Kun filosofi kirjoittaa digi-askeesista ja teos saa kirjastoluokituksen elämäntaidon oppaaksi (KL 17.3), sen olettaisi neuvovan miten elää ilman kännykkää ja tietokonetta. Mutta filosofi-kustantaja Kimmo Jylhämön teoksessa digi-askeesi onkin nimi sairaudellemme eikä sen hoitopolulle. Kirjan alaotsikko ”Miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella” pitäisi siis olla muodossa ”Miten elämme ja ajattelemme digitaalisella aikakaudella”.

Somesäpinää ja wikioppimista seuratessa voisi tietysti kuvitella, että elämme pikemminkin digi-hedonismin kuin digi-askeesin epookilla. Jylhämö kuitenkin puhuu digi-askeesista weberiläisenä kilvoitteluna, tehokkuuteen tähtäävänä elämänhallintana. Kristillisen etiikan sijaan olemme sisäistäneet hakkerietiikan.

Jyrkin ja peruuttamattomin muutos olisi Jylhämön aikalaisdiagnoosin perusteella tapahtunut 2010-luvun aikana: ”Wikipediasta tuli malli politiikalle, Facebookista malli kansalaistoiminnalle, Amazonin arvioista malli kritiikille, Googlesta malli sosiaalisille innovaatioille ja käyttäjädata alkoi tarkoittamaan todellista tietoa yhteiskunnasta.”

Selityksen kirjansa nimelle Jylhämö paljastaa vasta sivulla 119. Tässä osiossa digiteknologian tukema ”lupaustalous” esitetään globaaliksi uskonkappaleeksi, joka syrjäyttää perinteiset sivistystavoitteet. Lupaustalous (promise economy) on uusi nimitys ”sosiotekniselle kuvittelulle”, joka kannustaa digiteknologian investointeihin niin yrityksiä kuin niitä tukevaa valtiota: ”Uusi puritaanisuus käskee unohtamaan fyysisen maailman, se kutsuu elämään, joka tarkoittaa täydellistä kytkeytymistä digitaaliseen mediaan.”

Mutta kuinkahan moni digimediaan kytkeytynyt silmä jaksaa sivulle 119 saakka? Laiskempi lukija lienee jättänyt filosofin varoitukset jo johdannon jälkeen silmäilläkseen kavereidensa twiittauksia. Meille muille Jylhämön kirja on niin kuin katekismus, joka pukee sanoiksi omat tutut huolemme. Kirjaviisauden puolustus tavoittaa vain meidät, jotka printtikirjojen kalmistoissa muutenkin elämme.

Hartain kirjaviisauden harrastaja voi tosin epäillä, että tehokkuutta arvostavana aikana tällainen pienoisesseiksi jaettu opas pelaa sittenkin digi- eikä printtimedian ehdoilla. Keitä lopultakin ovat ne ”me”, joiden asenteisiin filosofi toivoo muutosta?

Totuusduunien kadonnut autonomia

Onneksi Digi-askeesi on paljon enemmänkin kuin elämäntaito-opas. Kimmo Jylhämö kirjoittaa paitsi filosofina myös kustantajan ja toimittajan näkökulmasta. Tästä syntyy kirjan ajankohtaisuus. Tiedekustantamon toimitusjohtajana Jylhämöllä on erinomainen näköala kirjaviisauden hitaaseen puolustustaisteluun, jossa pahimpia vastustajia eivät ole nörtit ja insinöörit vaan poliitikot ja yliopistojen managerihallitukset.

Jylhämö kertoo esimerkkinä, miten opetus- ja kulttuuriministeri [Sanni Grahn-Laasonen] väitti hänelle päin naamaa, että printtikirjojen kieltäminen pääsykokeista olisi valeuutinen. Virkansa puolesta ministeri oli esiintymässä (2019) lukemistaitoja edistävässä kampanjassa, mutta oikeasti hän ei tiennyt eikä edes halunnut tietää alansa todellista tilannetta.

Esimerkeissä ja tilanteenkuvauksissa filosofi-Jylhämö on tarkkana, ettei tule esittäneeksi talousajattelua ja sivistystä toistensa ehdottomina vastakohtina. Hän muistuttaa, että taloudellista organisoimista voisi olla muunkinlaista kuin voiton maksimointiin tähtäävä johtamismalli, joka edellyttää yliopistoilta kansainvälisiä huippuyksiköitä ja opinto- tai julkaisupisteinä mitattavia pääomavirtoja. Kirjat ja kirjaviisaus eivät sovi tällaiseen yliopistoon. Akateemiset kirjastot siirtävät printtitavaran kellareihin ja keskittävät hankintansa e-tuotteisiin.

Jylhämö toteaa, että kustantajalle olisi toki helpompaa myydä pelkkiä e-kirjoja. Onneksi hänen edustamansa Vastapainonkin myynnistä 90% on edelleen printtitavaraa. Printtikirjalla on itseisarvo oppimisen välineenä, koska – kuten Jylhämö tutkimuksia referoiden perustelee – oppiminen on aina myös kehollista ja riippuvaista materiaalista, jota käytetään oppimisen yhteydessä. Paperille kirjoitetuissa muistiinpanoissa ”pelkillä viivojeneleilläkin saattaa olla syvällinen merkitys”

Yliopistojen ja median yhteinen ongelma on se, että ne ovat menettäneet autonomiansa ”totuusduuneina” eikä niillä ole enää aikaa eikä paikkaa ”järkevälle keskustelulle”. Kun keskusteluyhteys tutkimuksen ja journalismin välillä katkeaa menetetään myös ymmärrys tieteellisen tiedon laadusta ja arvosta. Tiedejournalismia julkaistaan edelleen runsaasti, mutta yhä useammin määrä korvaa syvällisyyden ja tiivistävä uutisointi kriittisen analyysin. Tämäkin diagnoosi on helppo allekirjoittaa.

