Kahden rintaman välissä – Upseerit kylmässä sodassa -kirjan kirjoittajia voi hyvällä syyllä kutsua kylmän sodan veteraaneiksi: jo heidän opiskeluaikaansa eli Kadettikoulun vuosiin 1961–1963 osuivat niin Berliinin muurin rakentaminen kuin Kuuban kriisi, jonka katsotaan vieneen maailman suurvaltojen välisen ydinsodan partaalle. Upseerivalan vannottuaan miehet sijoittuivat työhön Puolustusvoimiin ja Rajavartiolaitokseen; kylmä sota jatkui viime vuosisadan viimeiselle kymmenelle asti joten jokainen heistä ehti työuransa aikana seurata sitä pitkän aikaa.

Puolueettomuuspolitiikkaa harjoittanut Suomi tasapainoili 1900-luvun loppupuolella idän ja lännen välimaastossa; etenkin kuusi-seitsemänkymmenluvuilla elettiin yya-sopimuksen ja vahvan pasifismin aikaa. Kirjan mukaan mielipideilmasto oli harmillisen neuvostomyönteinen ja maanpuolustusvastainen – alimmillaan suomalaisten maanpuolustustahto taisi olla 1960–1970-lukujen vaihteessa.

Toisaalta varusmiespalvelun suorittaminen oli viime vuosisadalla huomattavasti yleisempää kuin nykyisin. Kirjassa todetaan, että 1960-luvun alkupuolella yhdeksän kymmenestä nuorukaisesta suoritti varusmiespalvelun.

(Vertailun vuoksi: ikäluokasta 1992 syntyneet, joiden velvollisuus suorittaa varusmiespalvelus päättyi vuoden 2022 lopussa, on asepalveluksen suorittanut noin 63 % ja siviilipalveluksen noin 6.5 %. Aseettoman palveluksen valinneiden määrä on pieni, vain puoli prosenttia. Ikäluokasta on vapautuksen palveluksesta saanut hiukan vajaa 30 %.)

Monenlaisia näkökulmia

Kahden rintaman välissä – Upseerit kylmässä sodassa -kirjassa on kirjoittajia 14, artikkeleita 35. Teos on 48. kadettikurssin ja 33. merikadettikurssin yhteishanke. Kirjoittajat, jotka ovat nyt jo yli kahdeksankymppisiä, ovat aktiiviaikoinaan palvelleet Puolustusvoimissa eri tehtävissä; osa on osallistunut myös rauhanturvatoimintaan tai opiskellut ulkomailla.

Teoksen lukija pääsee tutustumaan Suomen puolustusvoimien – ja tietysti myös kirjan kirjoittajien – toimintaan varsin monipuolisesti. Mukana on artikkeleita asehankinnoista, aluepuolustuksesta, armeijan tiedotustoiminnasta, virkamatkoista niin idässä kuin lännessäkin ja monesta muusta aihealueesta. Lukujen – niitä on kaikkiaan 12 – alussa on lyhyt johdatus kuhunkin teemaan. Kirjan päätoimittajat ovat eversti evp Ahti Lappi ja everstiluutnantti evp Heikki Tiilikainen. Heidän lisäkseen toimituskunnassa on neljä muuta evp-upseeria; kirjoittajia on kaikkiaan 14 ja eripituisia artikkeleita 35. Näiden lomaan on lisäksi taitettu lyhyitä anekdootteja ja muisteluksia.

Sekä Lappi että Tiilikainen ovat ahkeroineet myös kirjoittajina, mikä lienee luonnollista koska molemmat ovat aiemmin julkaisseet useita kirjoja. Lappi on ilmatorjunnan ja ilmapuolustuksen asiantuntija, Tiilikainen rannikkotykistön mies, jolla on kokemusta myös viestinnästä. Propagandan ja sensuurin tutkijana luin suurella mielenkiinnolla Tiilikaisen ja Tapani Talarin artikkelit puolustusvoimien tiedotustoiminnasta, joka nimenomaan kuusi-seitsemänkymmenluvuilla kehittyi suhteellisen nopeasti. Tarkkana oli kuitenkin oltava tiedotteita ja Ruotuväki-lehteä tehtäessä; jos kalustoa esiteltiin vaikkapa messuilla tai maatalousnäyttelyissä, ei yleisö saanut koskettaakaan aseita, eikä Hawk-harjoitushävittäjää saanut kutsua hävittäjäksi vaan se oli suihkuharjoituskone.

