Muutama vuosi sitten kuolleen jamaikalaissyntyisen kulttuurintutkija Stuart Hallin (1932–2014) ajattelu on vaikuttanut Suomessa monella eri oppialalla jo vuosikymmeniä. Omassa tutkimustyössään perinteisiä oppiainerajoja rikkonut Hall oli kiinnostunut erityisesti identiteettiin, ideologiaan, politiikkaan ja diskursseihin liittyvistä kysymyksistä. Hallin työlle oli ominaista tietynlainen esseistisyys. Pitkien ja perusteellisten monografioiden sijasta hän kirjoitti lyhyempiä ja toisinaan varsin provokatiivisia tekstejä. Hallin ajattelua voi kutsua poikkitieteelliseksi, sillä hän liikkui sulavasti erilaisten tieteellisten ja myös populaarien diskurssien välillä. Hallin käsityksen mukaan nimenomaan arkinen elämä eri ilmiöineen paljastaa tutkimuksellisesti mielenkiintoisia ja merkityksellisiä asioita.

Keväällä julkaistu Mikko Lehtosen ja Olli Löytyn toimittama suomennosvalikoima Mitä on tekeillä? tarjoaa lukijalle monipuolisen valikoiman Hallin keskeisiä tekstejä eri vuosikymmeniltä. Teoksen esipuhe toimii asiantuntevana ja tiiviinä johdatuksena Hallin ajatteluun. Lehtosen ja Löytyn kirjoittaman esipuheen mukaan suomennoskokoelman tarkoituksena on nostaa esille Hallin tuotannon kaksi keskeistä aihepiiriä, jotka ovat identiteetin kulttuurinen rakentuminen ja uusliberalismin nousu 1970-luvulta lähtien. Tietyssä mielessä kokoelma on pitkälti vanhan kertausta, sillä suurin osa nyt mukana olevista teksteistä on julkaistu jo aiemmin Hall-käännösvalikoimissa Kulttuurin ja politiikan murroksia (1992) ja Identiteetti (1999).

Kirjoituskokoelman julkaisua voi kuitenkin perustella sillä, että Hallin kirjoituksia ei aivan viime vuosina ole juurikaan käännetty tai julkaistu suomeksi. Toisaalta aiemmin julkaistuja kokoelmia löytää kuitenkin varsin hyvin sekä kirjastoista että antikvariaateista. Tämän vuoksi olisin ehkä itse valinnut nyt käsillä olevaan teokseen enemmän sellaista materiaalia, jota ei vielä ole suomeksi julkaistu. Toisaalta nykyisessäkään valikoimassa ei ole valittamista, sillä tekstit ovat sisältönsä puolesta varsin ajankohtaisia. Kuten esipuheessa todetaan, Hall on foucault’lainen nykyhetken historioitsija.

Identiteetin problematiikka

Hall kirjoitti paljon identiteettiin liittyvistä kysymyksistä, ja aihepiiri on vahvasti läsnä myös nyt puheena olevassa suomennoskokoelmassa. Hallin keskeisen väitteen mukaan identiteetti ei ole jotain pysyvää ja ennaltamäärättyä. Oletus yhtenäisestä ja pysyvästä identiteetistä on kuvitelmaa. Identiteetti on aina ilmiönä kulttuurisesti ja historiallisesti rakentunut. Erityisesti (post)modernissa yhteiskunnassa identiteetit ovat muuttuvia, jolloin identifikaatio on prosessina jatkuva. Samalla Hallin mukaan identiteetit ovat moniulotteisia ja liittyvät kiinteästi valtaan, vallan käyttöön ja vallan verkostoihin. Näin ollen identiteetti paljastuu huomattavasti kompleksisemmaksi asiaksi kuin arkiajattelussa tai perinteisessä eurooppalaisessa ajattelussa tavataan ajatella.

Identiteetit eivät ole neutraaleja, vaan niihin lomittuu runsaasti vallankäytön ja hallinnan problematiikkaa. Osaltaan juuri yhteiskunnan valtasuhteet tekevät identiteeteistä muuttuvia, sillä ne ovat jatkuvien uudelleenneuvotttelujen kohteita. Historialliset prosessit ja esimerkiksi eri ihmisryhmien diasporat ovat muokanneet kulttuureja ja identiteettejä, mutta samalla historiaa ja kulttuuria myös aktiivisesti hyödynnetään yhteiskunnallisten erojen tuottamiseksi tässä ja nyt.  Hallin mukaan kysymykset siitä, miten eri ihmisiä ja ihmisryhmiä representoidaan, ovat kulttuurintutkimuksen näkökulmasta erittäin kiinnostavia ja keskeisiä.