Kuten ministeriesimerkistä voi päätellä, edes diginatiivien tyhmentymistä ei oteta varoitusmerkkinä koko yhteiskunnan tyhmentymisestä. Koulujen heikentyneitä oppimistuloksia ei arvioida ja uutisoida siihen nähden, että tulevilla kansalaisilla on yhä vähemmän kykyä ongelmanratkaisuun, jota kuitenkin pidetään tärkeämpänä oppimiskriteerinä kuin tiedon muistamista. ”Diginatiivit eivät ole luontaisesti kriittisiä”, varoittaa Jylhämö, ”he eivät ratkaise ongelmia vaan luottavat netistä ensimmäisenä löytyvään tietoon.”

Kirjallisuudentutkijan näkökulmasta Jylhämön luottamus printtikirjaan itsenäisen ajattelun välineenä on joiltakin osin liioiteltua. Hän väittää, että ennen digiaikaa kirja itsessään oli oma ”ankkurinsa” ja siitä puhuvat ihmiset tiesivät puhuvansa samasta tekstistä: ”Vaikka kirja olisi sekava ja huonosti kirjoitettu, se on ainakin esittävinään yhden asian, joka on kirjan kansien välissä.” Mutta oikeastihan meillä on aina ollut jokin konteksti missä kirjasta puhutaan ja minkä varassa kirjaan tutustutaan jo ensimmäisellä luennalla.

Äksessin arvo mediassa

Elämäntaidon oppaaksi Digi-askeesi on varsin lohduton kirja. Digitaalisen dominantin aikakaudesta ei ole ulospääsyä millään ”totuusduunin” alalla. Jylhämö kertoo uskoneensa ”vielä kymmenen vuotta sitten, että kansalaisjärjestöistä ja muista aktivisteista voisi tulla journalistisen median kirittäjiä. Näin olisi voinut käydäkin, jos journalistiset mediat olisivat pysyneet täysin voimissaan.”

Nyt toimittajia ja ammattikriitikoita on vähemmän, samoin itsenäisiä lehtiä ja niiden resursseja. Printtimedian uutisarvo on lisäksi taipunut digimedian ehdoille: ”Se mikä on suosittua sosiaalisessa mediassa, nähdään nyt tärkeänä myös journalistisessa mediassa.”

Myös sanomalehti on julkaisuformaatti, jonka itseisarvon olemme unohtamassa. Sanomalehti on antanut mallin miten jäsentää julkisuutta sen mukaan, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Sanomalehden malli ”kannattelee” toistaiseksi tapoja tehdä journalismia, mutta fyysisten lehtien kadotessa katoaa malli yhteiselle julkisuudelle, josta puhua.

Koska Jylhämö on tavattoman kohtelias kirjoittaja keskittäen kritiikkinsä ”meihin kaikkiin”, ei ole mitään tiettyä poliittista tahoa tai tiettyä teknologiaa joka olisi avainasemassa lupaustalouden pysäyttämiseksi. Jylhämö muotoilee pahimmat moitteensa passiivilauseiksi kuin pappi ikään: ”Monet ovat alkaneet uskoa, että todellisuus on ensisijassa median välittämää.” Tai: ”Monella meistä on ristiriitainen suhde digitaalisuuteen.”

Tutkijapiiritkin pääsevät vähillä nuhteilla. Yhteiskuntatieteetkään eivät ole tehneet mitään varsinaisesti väärin, olleet vain sinisilmäisiä. Jylhämö viittaa sosiologi Jens Beckertiin, jonka mielestä yhteiskuntatieteet eivät ole huomanneet ”sosioteknisten visioiden” merkitystä, koska ne edustavat yhteiskuntajärjestyksen tahallista murtamista ja poikkeamien suosimista järkevän hallintotavan sijaan. Samaa voisi kyllä sanoa niistä humanisteista, jotka ovat yksipuolisesti hypettäneet digiteosten vuorovaikutteisuutta.

Jylhämön kirja tarjoaa sentään lupauksen kriittisen ajattelun viimeisistä sisseistä. Eikä Jylhämö yhtään ujostele esiintymästä tällaisena vallankäytön temppeleihin tarpovana aktivistina. Jylhämön matkassa saadaan kutsu suurmoguli Reenpään olohuoneeseen, luetaan ”sattumalta” Süddeutsche Zeitungia, istutaan oluella Antti Eskolan kanssa ja ihastellaan luterilaisen kirkon perinnetietoisuutta.

Omanlaistaan lupaustaloutta tällainenkin kirjoittaminen edustaa, aivan kuten ne päivystävät dosentit, joita siteeraamalla tuntee olevansa akateemisen eliitin sisäpuolella. Sankaritoimittajat ja sanavalmiit filosofit tarjoavat siis auktoriteetillaan samanlaista rajattoman äksessin lupausta kuin digimedia laitteillaan.

Iso eroavuus digilaitteen ja sanavalmiin filosofin välillä on tietysti se, että filosofi saa kaksisataasivuisen esseekoosteen näyttämään yhtenäiseltä maailmanselitykseltä. Jylhämön pohdiskelevaa sanailua lukee aivan erilaisella vauhdilla ja nautinnolla kuin yleensä tietokirjoja. Kuin bonuksena se pulppuaa ajan hengen tiivistäviä luonnehdintoja, jotka tulevat elämään kirjastoluokituksensa ulkopuolella.