikeistolais-liberaaleja puolueryhmittymiä, ja kamppailu vallasta oli sen mukaisen rajua. Isänmaa-puolueen hallitusvastuu kaatui sinänsä aika harmittomaan tapahtumaan. Vuonna 1992, kun Viro otti käyttöön oman valuutan, valtion kirstut olivat täynnä käytännössä arvotonta vaihdossa saatua ruplavaluuttaa. Laarin hallitus mietti, mitä tälle setelimäärälle tehtäisiin.

Latvialaiset olivat yrittäneet viedä ruplansa Venäjälle, mutta rahat olivat siellä kadonneet. Venäläiset eivät halunneet valuuttaa, joten jotain oli keksittävä. Lopulta löytyi kiinnostunut asiakas. Itsenäisyystaiteluaan käyvä Tšetšenia osti kolme lentokonekuormallista paperirahaa, yhteensä reilut 2,2 miljardia ruplaa ja maksoi niistä vajaat kaksi miljoonaan dollaria. Tämä nosti myrskyn Virossa pari vuotta myöhemmin ja poliittiset vastustajat, erityisesti Savisaar, ryhtyivät kaatamaan hallitusta. Kun vielä oletettiin, että saaduilla rahoilla oli ostettu armeijalle aseita Israelista (kun kukaan muu ei myynyt aseita miehitettyyn maahan), sai Laarin hallitus epäluottamuslauseen ja jätti paikkansa.

Kohti Eurooppaa ja Laar II

Jo alun perin Mart Laarin tavoitteena oli kytkeä Viro Euroopan unioniin ja Natoon. Baltian maissa asiasta vallitsi yksimielisyys, tämä oli kaikkien maiden valitsema tie. Laarin mukaan tätä prosessia helpotti suuresti Suomen liittyminen EU:n jäseneksi, ja Paavo Lipponen osoittautuikin hyväksi sparraajaksi virolaisille. Kun ulkoministeriksi oli nimetty tuleva presidentti Toomas Hendrik Ilves, sai Laar tältä tehtäväksi epävirallisten neuvottelujen jatkamisen liittymisasiassa. Varsinaisen EU-neuvottelupöydän ääreen Viro pääsi heinäkuussa 1997.

Presidentti Lennart Meri oli 1990-luvun puolivälissä huolestunut maansa kehityksestä. Hän ajoi vimmatusti Viron liittymistä Natoon ja unioniin, mutta diplomatiassa oli hiljaista. Eikä Viron sisäpolitiikassakaan Natoon ollut pyrkimystä. Tulivat uudet vaalit. Mart Laar oli taas suostunut Isänmaan puheenjohtajaksi ja vetikin vaalit. Vuonna 1999 päävastustaja oli jälleen Edgar Savisaar. Nyt vaalien voittajia olivat Isänmaa ja Reformipuolue yhdessä, ja ne lähtivät muodostamaan hallitusta. Mart Laarista tehtiin pääministeri.

Laarin toisen hallituksen ehkä näkyvin ja tuntuvin työsarka EU- ja Natoviritysten rinnalla ja merkittävä edistysharppaus oli e-Viro-projekti. Kunnianhimoinen tavoite oli, että Viro siirtyy nettimaailmaan mahdollisimman nopeasti ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Esimerkkiä näytti Laarin hallitus, joka toimi paperittomana. Tärkein tavoite oli yhteiskunnallisen osallistumisen kehittäminen ja se tapahtuisi vain sähköisen vallankumouksen kautta. Tulokset nähdään tänään.

Laarin toinen hallitus kaatui lopulta kahden pääpuolueen epäsopuun ja tuhrattuun presidentinvaalikamppailuun, jossa epäonnistuttiin ja presidentiksi valittiin vanhasta vallasta muistuttava Arnold Rüütel.

Laarin hallitusten rakentama uusi moderni Viro hyväksyttiin Naton jäseneksi marraskuussa 2002 ja Euroopan unioniin vuonna 2004.