Eräs keskeinen kulttuuria määrittävä merkitys- ja representaatiojärjestelmä on kieli. Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kieli ja kielen käyttö ei ole pelkkää neutraalia asioiden kuvaamista, vaan kysymyksessä on aina myös vallankäyttö. Kielen avulla asioita määritellään tietynlaisiksi ja samalla käytetään aina myös valtaa. Näin ollen sosiaalisten identiteettien rakentumista koskevat kysymykset linkittyvät voimakkaasti kysymyksiin yhteiskunnassa vallitsevista diskursseista. Yhteiskunnassa vallitsevat valtasuhteet vaikuttavat siihen, miten esimerkiksi luokkaa, sukupuolta ja etnisyyttä käsitellään julkisessa diskurssissa. Toisaalta esimerkiksi tiedostusvälineet osaltaan muokkaavat myös yhteiskunnan valtasuhteita. Hallin mukaan yhteiskunnalliset ilmiöt ovat aina mutkikkaiden artikulaatioiden lopputulemia. Vallitseva tilanne, konjunktuuri, on siis aina pikemminkin ristiriitaisten diskurssien aikaansaannosta kuin yksinkertaisen vulgaarimarxilaisen perusta–päällysrakenne-skeeman determinoima.

Kysymykset identiteeteistä ja representaatiosta liittyvät läheisesti ideologiaa ja valtaa koskeviin kysymyksiin. Hallin jakaman käsityksen mukaan ideologiat toimivat kulttuurituotteissa esille epäsuorasti. Usein ne liittyvät julkilausumattomiin alkuoletuksiin, jotka ohjaavat erilaisten tekstien ja kulttuurituotteiden lukutapaa. Hall ei kuitenkaan ole pessimisti ja ajattele, että lukutapa olisi ennakolta determinoitu, vaan pikemminkin hän ajattelee, että lukijan on mahdollista tulkita samaa viestiä monin eri tavoin. Hallin ajatteluun vaikutti paljon Antonio Gramscin ja Louis Althusserin teoreettinen työ. Hall ei kuitenkaan jakanut jälkimmäisen teoreettista antihumanismia, vaan korosti enemmän vastarinnan merkitystä ja yksilölle avautuvia toimintamahdollisuuksia. Hallin mukaan yksilö ei siis ole vain ideologian passiivinen kohde, vaan aktiivinen toimija. Yksilö kykenee aina myös haastamaan vallitsevan ideologian ja hegemonisessa asemassa olevat diskurssit.

Kansakunta kulttuurisena hybridinä

Hallin mukaan modernit kansakunnat eivät ole niin yhtenäisiä kuin millaisina ne esitetään. Kansallista yhtenäisyyttä ja omalaatuista kansallista kulttuuria korostavassa nationalistisessa diskurssissa unohdetaan kansakuntien sisäinen monimuotoisuus ja vallitseva kulttuuristen erojen mosaiikki. Kansallisvaltioille ominainen yhtenäisyyspolitiikka on Hallin mukaan aina onnistunut parhaimmillaankin vain osaksi. Kun kansallisessa diskurssissa kansakunta esitetään yhtenäisenä ja homogeenisenä, kysymyksessä on aina enemmän kuvitelma kuin todellisuus. Kansakunnat eivät myöskään ole mitään ylihistoriallisia entiteettejä vaan niitä uusinnetaan ja neuvotellaan jatkuvasti tässä ja nyt. Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kansallinen identiteetti paljastuu enemmän tai vähemmän diskursiivisesti tuotetuksi.

Hallin mukaan modernia aikakautta leimaava ajatus yhtenäisistä kansallisvaltioista on modernille ajalle ominainen ilmiö. Aiemmin ei ole ollut ajatusta siitä, että valtion täytyisi kattaa tietyn kulttuurisesti yhtenäisen kansan asuinalue. Pikemminkin esimodernia aikaa kuvaa valtakeskittymien sisäinen etninen monimuotoisuus. Esimodernina aikana tällainen etninen monimuotoisuus ei ollut ongelma, koska ei ollut ajatusta yhtenäisestä kansakunnasta. Hall käyttää eräänä esimerkkinä Kaarle Suuren (k. 814) valtakuntaa, johon kuului monia erilaisia alueita ja monia eri kieliä puhuvia kansoja.  Hall päättää Kaarle Suuren valtakuntaa koskevan kuvauksensa vallitsevaa kouluhistorian diskurssia kyseenalaistavaan toteamukseen, jonka mukaan ”Kaarle Suuri itse oli serbi” (s. 124). Olipa tähän erikoiseen loppukaneettiin kätkettynä jonkinlainen sisäpiirin vitsi tai ei, Hall on tietysti oikeassa kuvaillessaan Kaarle Suuren valtakuntaa monien kansallisuuksien ja kulttuurien muodostamaksi tilkkutäkiksi. Kaarle Suuri yhdisti valtansa alle erilaisia alueita ja kansoja halliten lopulta lukuisten kulttuurierojen halkomaa keisarikuntaa.

