LAJIEN RUNSAUDESTA TEORIOIDEN DIVERSITEETTIIN

Kuinkahan yleisiä kirjallisten lajien pitää olla, jotta lajimääritelmiä voidaan soveltaa? Onko esimerkiksi suomalainen vankileirikuvaus 1920-luvulta lainkaan sopiva leirikuvausten lajityyppiin, jos leirikirjallisuus löydettiin lajina vasta Auschwitzin vapautuksen jälkeen? Tällaisiin keskeisiin kysymyksiin ei saa minkäänlaista vastausta Lajit yli rajojen -kokoelmasta, vaikka kirja ilmoittaa käsittelevänsä "Suomalaisen kirjallisuuden lajeja" yli kansallisten rajojen. Helsinkiläisten kirjallisuudentutkijoiden artikkelikokoelma on pikemminkin sekalainen, tieteenalalleen toki laadukas ja kiinnostavakin kooste tekstejä, joissa laji on vain löyhästi artikkeleja toisiinsa liittävä käsite.

Lyytikäinen Pirjo & Nummi Jyrki & Koivisto Päivi (toim.): Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. 273 sivua. ISBN 951-746-677-3.

Kuinkahan yleisiä kirjallisten lajien pitää olla, jotta lajimääritelmiä voidaan soveltaa? Onko esimerkiksi suomalainen vankileirikuvaus 1920-luvulta lainkaan sopiva leirikuvausten lajityyppiin, jos leirikirjallisuus löydettiin lajina vasta Auschwitzin vapautuksen jälkeen?

Tällaisiin keskeisiin kysymyksiin ei saa minkäänlaista vastausta Lajit yli rajojen -kokoelmasta, vaikka kirja ilmoittaa käsittelevänsä "Suomalaisen kirjallisuuden lajeja" yli kansallisten rajojen. Helsinkiläisten kirjallisuudentutkijoiden artikkelikokoelma on pikemminkin sekalainen, tieteenalalleen toki laadukas ja kiinnostavakin kooste tekstejä, joissa laji on vain löyhästi artikkeleja toisiinsa liittävä käsite. Yhteisen fokuksen puuttuminen on valitettavaa sikäli, että suomalaisenkin kirjallisuudentutkimuksen sisällä on viime vuosina paljon keskusteltu lajiteorian paluusta.

Koska jokainen kirjallisuushistoriaa käyttävä tutkija joutuu kuitenkin vastaamaan lajia koskeviin kysymyksiin riippumatta näkökulmastaan, on mahdollista koota kahdeksan artikkelia yhden oppiaineen käytävästä, kotimaisen kirjallisuuden oppiaineesta. Kirjan pohjana on keväällä 2004 pidetty seminaari. Kohteidensa ja näkökulmiensa moninaisuudessa kirja on niin kuin seminaaritkin. Lajien runsauden sijaan suositaan teorioiden diversiteettiä.

Suurimman reviirin kokoelmassa ovat vallanneet professorit Lyytikäinen ja Nummi, joiden artikkelit ovat puolta pidempiä kuin heidän alaistensa ja opiskelijoidensa. Historiallinen perspektiivi yltää Aleksis Kivestä Jussi Kylätaskuun, näkökulma vaihtelee lyriikan motiivihistoriasta autobiograafisten tekstikäytäntöjen tunnistamiseen. Kaikissa artikkeleissa lajit ymmärretään tuontitavaraksi, jos kohta myös lajiteoria näkyy lentäneen Suomeen lajien perässä.

Kirjan ainoa artikkeli, jossa pohditaan alaotsikon mukaisesti lajien suomalaisuutta, on Pirjo Lyytikäisen teksti "Lajit ja kansallinen kirjoittaminen". Lyytikäisellä on kirjassa kuningatarosuus, hänen esipuheensa ja artikkelinsa vievät kirjasta viidenneksen, ja aiheellisesti vievätkin. Kansanomaisiksi ymmärretyt lajityypit loivat Lyytikäisen mukaan perustan odotuksille kansallisesta kirjallisuudesta ja identiteetistä. Lyytikäinen esittelee draamalle, lyriikalle ja proosalle asetettuja, uusklassisesta ja romantiikan kirjallisuudesta sovellettuja mannermaisia esikuvia. Suurimman osuuden saa 1840-luvun lajikeskustelu taideromaanista ja romaaniviihteestä. Artikkeliin ei ole ennättänyt lähteeksi Heidi Grönstrandin tuore väitöskirja, jossa pohditaan kyseisen lajikeskustelun sukupuolittavia sävyjä.

