Kun kulttuurintutkija kirjoittaa blogissaan: ”Toisaalta tulla Leitzingerin lyttäämäksi on arvo sinänsä, sitä tässä itsekin odottelen.” (1.1.2015), niin tokihan velvollisuuteni on ryhtyä toimeen. Häpeäkseni joudun kuitenkin tunnustamaan, että Katja Bloigun kirjan lukeminen kesti vuoden, eikä se suinkaan johtunut pelkästään kirjan alun raskaasta tietosisällöstä. Tänä aikana kirja ehti saada odottamatonta historiallista arvoa, sillä niin nopeasti ulkomaalaispoliittinen keskustelu on muuttunut. Bloigu saattoi vielä pahoitella, että ”meillehän ei saavu juuri ketään” (s.42) ja arvostella kaikkia tieteellisiä menetelmiä alaikäisiksi ilmoittautuneiden turvapaikanhakijoiden iän määrittämiseksi (s.132-133). Tänä päivänä puhutaan ”partalapsista”, eikä enää oleteta, että he puhuvat aina totta. Toisin kuin Bloigu väittää (s.133), pitkälti yli 30-vuotiaat turvapaikanhakijat ovat tunnustaneet, etteivät olekaan alaikäisiä. Bloigun mukaan ”feikki-turvapaikanhakijoita on Suomessa vähän” (s.141), mutta moni muu voisi todistaa toisin.

Mutta olipa kerran aika, jolloin Euroopassa uskottiin turvapaikanhakijoiden enemmistön vilpittömyyteen ja vuoden 1951 pakolaissopimuksen kirkasotsaiseen soveltamiseen aina hakijoiden eduksi, kustannuksista piittaamatta. Siinä taruajassa Bloigu työskenteli vastaanottokeskuksessa (2009) ja kirjoitti kirjansa (2012), jossa hän uljaasti vetoaa ”tilastofaktoihin” (s. 324). Silloin ei kuitenkaan pitäisi väittää, että UNAMA ( The United Nations Assistance Mission in Afghanistan) olisi raportoinut vuoden 2010 alkupuolen Afganistanista ”3269 siviilien kuolemaa” (s.98) tai että Turkissa ei kurdin olisi ollut mahdollista päästä valtion virkaan (s.320). Oikeasti siviiliuhreista 1271 kuoli, loput haavoittuivat. Ja jos epäilee, ettei Maahanmuuttoviraston maatietopalvelu olisi koskaan kuullutkaan Kuwaitin bidooneista (s. 129), niin olisi voinut kysyä ja olisin mielelläni lähettänyt jo 1990-luvulla tehdyn selvityksen aiheesta. Ei todellakaan pidä paikkaansa, että EU:ssa ”jokainen tutkija omassa nurkassaan kussakin jäsenmaassa” tuottaisi erilaista maatietoa (s.128), vaan kyllä sitä on aina vertailtu ja todettu yllättävän yhdenmukaiseksi. Lähteetkin ovat pitkälti samat, mitä itse pitäisin suorastaan riskinä.

Bloigu ihailee KHO:n surullisenkuuluisaa päätöstä maaliskuulta 2011, jolla ”KHO totesi asiakkaan olevan kotoisin piirikunnasta, johon ei voi palauttaa turvallista reittiä.” (s.139) Päätös löytyy internetistä ja jos viitsii lukea myös Maahanmuuttoviraston argumentit, niin täysin turvallinen vuoristotie olisi olemassa, mutta sitä ei vain yleensä käytetä, koska paikallinen väestö mieluummin säästää muutama tuntia ajamalla mukavampaa valtatietä, vaikka sillä on pieni riski ajaa tienvarsipommiin tai yöaikaan kapinallisten tiesulkuun. Kukaan ei ole esittänyt ”faktatietoa” siitä, kuinka usein näin ikävästi on käynyt (Kabulissa haastattelemani liikemies oli ajellut valtatietä edes takaisin kohtaamatta kertaakaan vaikeuksia), mutta liikennemääristä päätellen on vaarallisempaa ajaa kolari tai ensilumella – mitenköhän KHO suojelisi kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita näiltäkin uhkilta? Kun tiellä tapahtui vuonna 2015 sieppauksia ja murhia, paikallinen väestö järkyttyi ja vaati hallitusta turvaamaan paremmin valtatietä, jolla aiemmin oli ollut turvallista liikkua! Ilmeisesti KHO oli unohtanut kertoa afgaaneille, että sillä oli parempaa tietoa liikenneturvallisuudesta.

Bloigu olettaa Suomella jo olevan palautussopimukset Afganistanin ja Irakin kanssa (s.141). Hän uskoo kritiikittömästi turvapaikanhakijoiden kertomuksiin rekkamatkoista Venäjältä (s.18), käyttää Ruotsin maahanmuuttovirastosta englanninkielistä nimeä (s.122) ja unohtaa ”Azerbaijanin” sekä ”tsetseenien” oikeinkirjoituksen (s.48), mutta muuten kirja on hyvää suomea ja sisältää paljon tietoa.

Ongelmia teoriassa

Suurin ongelma on teoriapohjassa. Enkä tarkoita vain löyhiä viittauksia John Lockeen (s.316), John Stuart Milliin (s.289 ja 316) ja Immanuel Kantiin (s.318), joiden filosofian selittämiseen jopa oma kirjani Liberalismin juuret (1993) olisi ehkä ollut autenttisempi lähde kuin Ele Alenius – ja jos viitteenä on ”Locke 1960”, ”Mill 1971” ja ”Kant 1949” (s.327), niin kannattaisi ehkä lukaista edes nämä klassikkosuomennokset. Silti voi olla vaikea perustella sitä, että vapaan maahanmuuton (uuden kotimaan valinnan) pitäisi olla yhtä lailla perusoikeus kuin maastamuuton (s.63). Ehkäpä ero johtuu siitä, että maastamuutto (esimerkiksi pako Pohjois-Koreasta) on ”negatiivinen” oikeus (vapautta jostakin) kun taas maahanmuutto (mukavimman turvapaikkamaan shoppailu) on ”positiivinen” oikeus (valtaa johonkin)… Mutta eipä kovin moni ole käyttänyt ulkomaalaispolitiikkamme etsikkoaikaa aiheen syvälliseen pohtimiseen, sekä eettisesti loogisten että taloudellisesti ja poliittisesti kestävien ratkaisujen hakemiseen.

Kirjan julkaiseminen omakustanteena on aina kunnioitettavaa. Bloigun puheenvuoro voi vaikuttaa toivottoman vanhentuneelta, mutta se on arvokas vähintään ajankuvana. Syksyllä 2014 voitiin tosiaan valittaa, ”kuinka vähän on muuttunut kahdessa vuodessa” (s. 332), mutta tutkijoiden ja poliitikkojen lyhytmuistisuus on ikuinen vitsaus. Kirjan 3. luvun haastattelut ovat arvokkaita turvapaikanhakijoiden näkökulmia ja 4. luku sisältää hyviä huomioita kotouttamisen haasteisiin. Kirjassa on kaikkiaan viisi lukua, joista jokaisessa on oma lähdeluettelonsa. Voin vain toivoa, ettei kirjoittaja tästä ”lyttäämisestä” lannistu, vaan yrittäisi ennakkoluulottomasti ja vuoropuhelun kautta hakea aivan uudenlaisiakin vastauksia kysymyksiin, jotka todellakin kaipaavat radikaalista uudelleen arviointia.