Uusliberaali vallankumous

Identiteettiä, nationalismia ja monikulttuurisuutta koskevien kysymysten ohella eräs Hallin keskeisistä teoreettisen kiinnostuksen kohteiksi muodostui uusliberalismin nousu ja Iso-Britannian lähihistorialle leimansa antanut thatcherismi. 1970-luvulta lähtien monissa maissa hegemoniseen asemaan nousseen uusliberalismin keskeisimpiä toimeenpanijoita olivat Iso-Britanniassa pääministeri Margaret Thatcher ja Yhdysvalloissa presidentti Ronald Reagan. Kuten yleisesti tiedetään, uusliberalismi pyrkii korostamaan markkinoiden merkitystä samalla kun suhtautuminen hyvinvointivaltioon muuttuu aiempaa kriittisemmäksi. Uusliberalismin ideologisen hegemonian myötä hyvinvointivaltio on kohdannut yhä laajenevaa vastustusta – Thatcherin tunnetun lausahduksen mukaan ei ole olemassa yhteiskuntaa, vaan ainoastaan yksilöitä.

Valtion turvaverkkojen sijasta uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan yksilön omaa vastuuta sekä vapaan markkinatalouden taianomaista kykyä tuottaa hyvinvointia. Käytännön tasolla uusliberalismi on tarkoittanut hyvinvointivaltion ja tulonsiirtojen heikentämistä, mikä on johtanut monien ihmisten elinolojen heikkenemiseen. Valtion roolina on nähty lähinnä markkinoiden sujuvan toiminnan takaaminen. Uusliberalismin taustalla vaikuttavista taloustieteilijöistä Hall nostaa esille esimerkiksi Friedrich Hayekin.

Hallin mukaan vallitseva markkinadiskurssi on tietyn ideologisen representaation tuote. Todelliset olemassa olevat markkinat eivät toimi siten kuin uusliberaali diskurssi esittää niiden toimivan. Yhteiskuntateoreetikko David Harveyn tavoin Hall jakaa näkemyksen, jonka mukaan niin kutsutut vapaat markkinat edellyttävät valtion ulkoista voimaa ja ovat siten jo sinällään säätelyn ja yhteiskunnallisen vallankäytön tuote.  Samalla uusliberaalin markkinatalousyhteiskunnan ideologinen petos on juuri siinä, että vallitseva markkinadiskurssi pakottaa yksilöille tietyn imaginaarisen suhteen olemassaolonsa konkreettisiin ehtoihin.

Hallin mukaan thatcherismi on pyrkinyt markkinaindividualismia vahvistamalla heikentämään yhteiskunnassa vallitsevia solidaarisia siteitä. Luokkakantainen identiteetti ikään kuin korvautuu kansallista identiteettiä korostavalla diskurssilla. Samalla thatcherismissa yhdistyy monia keskenään jopa ristiriitaisia aineksia. Tämä johtuu siitä, että ideologiset siirtymät vaikuttavat aina tietyssä historiallisessa suhdanteessa ja hyödyntävät jo olemassa olevaa ideologista kuvastoa. Samalla Hall toisaalta myös korostaa sitä, miten yhteiskunnalliset intressit eivät ole kiveen hakattuja vaan jatkuvan neuvottelun tulos.

Hallin ajatukset ovat ajankohtaisia, kun yritetään tulkita sitä konjunktuuria, jossa tällä hetkellä elämme. Uusliberalismi, josta Hall kirjoitti jo kauan sitten, on Suomessa vahvistanut otettaan viime vuosina. Samalla esimerkiksi perussuomalaisten suosion nousua voisi ajatella oireena uusliberalistisen hegemonian kyvystä heikentää solidaarisia siteitä. Uusliberalistista järjestystä ei kyetä haastamaan, vaan politiikka muuttuu yhä enemmän identiteettipolitiikaksi. Kysymys oikeasta kansalaisuudesta ja oikeasta suomalaisuudesta nousee tulonjakoon ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä tärkeämmäksi. Suomen puoluekentässä tämän poliittisen murroksen voittajia ovat vihreät ja perussuomalaiset.

Hallin ajattelu muistuttaa siitä, että taistelu yhteiskunnallisesta hegemoniasta on aina taistelua myös teorian tasolla ja teoriassa. Toisaalta Hallille teoria ei ollut itsetarkoitus, vaan sen tuli liittyä konkreettiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen: teoretisoinnin tarkoituksena on saada otetta siihen, mitä on tekeillä. Tässä lienee eräs syy sille miksi Hallin tekstejä on usein niin mukava lukea. Ne ovat älyllisiä ja oivaltavia olematta liian korkealentoisia. Teoretisointi pysyy kiinni konkreettisessa tilanteessa eikä milloinkaan muutu tyhjäksi sanahelinäksi tai itsetarkoitukseksi.