Nykyisin stoalaisten pelkistetty sisäisen rauhan filosofia palvelee yhtä hyvin johtajien ja eliitin tarpeisiin hiottua bisnessbuddhalaisuutta ja excellence-filosofiaa kuin erilaisia itsestä huolehtimiseen suuntautuneita ihmisiä, nuoria ja keski-ikäisiä, jotka ovat jättäneet oravanpyörän ja elävät omaa jooga- ja meditaatioelämäänsä – enemmän tai vähemmän askeettisesti, kuka vaellellen, kuka paikallaan pysyen.

”Ennen meitä teitä raivanneet eivät ole herrojamme vaan oppaitamme. Totuus on kaikille avoin; sitä ei ole vielä saavutettu kokonaan; paljon siitä on jäänyt myös jälkipolvien selvitettäväksi. Voi hyvin.” (Seneca, 33:11.)

Olemme viimeinkin saaneet kaikki Senecan säilyneet kirjeet (124) suomeksi, Antti T. Oikarisen hienosti ja sujuvalle suomelle kääntämät, myös kiitettävästi toimitetut. Basam Books hoitaa kunniakkaasti tehtävänsä tarjota korkeatasoista elämäntapakirjallisuutta meille materialistisen maailmankuvan köyhdyttämille länsimaisille ihmisille, jotka kiihkeästi etsimme henkisen kulttuurinviljelyn taitoja eri kulttuureista. Ei ole sattumaa, että avaimia hyvinvointiin ja mielenrauhaan etsitään myös roomalaisesta antiikista, aikakaudelta jolloin kristillinen kulttuuri ei vielä ollut saanut yksinoikeutta henkisen elämän viljelyn sääntelyyn.

Eipä silti, ei Seneca (n. 5eaa–65jaa) itsekään aina mikään onnellisen elämän perikuva ollut, vaan koki paljon menetyksiä, vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia sekä perhe-elämässään että julkisessa elämässään, erityisesti toimessaan keisari Neron neuvonantajana. Omista kokemuksistaan viisastuneena hän päätti vetäytyä julkisuudesta ja omistaa loppuelämänsä filosofisen elämäntavan opetteluun: ”Osoitan muille oikean tien, jonka itse olen oppinut tuntemaan liian myöhään, harhailusta väsyneenä” (8:3). Hän tekee siis itsestään seurattavan esimerkin, jota muovaa kirjemuotoisessa esityksessä itselleen ja ystävälleen Luciliukselle.

Seneca kriiseissä – eilen ja tänään

Senecan kirjeitä Sisilian maaherra Gaius Lucilius nuoremmalle on Euroopassa luettu kautta aikojen erilaisten kriisien aikana, kun ajat ovat olleet ankaria ja on jouduttu etsimään yksilöllisiä keinoja selvitä nykyhetkessä. Sydänkeskiajan filosofit Abelard ja Heloise viittaavat esimerkiksi usein kirjeissään Senecan käsitykseen ystävyyden merkityksestä sekä mielentyyneyden säilyttämisestä elämän käänteissä. Tunnettu Senecan tulkki oli myös renessanssifilosofi Montaigne, joka rakensi omalle elämäntavalleen pohjaa Senecan ajatuksista. Ja ”[v]aikka eurooppalainen kirjallisuus on täynnä viitteitä Senecaan”, kuten suomentaja Antti T. Oikarinen oikein toteaa, on yhtä totta, että modernissa kulttuurissa Seneca jäi joiksikin vuosikymmeniksi uutuuskouhkauksen varjoon, antiikin ja filosofian spesialistien heiniksi.

Asiat ovat muuttuneet ja alkoivat oikeastaan muuttua jo pelättyä vuosituhannen vaihdetta odotellessa. Senecan kirjoituksia, kuten ”Viisaan mielenlujuudesta” ja ”Mielentyyneydestä” alettiin 1990-luvulla julkaista uusina käännöksinä ranskaksi ja englanniksi ja myydä pokkaripainoksina eurooppalaisiin kirjakauppoihin yhtäkkiä ilmestyneillä New Age -henkisillä elämäntapakirjallisuusosastoilla. Stoalaiselle filosofialle oli syntynyt uusi lukijakunta.

