Hannu Mäkelän omaelämäkerrallisen, nyt neljänteen osaansa edenneen sarjan yläotsikkona on ytimekkäästi Muistan. Sen alla hän on viimeisten neljän vuoden aikana kertonut niin lapsuudestaan, nuoruudestaan kuin opiskeluvuosistaan opettajakorkeakoulussa. Nyt käsillä oleva teos alkaa syyskuusta 1967, jolloin Mäkelä on julkaissut kaksi romaania (Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi, liikaa, molemmat 1965) ja kolmas, Kotimies, on ilmestymäisillään. Ne on kustantanut Otava, ja runoilija Tuomas Anhava, yhtiön vahva mies ja kotimaisen kirjallisuuden monipuolinen taustavaikuttaja, tarjoaa nuorelle kirjantekijälle kustannusvirkailijan paikkaa.

Sellaiselle tarjoukselle ei sanota ei. Ei etenkään, kun kotona on opiskeleva vaimo ja vajaan vuoden ikäinen lapsi. Mäkelä istuu ensimmäisen työpäivänsä aamuna ruuhkabussissa ja iloitsee siitä, että niukat ajat alkavat olla takana: rahaa ei enää tarvitse repiä Arvostelevan Kirjaluettelon kritiikeistä, joista maksetaan 20 markkaa (nykyrahassa noin 32 euroa) kappaleelta.

Näin alkaa parinkymmenen vuoden taival talossa, jonka harmaakivisten jugendseinien suojassa tunnutaan tuolloin elettävän vielä Johannes Gutenbergin ja Alvar Renqvistin aikaa. Kirjapainotekniikka alkaa olla vanhentunutta, ja vaikka Otava on kirjallisuuspiirien mielestä modernimpi kuin Bulevardilla päämajaansa pitävä, suuri ja komea WSOY, omat ongelmansa silläkin on. Talous on kutakuinkin kuralla, kustannuspäätökset usein varsin improvisoituja ja käytävillä haahuilee hahmoja, jotka nuoren miehen mielestä ovat lähinnä sekopäitä: ”heitä täällä tuntuu riittävän”.

Salaisuuksien varjelusta toilailujulkisuuteen

Hannu Mäkelän muistelmissa kulkee kolme punaista lankaa. Yksi niistä kuvaa Otavan sekä yleisemminkin suomalaisen kustannusmaailman muutosta suhteessa yhteiskuntaan, toinen niitä kirjailijoita ja kirjallisuusmaailman vaikuttajia, joita Mäkelä on uransa varrella kohdannut. Ja totta kai muistelmissa on myös mukana tekijän oma elämä talous- ja rakkaushuolineen, ryyppyreissuineen kaikkineen.

Useimmat kirjassa esiintyvät ihmiset – monet heistä jo vainajia – esiintyvät omilla nimillään, vain muutama jää nimettömiksi. Kirjailijat mainitaan lähes poikkeuksetta nimeltä; osa kuvataan varsin positiivisessa valossa, toisten kohdalla joutuu miettimään, eikö kustannustoimittajalla ole vaitiolovelvollisuutta vaikka Mäkelä jossakin kohtaa niin väittää:

”- – kirjailijoista joskus sanotaan asioita, jotka todellakin kuuluvat myös lääkärien toimialaan ja joita salaisuuksina varjelemme, ja tietenkin itse yhä varjelen, aina hautaan asti. Näin silloinkin, kun monet kirjailijat näyttävät tekevän kaikkensa saattaakseen toilailunsa julkisuuteen. Nykyään se on jo enemmän kuin maan tapa. Tee itsestäsi tyyppi, valitse rooli, jonka avulla brändäät hahmosi – -”

Mutta aika velikultia olivat myös kuusi-seitsemänkymmenlukujen suuret suomalaiset nimet. Heihin kuuluu Veikko Huovinen, joka kavereiden kesken kalareissuilla käyttäytyy suunnilleen samoin kuin Lampaansyöjien Sepe ja Valtteri, Antti Hyry joka komentaa kustannustoimittajansa tontinostoon ja avittaa muissakin asioissa, Samuli Paronen josta tulee Mäkelälle jonkinmoinen isähahmo, Kerttu-Kaarina Suosalmi joka on tapaamisissa lämmin ja sydämellinen mutta muuten aika mahdoton…

Kirjailijoita – joista pääosa on kotimaisia, mutta mukana myös muutama ulkomainen kuten Eduard Uspenski jonka kanssa Mäkelä ystävystyy – teoksessa mainitaan kymmenittäin, ellei suorastaan sadoittain. Henkilöhakemistoa ei ole; voin vain kuvitella millainen suururakka sen laatiminen olisi ollut.

Kuva:Hannu Mäkelä

Laila Hirvisaari (tuolloin Hietamies) kiikuttaa esikoisromaaninsa Lehmusten kaupunki (1972) käsikirjoituksen kustantamoon leveällä sinisellä silkkinauhalla sidottuna, Pentti Saarikosken runokokoelma En soisi sen päättyvän (1968) kootaan Otavassa pienistä käsinkirjoitetuista lappusista, jotka Paavo Haavikko kaataa kasaksi Mäkelän pöydälle… Ja niin edelleen. Pieniä ja hiukan isompia anekdootteja suorastaan tulvii, eikä Mäkelä muistele kaikkia kohtaamiaan kirjailijoita hyvällä. Esimerkiksi Mia Berner vaikuttaa tämän teoksen perusteella lähes lohikäärmeeltä, ja muutama muukin kuvataan aika kammottaviksi. Puhtaita papereita eivät saa edes Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava, joista edellisestä kerrotaan enemmän – jo siitäkin syystä, että hän ehti vaikuttaa Otavan sisällä pitempään kuin Anhava.

