Luovutetun Karjalan muistelulle ja evakkotarinoille on edelleen – tai jälleen – kysyntää. Koronarajoitusten aikana YouTube-kanava Lotta ja pappa keräsi suuret katsojamäärät, ja aihepiiriin liittyviä tieto- ja muisteluteoksia julkaistaan säännöllisesti.

Toimittaja Sirpa Pääkkösen Karjala sydämessä kuuluu tähän genreen. Teos tuntuu ennen kaikkea kunnianosoitukselta kirjoittajan alkuvuonna 2021 edesmenneelle äidille, joka oli kotoisin Karjalankannakselta ja toiminut lottana jatkosodassa Äänislinnassa. Tämän muistot ja kertomukset kulkevat kirjan läpi ja avaavat kurkistusreiän Karjalaan ja karjalaisuuteen. Se Karjala, josta kirja kertoo, on 1930-luvun seesteinen ja aina aurinkoinen Karjala, jossa ”kaikki oli aina hyvin”, niin kuin Pääkkönen kertoo äitinsä usein todenneen. Kirjan karjalaiset ovat puolestaan siirtokarjalaisia ja heidän jälkeläisiään, muulla tavoin karjalaisuuteen identifioituvia ei mainita.

Karjala sydämessä koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat karjalaisuutta musiikin, ruuanlaiton ja vieraanvaraisuuden, yhteisöllisyyden ja sukurakkauden, käsitöiden, luonteenpiirteiden ja toimintatapojen sekä ortodoksisuuden näkökulmista. Näissä esitetään useita stereotyyppisiä ja yleistäviä väitteitä, kuten ”Karjalaisnainen ei osta kaupasta valmiita kakkuja eikä keksejä” ja ”Karjalaiset ovat perhekeskeisiä ihmisiä”. Lisäksi kirjassa on luvut jatkosodasta ja evakkoudesta ja uudelle asuinpaikalle asettumisesta sekä luovutetun Karjalan kolmesta kaupungista Viipurista, Sortavalasta ja Käkisalmesta, joita myös kuvataan vakiintunein sanankääntein. Kahdessa viimeisessä luvussa käsitellään karjalan kieltä sekä karjalaisuuteen liittyviä symboleja ja tunnuksia.

Näitä hyvin vakiintuneita karjalaisuuteen liitettyjä puhetapoja värittävät ja haastavat seitsemän henkilökuvaa, joissa kerrotaan yhden tai useamman henkilön suhteesta karjalaisuuteen. Haastatellut edustavat pääosin evakkojen jälkipolvia. Ne ovat kirjan parasta antia ja tuovat hyvin esiin, etteivät kaikki karjalaiset ole eloisia ja puheliaita ja että toisille on tärkeää karjalainen kulttuuriperintö ja sen siirtäminen eteenpäin, vaikka he eivät itse identifioituisikaan karjalaisiksi. Henkilökuvat tuovat esiin myös sen moninaisuuden, joka ihmisten identiteetteihin liittyy. Niistä on myös luettavissa, että karjalaisuus ei tarkoita yhtä ja samaa kaikille siirtokarjalaisten jälkipolville ja että karjalaisuus elää ja muuttuu.

Kirjassa esitetty karjalaisuus antaa sen alaotsikon mukaisesti myönteistä elämänvoimaa ja edustaa vaikeuksista voittoon -asennetta. Tämä näkyy esimerkiksi käsiteltäessä siirtokarjalaisten kokemaa syrjintää ja kiusaamista uusilla paikkakunnilla, joilla elämän rakentaminen ei aina ollut helppoa. Jatkosodan aikaa käsiteltäessä kirjoittaja mainitsee Itä-Karjalaan ”epäkansallisiksi” katsotulle väestölle perustetut keskitysleirit, mutta suuremman huomion saa kirjoittajan äidin muistot sota-ajan iskelmistä, seurustelusta ja viihdytyskiertueista. Nuoruus oli nuoruutta poikkeusaikanakin.

Kirjan avaama näkökulma karjalaisuuteen on monin tavoin rajattu, vaikka kirjoittaja ei tätä totea. Äidin muistoista kerrottaessa esimerkiksi hämärtyy se, että Petroskoi oli Äänislinna vain Suomen sitä jatkosodan aikana miehittäessä. Vaikka kirjassa esitellään omina lukuinaan myös luovutettuun Karjalaan jääneet kolme suomalaista kaupunkia, kirjan näkökulma evakoista kerrottaessa on agraarinen ja painottaa maaseudulla asuneiden ja asutustilan saaneiden kokemuksia. Siirtokarjalaiset olivat pääosin maaseutuväestöä, mutta heistä vain maata omistaneet olivat maanhankintalain nojalla oikeutettuja asuntoviljelystilaan. Tilattomalle maalaisväestölle Karjalaan ei jäänyt sukutilaa, jota ikävöidä ja jota käydä katsomassa 1990-luvulta lähtien tehdyillä kotiseutumatkoilla.

Lopussa on lähdeluettelo, mutta siitä ei löydy kaikkia teoksia, joihin kirjoittaja viittaa. Viitteitä kirjassa ei ole. Kirjassa on jonkin verran toistoa, luettelomaisuutta ja epätäsmällisyyksiä, joita olisi voinut kustannustoimituksella karsia. Muistitiedon osalta epäselvyydet tai epätäsmällisyydet ovat toki ymmärrettäviä, mutta harmillista on, että tällaisia on kirjassa myös niissä kohdissa, joissa käsitellään oppikirjamaisesti esimerkiksi ortodoksikirkon ydinalueita ja karjalan kieltä. Esimerkiksi karjalan kielen kielimuodot ja puhuma-alueet määritellään epätäsmällisesti. Tässä yhteydessä olisi voinut myös viitata vienankarjalaisiin ja tuoda sitä kautta esiin karjalaisuuden monimuotoisuutta.

Kokonaisuutena Karjala sydämessä jättää hieman hämmentyneen olon, niin monia eri aineksia siihen on ympätty. Kirjasta saa lukea niin viipurinrinkelin reseptin kuin kerrata Elisenvaaran tuhoisan pommituksen tapahtumia. Punaisena lankana kirjassa tuntuu alaotsikon mukaisesti toimivan se, että vaikka kaikkea ovat karjalaiset kokeneet, niin aina on selvitty. Ehkä se voi jollekin toimia elämäntaito-oppaana siitä, kuinka omasta heikommasta tai vahvemmasta karjalaisuudestaan voi hakea voimaa. Tai se voi parantaa jonkun jälkipolviin kuuluvan ymmärrystä evakkoon lähteneistä isovanhemmistaan tai isoisovanhemmistaan, jos asioista ei ole perheessä puhuttu. Varsinaista uutta tietoa tai näkökulmaa kirja ei kuitenkaan pyrikään avaamaan.