Kylmän sodan suomalainen paradoksi on, että maa säilyi Neuvostoliiton naapureista ainoana tasavaltana ja onnistui paitsi säilyttämään myös tiivistämään läntisiä taloussuhteita, joiden ansiosta Suomi hyväksyttiin Euroopan järjestöjen jäseneksi melko kivuttomasti Neuvostoliiton romahduttua ja kylmän sodan päätyttyä. Toisille tämä lopputulos on menestystarina, toisille keinot olivat häpeällistä nöyristelyä ja suomettumista. Kummastakin näkökulmasta kaikesta voidaan kiittää tai syyttää Urho Kekkosta.

42 vuotta eroamisensa jälkeen Urho Kekkonen jaksaa yhä kiinnostaa historiantutkijoita, ja syystäkin, sillä hänen aikakautensa arkistoaineistonsa eivät ole vielä kokonaan avoimia. Moskovan arkistot ovat asia erikseen, mutta niitä odotellessa vastakkaisen ilmansuunnan löytyy makupaloja. Sellaiseen iski toimittaja Mikko Virta, joka sai käsiinsä tuoreeltaan julkisiksi avattuja asiakirjoja Britannian kansallisarkistossa. Niiden mukaan Kekkonen oli brittien maailmanlaajuisen vaikutuskampanjan kohde.

Kekkonen aloitti työuransa Etsivän Keskuspoliisin kommunistijahdissa ja tutustui siellä tiedustelutoimintaan liittyvään salamyhkäisyyteen, petoksiin ja kaksoispeliin. Edetessään poliittisella uralla hän lisäksi huomasi valtioiden välisten suhteiden kulkevan vähintään kahdella tasolla, joista tiedustelukanava osoittautui yleensä nopeimmaksi johtotasolle asti.

Tiedustelutoiminnan tutkiminen on melkoisen hetteikön raivaamista. Vaikka aineistoa olisikin runsaasti, se on ainakin osittain vajavaista ja kenties tarkoituksella valheellista. Virta selviää tästä sokkelosta kunnialla. Hän pohtii ainestonsa edustavuutta ja luotettavuutta, tunnistaa sen puutteet eikä tee niistä tarpeettoman suuria johtopäätöksiä tai paljastuksia.

Kekkonen ei toki ollut passiivinen vaan pyrki tietoisesti parantamaan suhteitaan länsivaltoihin, joihin tottuneen tavan mukaisesti käytettiin niiden tiedustelulaitoksia. Kekkonen palkkasi englantilaisen opettajan parantamaan englannin taitojaan. Avautuneista asiakirjoista vahvistuu ilmeinen epäilys, että opettaja toimitti raporttejaan ja kieltämättä mehukkaan luonnekuvauksen Kekkosesta Britannian tiedustelulle.

Teoksen lisävahvuutena on suomalaisen historian sitominen kansainväliseen kehykseen. Kekkoseen kohdistunut vaikutuskampanja ei sinänsä ole tutkimuksen pääaihe, vaan samaa suunnattiin muihin valtion päämiehiin, joiden arveltiin horjuvan idän ja lännen välillä mutta joita arveltiin voitavan pelastaa oikealle puolelle. Kekkosen lisäksi joukossa oli lähinnä ns. kolmannesta maailmasta, kuten Ghanan Kwame Nkrumah ja Intian Jawaharlal Nehru; lista henkilöistä on teoksen liitteenä.

Virta tekee pienen kömmähdyksen väittäessään (sivu 194) aiemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta, että Kekkonen vieraantui Saksasta väitöskirjaa tehdessään Berliinissä. Kuitenkin Kekkonen oli muun suomalaisen eliitin joukossa välirauhan aikana hakemassa turvaa samasta suunnasta ja jatkosodan aikana jopa enemmän kuin muut. Miksi muuten hänen kääntymyksensä luomaan luottamuksellisia suhteita Neuvostoliiton kanssa olisi ollut niin dramaattinen? Tällä ei kuitenkaan ole vaikutusta kirjan päätelmiin, varsinkaan jos brittitiedustelussa ei tiedetty edes Kekkosen toimineen Etsivässä Keskuspoliisissa.

Tutkimuksen nopeuden ja lähteistön kiehtovuuden takia on kaiketi luonnollista, että teos etenee vahvasti uusien paljastustensa voimin. Aikansa konteksti kyllä luodaan vakuuttavasti, mutta päätelmät jäävät pinnallisiksi tai pelkästään suomalaisiksi. Teos hukkaa mahdollisuutensa liittää Suomen tapaus laajempaan kansainväliseen historiaan. Miksi Kekkosen suosio länsimaissa kasvoi, vaikka hän samaan aikaan välitti entistä vähemmän demokratian säännöistä? Oliko hän kuluneen fraasin mukaan ”roisto, mutta meidän roistomme”?

Uuden lähteistön määräävä rooli tulee ilmi ensinnä Britannian korostuessa USA:n kustannuksella. Toiseksi teoksen lopulla Virta poimii aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta viittaukset brittitiedusteluun, kun alkuperäislähteet ovat yhä salattuja. Nämä vuodet vedetään melkoisella pikakelauksella, mikä toisaalta korostaa uusien lähteiden arvoa. Luultavasti jossain on pohdittu tutkimuksen lopettamista avautuneeseen lähteistöön mennessä mutta päädytty jatkamaan vaikka kuinka ontuen presidenttikauden loppumiseen saakka.

Tutkijan toimittajatausta näkyy tekstin sujuvuudessa. Tosin kirjassa on niin paljon toimintaa ja erilaisia verkostoja, että niiden esittely katkaisee noottikriisin selvittelyn. Ottaen huomioon aiheen tuttuuden, monet kappaleet rikkovat tarinan soljumisen vaan kymmenen päälukua (kukin noin 50 sivua) olisi riittänyt mainiosti.

Tehokeinona käytetty säätilojen kuvailu menettää toistettuna tehonsa. Sitä paitsi esimerkiksi toisin kuin sivulla 302 väitetään, ainakaan Ilmatieteen laitoksen historiallisen aineiston mukaan Helsingissä ei satanut lunta. Henkilöhakemisto ja varsinkin keskeisten henkilöiden esittely on perinteisen painetun kirjan lukijalle hyödyllinen lisä. Lähdeviitteitä kirjassa on tarkalleen ottaen 1509. Juoksevana numerona ne on toki helppo löytää kirjan lopusta, mutta iso numero on lähinnä esteettinen haitta. Ne olisi nykytekniikalla melko helppo jakaa alkamaan kunkin luvun alusta.