Osa Mäkelän kertomista sisäpiirijutuista – kuten esimerkiksi se, ettei Paavo Haavikko koskaan vaivautunut lukemaan kokonaisia käsikirjoituksia, mutta löysi silti aina tarjokkaiden tulvasta ne todelliset helmet – on tavalla tai toisella tullut julkisuuteen aiemminkin. Anekdoottien virrassa ajelehtii myös tarinoita, jotka lähinnä haukotuttavat lukijaa, joka haluaisi lukea kirjallisuudesta ja sen tuottamisesta eikä siitä kuka ryyppäsi kenen kanssa kuinka paljon ja mihin lopulta lähdettiin. Hurjimmillaan Mäkelä ja hänen hylkäämänsä käsikirjoituksen tekijä leikkivät puukkohippaa kustannustoimittajan huoneessa – jos tämä ei ole toilailua niin ei sitten mikään!

Minä, joka viime keväänä luin Juhani Salokanteleen Renqvist-Reenpää-sukuhistorian Hengen paloa & painettua sanaa, ihmettelin hetkittäin, oliko tässä uudemmassa Otava-kuvauksessa kyse ylipäänsä samasta kustantamosta. Osa suvun jäsenistä nimittäin näyttäytyy varsin negatiivisessa valossa: yhden käsissä ei raha pysy, toinen komentaa alaisiaan pahemmin kuin metsästyskoiriaan, kolmas on harmiton joskin aikaansaamaton hissuttaja… Yhtiön sisältä sankareiksi nousevatkin vahvat naiset, jotka pitävät työnantajan puolta, kulisseja pystyssä ja suunsa kiinni.

Kustannustoiminnan erikoislaatuisuuden kyllä oivaltaa kirjan ääressä: ulkopuolisista konsulteista ei tällä toimialalla ole millään vuosikymmenellä ollut apua, pikemminkin päinvastoin.

Kyynistä mutta kiehtovaa

Kirjailijoita ja kustannusalan työntekijöitä ei siis käsitellä kirjassa silkkihansikkain, kaukana siitä, mutta osansa hammastelusta saavat kirjallisuudentutkijatkin, joiden Mäkelä väittää valitsevan kohteen, joka varmasti on haudattu eikä pysty kiistämään mitään tulkintaa. Suotavaa on myös suppea tuotanto, jolloin tutkimukseen ei kulu aikaa eikä siitä synny päänvaivaa.

”Kun kohde on vallattu, tämän kirjojen, kirjeenvaihdon ja muun materiaalin päälle tutkija asettuu makaamaan mustasukkaisesti aarrettaan ja jopa hautakiveä vartioiden.”

Kutakuinkin kyynisesti Mäkelä näkee myös oman ja kollegoiden arjen: jos kohta suurin osa kirjailijoista hoituu omillaan, on joukossa niitä joita pitää passata ja paapoa päivin ja öin. On pidettävä yhteyttä, kyseltävä työn edistymisestä, autettava rahapulassa, järjestettävä retkiä, toimittava seuramiehenä ja -naisena. Tilanne on tosin nykyisin muuttunut (= alkoholinkäyttö vähentynyt radikaalisti), minkä Mäkelä hyvin tietää.

Hannu Mäkelä kirjoittaa kiehtovasti: tarina jota hän kertoo pääosin preesensissä, vetää hyvin, nuoren miehen rimpuilu kellonympärityöksi muodostuvan kustannustoimittamisen ja oman kirjoittamisen välillä pulpahtaa aina välillä esiin, samoin ne ristiriidat joita kahden luovan ihmisen avioliittoon hyvin nopeasti pesiytyy. Tämä on kirjanystävän kirja; sisältäpäin joskin vain yhdestä näkökulmasta katseltua viime vuosikymmenten kulttuurihistoriaa.

Kumma kyllä, kulttuuripiireissä ei ole syntynyt kummoistakaan keskustelua tämän teoksen johdosta, vaikka sitä voisi kohukirjanakin pitää. Tosin Mäkelän nykyinen kustantaja (joka ei siis ole Otava vaikka se julkaisikin hänen teoksiaan pitkälle 2000-luvulle asti!) ei ole kirjaa ”kohumuistelmina” markkinoinut – ja hyvä niin. Pohjimmiltaan Muistan – Otavan aika on näet rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja kunnianosoitus kirjailijoille. Rivien välistä aistii myös tietyn haikeuden: menneissä vuosikymmenissä oli hohtonsa, klassikoiksi nousseissa romaaneissa vetovoimaa joka tehosi myös ammattilukijaan. Hannu Salaman Minä, Olli ja Orvokki (1967) kuuluu Mäkelän mielestä näihin unohtumattomiin:

”- – Alan lukea romaania ja muistan yhä hyvin, miltä tuntuu tulla juovuksiin sanoista, lauseista, kirjan koko huimaavasta vedosta. Sitä lukeminen parhaimmillaan on, siirtymistä toiseen maailmaan, lentämistä sen sanojen ja niistä syntyvien kuvien myötä. – -”

Juu-u. Sitähän se on.