Sitten onkin ollut ihmeellistä seurata 2000-luvun myötä, miten Senecan ja Epiktetoksen kaltaisten ajattelijoiden kirjoitukset ovat alkaneet vedota mitä erilaisimpiin tietoista läsnäoloa (mindfulness) etsiviin liikkeisiin. Nykyisin stoalaisten pelkistetty sisäisen rauhan filosofia palvelee yhtä hyvin johtajien ja eliitin tarpeisiin hiottua bisnesbuddhalaisuutta ja excellence-filosofiaa kuin erilaisia itsestä huolehtimiseen suuntautuneita ihmisiä, nuoria ja keski-ikäisiä, jotka ovat jättäneet oravanpyörän ja elävät omaa jooga- ja meditaatioelämäänsä – enemmän tai vähemmän askeettisesti, kuka vaellellen, kuka paikalleen pysyen.

Myös monet psykoterapiakoulukunnat, kuten kognitiivinen psykoterapia, ratkaisukeskeinen terapia ja narratiivinen terapia ammentavat Senecan ajatuksista pohjaa käytännöllisille ja toiminnallisille harjoituksilleen, joissa pyritään nykytilanteen hyväksymiseen ja toimimaan muutoksen eteen vain siellä missä oma toiminta on mahdollinen: esimerkiksi pyrkimällä vaihtamaan asioiden tarkastelukulmaa. Ei siis pyritä muuttamaan koko maailmaa, vaan toimitaan yksilöllisten mahdollisuuksien rajoissa, muutetaan sitä mitä voidaan: omia uskomuksia ja käsityksiä. Näinkin stoalaisten indifferentia-filosofian ydin voidaan ymmärtää.

Pierre Hadot ja Michel Foucault olivat 1970-luvulla tuomassa stoalaista ajattelua filosofiseen keskusteluun ja aivan uudesta näkökulmasta. Heillä oli kumpaisellakin rohkeus ja taito käsitellä inhimillistä todellisuutta kokonaisvaltaisemmin kuin modernin tieteen tonttirajat olisivat sallineet. Michel Foucault toi Senecan ajattelun esiin itseyden taidoista kirjoittaessaan, Pierre Hadot kirjoitti puolestaan stoalaisten pyrkimyksestä etsimään selitettäville asioille ja ilmiöille tarpeeksi laaja näkökulma, jolloin asioiden todellinen luonne ja suhteet voivat vasta tulla käsitettäviksi. Kuten Seneca kirjoittaa, vasta tarpeeksi ylhäältä ja etäältä katsottuna – taivaasta, kosmoksen näkökulmasta, kuoleman kuvittelun kautta – sellaiset asiat kuin maine, kunnia, vauraus, sodat ja jopa kuolema voivat näyttää todellisen luonteensa.

Mistä nykyisessä stoalaisuus-innostuksessa oikein on kyse? Uusissa käännöksissä, tutkimushankkeissa, sovelluksissa? Osin kyse on ehkä uudesta kiinnostuksesta tunteisiin, ehkä myös kyllästymisestä sanojen pyörittelyyn ja käytännön näkökulman etsimisestä. Ihmisillä on halu tehdä ja osallistua ja tahto elää enemmän niin kuin opettaa. Senecan käytännöllisyyttä ja toiminnallisuutta korostavat elämänviisaudet taipuvat hyvin tällaiseen tarpeeseen. Toisaalta tässä on paradoksi: Seneca itse piti lukemista ja kirjoittamista olennaisena osana omaa elämäntapaansa, joka tähtää itsetuntemukseen ja sitä kautta todelliseen viisauteen.

Lukeminen ja kirjoittaminen: itsetuntemusta ja lääkettä

Kirjeissään Seneca suosittelee Luciliukselle lukemista, päivittäisten muistiinpanojen tekemistä ja kirjoittamista itsestään huolehtimisen keinona. Kirjoittaessaan säännöllisesti kirjeitään hän toimi käytännössä itsekin tuon ihanteensa mukaisesti.

Seneca viljelee siis kirjeissään omaelämäkerrallisen kirjoittamisen itsetuntemuksellisia ja terapeuttisia puolia (65:15), tutkii kirjoittamalla ajatuksiaan ja tunteitaan tullakseen tuntemaan itsensä, hallitakseen tunteensa ja uskomuksensa – ennen kaikkea muuttuakseen ja tullakseen päivä päivältä paremmaksi. Kirjeissä hän käsittelee myös moraalisia ja käytännöllisiä elämäntaitoon liittyviä kysymyksiä ja antaa ystävälleen ohjeita ja suosituksia.