Ahti Lapin kirjoittamista artikkeleista puolestaan näkyy, miten heikoissa kantimissa Suomen ilmapuolustus oli jatkosodan jälkeen varsin pitkään, ja miten sitä sinnikkäästi kehitettiin.

Uhkaavia tilanteita

Vaikka Suomessa elettiin syvän rauhan aikaa, muualla kriisejä riitti: eräässä kirjan artikkelissa mainitaan maailmassa olleen vuosien 1958–1966 aikana kaikkiaan 164 sotilaallista selkkausta. Eivätkä tuossa luvussa ole vielä mukana seuraavien vuosikymmenten yhteenotot esimerkiksi Lähi-idässä, entisessä Jugoslaviassa tai Afganistanissa.

Jonkinlaisena sukupolvikokemuksena voisi pitää Neuvostoliiton tekemää Tšekkoslovakian miehitystä elokuussa 1968. Sen mainitsee usea kirjoittaja, ja vaikka he eivät vieläkään taida paljastaa ihan kaikkia tietojaan, lukija oivaltaa, että Suomen varuskunnissa oltiin tuolloin normaalia enemmän varuillaan ja valmiutta kohotettiin vielä senkin jälkeen, kun panssarit olivat poistuneet Prahan kaduilta.

Muitakin vaikutuksia kyseisellä kriisillä oli: yhden kirjoittajan mukaan Haminan lähellä sijaitsevan Klamilan kylän isännät, jotka olivat aiemmin paheksuneet reserviupseerioppilaiden rymyämistä metsissään, muuttuivat huomattavasti maanpuolustusmyönteisemmiksi syksyllä 1968.

Nykyiseen mielipideilmastoon tottuneen ja siinä elävän ihmisen silmiin osuu kirjassa vahvasti esiin tuleva asenteiden ja keskustelukulttuurin muutos. Jo kirjan esipuheessa todetaan, että kuusikymmenluvun alun kadeteille ei puhuttu turvallisuuspolitiikasta yhtään mitään. Myöhemmin aiheesta alettiin luennoida varusmiehillekin, mutta yksiköiden päälliköt saivat materiaalin suoraan Pääesikunnasta eikä siitä saanut muuttaa sanaakaan. Myös Suomea koskenut vuoden 1961 noottikriisi, joka ajallisesti osui juuri tulevien upseereiden kurssin alkamispäiville sekä seuraavana vuonna koettu Kuuban kriisi sivuutettiin Kadettikoulun opetuksessa kokonaan.

Kaikki muistelukset eivät liity suoranaisesti kylmään sotaan, vaan niillä on noihin vuosiin ja vuosikymmeniin ainoastaan ajallinen yhteys. Kiinnostavia ne silti ovat: itselleni jäi koskettavana mieleen kertomus siitä, miten katastrofi iski kaupunkiin. Kyse oli Raumalla joulukuussa 1964 tapahtuneesta satamahinaajan ja Kuuskajaskarin linnakkeen yhteysveneen törmäyksestä. Onnettomuudessa kuoli 28 ihmistä – heistä 25 oli linnakkeen perinteisiin alokastansseihin matkalla ollutta raumalaisneitosta. Nuori luutnantti, linnakkeen päällikkö, joka ei vähimmässäkään määrin ollut syypää karmeaan tapahtumaan, kantoi vastuun taakan vailla esimiestensä tukea ja tapahtuma vaikutti koko hänen myöhempään uraansa.

Mielenkiintoinen on myös Painostusta ja uhkaavia tilanteita -lukuun sijoitettu kertomus neuvostoliittolaisen Tupolev-matkustajakoneen kaappauksesta heinäkuussa 1977; se oli kyseisen kesän ykkösuutisaihe niin Suomessa kuin muuallakin. Kertomuksen kirjoittaja oli tuolloin Pääesikunnan päivystävänä esiupseerina. Seutulaan laskeutuneen koneen ympärillä vartioi poliisin apuna melkein kolmesataa suomalaista sotilasta ja muutama ilmatorjuntatykki, naapurimaan sotilasasiamies ja neuvostodiplomaatit karjuivat puhelimessa vaatien pikaisia toimia. Hallitus piti hätäkokousta ja sodankäynyt kenraali ihmetteli, että pitikö hänen nyt tämäkin vielä nähdä. Tilanne ratkesi parin dramaattisen vuorokauden jälkeen ilman verenvuodatusta.