Ystävyyden, pelon ja kuoleman lisäksi kirjoittaminen ja lukeminen muodostavat keskeisiä teemoja Senecan kirjeissä. Kirjoittamisen hän näkee lääkkeenä, hoidollisena ja kehittävänä: ”Kirjoitan niille [jälkipolville] jotakin, josta voi olla hyötyä; merkitsen muistiin terveellisiä neuvoja, ikään kuin hyödyllisten lääkkeiden reseptejä, koska olen kokenut niiden tehoavan omiin mätäpaiseisiini, jotka – jos kohta eivät olekaan täysin parantuneet – ovat lakanneet leviämästä” (8:2).

Myös lukemisesta hänellä on paljon sanottavaa. Sekalaista lukemista hän ei suosittele, vaan neuvoo pitäytymään ”tietyissä nerokkaissa kirjailijoissa”, joilta voi jotain omaksua ja jotka ohjaavat hyveen tielle ja voivat tehdä ihmisestä paremman. Itsekin hän opiskelee koko ajan ahkerasti sanojensa ja ohjeittensa mukaisesti eikä vietä aikaa tarpeettomassa joutilaisuudessa.

Ystävyys, dialogisuus, luovuus, jatkuva muutos

Seneca on Ciceron lisäksi toinen yleisesti tunnetuista antiikin ystävyyden filosofeista. Hän käsitteleekin paljon ystävyyttä ja sen merkitystä, antaa Luciliukselle ohjeita ystävän valinnassa ja ystävyyden vaalimisessa. Todellisten ystävien lisäksi Seneca kirjoittaa poissa olevista ystävistä, mielen sisäisistä tai kuvitelluista ystävistä. Molemmat ovat tarpeen omien kokemustemme jakamisessa ja esikuvinamme, kun pyrimme luomaan realistisempaa suhdetta todellisuuteen ja oikaisemaan harhailevaa mieltämme.

Kirjeet ovat keskeinen ystävyyden vaalimisen ja viljelyn muoto: ”Miten paljon mieluisampia ovatkaan kirjeet, jotka tuovat mukanaan todellisia jälkiä, todellisia merkkejä poissa olevista ystävistämme? Sillä ystävän kirjeeseensä painama käsiala tuottaa saman tunnistamisen tunteen, joka on mieluisinta kasvotusten näkemisessä” (40:1). Bahtinilaisittain voi sanoa, että Senecan mieli on dialogisesti virittynyt. Pimeisiin loukkoihin ja absoluuttiseen yksinäisyyteen vetäytymisen sijasta hän suosittelee maltillista paluuta päivänvaloon (3:6) ja ajatusten ja kokemusten jatkuvaa testaamista inhimillistä todellisuutta vasten.

Dialogisessa kanssakäymisessä – lukiessamme toisten sanoja ja soveltaessamme niitä omassa elämässämme ja kirjoituksessamme – säilyy myös koko ajan luovuuden momentti, mahdollisuus muutokseen sitä kautta, että kaikki muuttuu koko ajan. ”Totuutta ei ole koskaan vielä saavutettu kokonaan” (33:11). Jokaisella on siis vieläkin mahdollisuus osallistua totuuden etsimiseen ja inhimillisen todellisuuden muovaamiseen.

Ensiapu köyhyyden pelkoa vastaan

Senecan kirjeitä ei lueta hetkessä. Reilut nelisatasivuinen suomennoseditio muodostaa kokonaisuudessaan sangen tukevan paketin. Sitä paitsi se on jo itsessään sellaista ravintoa, jota Seneca suosittelee Luciliukselle ja jota ei heti ulosteta, vaan sulatellaan ajan kanssa. Itseni kaltainen kirjallisuusihminen, joka joutuu ”raahaamaan itseään viisauteen” – Senecan mainiota ilmausta lainatakseni (5:52) – panee kirjahyllyssä Senecan kirjeet Raamatun viereen. Niin ne toimivat toivottavasti parhaiten: keski-ikäisen humanistinaisen ensiapuna köyhyyden ja kuoleman pelkoa vastaan.