”Papereista ei kaikki selviä”

Mukana on tietysti myös leppoisampaa tarinaa: esimerkiksi rajavartijoiden elämä Ilomantsissa, jatkosodan viimeisten rajujen taistelujen tapahtumapaikoilla, kuulostaa kerrassaan idylliseltä. Vartiovuorojen lomassa miehet ehtivät mainiosti metsästää ja kalastaa, ja karjalaisten runokylien väki oli lähes ylitsevuotavan ystävällistä.

Suuri osa kylmän sodan aikaisia muistojaan kertovien upseerien aktiivipalvelusajasta osui vuodelta 1948 peräisin olleen ja sittemmin joitakin kertoja uusitun yya-sopimuksen kauteen. Se määritteli vuonna 1947 solmitun Pariisin rauhansopimuksen ohella Suomen puolustusta ja myös tarvittavia asehankintoja. Sotilasjohdon mielestä nämä kaksi sopimusta olivat ristiriidassa: siinä missä yya-sopimus edellytti puolustautumista kaikin keinoin, rauhansopimus esti asehankinnat. Niitä kuitenkin tehtiin, enimmäkseen idästä.

Mutta aseita myös myytiin. 1980-luvun alussa pääesikunnan asetoimiston päällikkönä toiminut upseeri kertoo kirjassa, miten hän tyhjensi avustajineen vanhojen aseiden varaston. Hyvin kävivät kaupaksi sekä vanhat pitkäpiippuiset jalkaväen kiväärit että ”norsupyssynä” tunnetut panssarintorjunta-aseet, jotka olivat ehtineetkin vuosikymmenten aikana pahasti vanhentua. Osa meni Sotamuseoon, osa suomalaisille keräilijöille, kaukaisin lähetys Kanadaan, ja operaation tuotto laskettiin miljoonissa markoissa.

Koska kirjoittajat ovat toimineet uransa aikana hyvin erityyppisissä tehtävissä, ovat myös muistelmat monenkirjavia. Joukossa on huumorinkin värittämiä kertomuksia siitä, miten virkamatkoilla päästiin tutustumaan niin idän kuin lännen varustautumiseen ja tekemään tuttavuutta erimaalaisten kollegojen kanssa, mutta myös vahvan asiapitoisia artikkeleita aiheista, joista kaikista ei ole kovin paljon kirjoitettu. Esimerkiksi erilaisten asehankintojen taustoja on tuskin aiemmin näin paljon avattu.

Nyt, kun kylmä sota on noussut tutkimuskohteeksi – Agricolassakin on arvosteltu useita kyseisestä aiheesta ja aikakaudesta tehtyjä kirjoja – ovat kirjan artikkelit, joista osa tukeutuu lähteisiin, osa on henkilökohtaista muistitietoa, varsin kiinnostavia. Muutaman artikkelin lopussa mainitaan lisätiedon lähteenä kirjallisuutta, mutta ”papereista ei kaikki selviä”, kuten joku kirjoittaja huomauttaa. Kirjassa todetaan myös, että kyseinen kadettikurssi – joka on ilmeisen aikaansaapaa joukkoa – on tehnyt aiemminkin kurssijulkaisun. Siinä ei voitu vielä kertoa kaikkea sitä mitä nyt.

Mietin kirjan ääressä, miten paljon kiinnostavaa informaatiota jää historianharrastajilta huomaamatta ja lukematta, kun siitä ei tiedoteta tarpeeksi eivätkä mielenkiintoiset teokset nouse yleiseen keskusteluun vaan jäävät syystä tai toisesta vain pienen piirin käsiin. Tätäkään teosta – kuten useita muita paikallishistorioita, omakustanteita ja vastaavia pieninä painoksina tehtyjä historia-alan kirjoja – ei tietääkseni voi ainakaan toistaiseksi ostaa. Pääkaupunkiseudulla kirjaa voi kuitenkin kysellä kirjastoista.