Laji välineenä, ei problematisoituna

Ongelmana sekä tässä kokoelmassa että kirjallisuustieteen lajiteoriassa yleisestikin on se, että lajeihin suhtaudutaan lähinnä käsitteellisinä apuvälineinä. Lajien avulla voidaan rajata muita tutkimuskysymyksiä, mutta lajien alkuperää ja muuntuvuutta ei pohdita. Taiteen lajiteoriaa koskevat minimivaatimukset voisi kuitenkin esittää ihan samalla tavoin kuin niitä on esitetty biologian lajiteorialle. Nämä vaatimukset voi esittää kysymyksinä jokaisen lajiteoriaa käyttävän tutkimuksen kohdalla:

– onko lajit ymmärretty todellisina vai tutkijoiden operatiivisina käsitteinä?
– onko tutkimuksessa huomioitu tutkimussuuntien erilaiset lajikäsitykset?
– onko lajit määritelty "nämä ainakin" -listana vai "nämä ei kuitenkaan "-korpuksena?

Kiinnostavin suomeksi näkemäni kommentaari kirjallisuustieteen lajiteoriaan onkin alamme ulkopuolelta, Rick Altmanin teoksessa Elokuva ja genre (2002). Altman perustelee elokuvan lajiteorian pohjautuvan kirjallisuustieteen pitkään lajimääritelmien perinteeseen, mutta kritisoi vakavasti sekä elokuvan että kirjallisuuden tutkimusta monista itsestäänselvyyksiksi oletetuista lajimääritelmistä. Kun lajit esimerkiksi kuvataan yleensä staattisina luokitteluina, pitäisi niitä Altmanin mielestä lähestyä genren laajenemisen ja tiivistymisen säännöllisenä vaihteluna.

Vaikka kirjallisuuden ja elokuvan lajeissa on mediumin kulutusluonteessa paljon erilaisuuksia, tulisi retrospektiivisen lajimäärittelyn sijaan myös kirjallisuudessa huomata se, miten laji toimii muuttuvana sopimuksena kirjailijan ja lukijan välillä. Kun Altman toteaa, ettei romaanin genrepotentiaali välttämättä aktivoidu sellaisella lukijalla, joka tuntee paremmin Flaubertin ja Proustin kuin Austenin ja Balzacin, voisi samaa sanoa suomalaisesta yleisöstä, joka tuntee pelkästään Pakkalan ja Järnefeltin, muttei Flaubertia, Balzacista puhumattakaan. Kuitenkin suomalaista kehitysromaania voidaan ilmeisen huoletta verrata mannermaisiin mestareihin ja vedota pelkästään yhdistäviin tekstuaalisiin ominaisuuksiin.

Käsillä olevassa lajitutkimuksessa niputetaan pitkiäkin periodeja yhden lajityypin sisälle. Realismi ja naturalismi kelpaavat kattokäsitteiksi kahdelle tai kolmelle vuosisadalle, kun ollaan etsimässä ajatonta naturalismia Teuvo Pakkalan romaaneista tai ajatonta traagisuutta Minna Canthin näytelmästä. Molemmat tutkijat, Riikka Rossi ja Minna Maijala, käyttävät tärkeimpänä lähteenä Desmond Baguleyn teosta Naturalist Fiction (1990). Ilmeisesti ’naturalismista’ on tullut turvallinen tapa puhua kirjojen poliittisuudesta, ilman, että joudutaan pohtimaan kirjoja ympäröivää yhteiskunnallista todellisuutta. Tähän antaa viitteitä sekin, kuinka – Baguleyhin vedoten – kriitikko Mervi Kantokorpi julisti viime syksynä näkevänsä naturalististen nerojen jatkumon 1800-luvun lopulta Maria Jotunin kautta suoraan Juha Seppälään.

Rossi kyllä toteaa artikkelissaan, että pohjoismaissa naturalismin julkituoduilla tendensseillä on voinut olla erilainen historiallinen merkitys kuin syntymaissaan – ja että saman lajin sisällä teoksissa on yhtä lailla eroja kuin kaltaisuuksia. Näin pienin lajia määrittävä yhteinen tekijä olisikin oikeastaan tendenssi eikä sisältö, muodosta puhumattakaan.

Lajiteoriaa vain poetiikan pikanälkään

Aktuellimpi ja vertailukohdiltaan kirjavampi on Juhani Sipilän artikkeli Hannu Raittilan romaanista Ei minulta mitään puutu (1998). Sipilä vertaa Raittilan teosta muihin tunnettuihin yhdenpäivänromaaneihin ja pyrkii siten vastaamaan kysymykseen, mitä erityisiä merkityksiä ajallinen tiivistys antaa tarinalle. Lajityypillisinä esimerkkitapauksina Sipilä ottaa esille modernin romaanin klassikoita kuten Joycen Odysseuksen ja Woolfin Majakan, kotimaasta Jotunin Arkielämää ja Turusen Kivenpyörittäjän kylän. Yhdeksän esimerkkitapauksen perusteella – ja sadan vuoden aikahaitarissa – tutkija alkaa kuitenkin jo puhua lajityypin sisäisistä eroista, siitä mitä yhdenpäivänromaani on useammin kuin harvoin. Tarkentaessaan Raittilan paikkaa lajityypissä Sipilä ei myöskään tee tarkennustaan kansalliskirjallisuuden kehyksessä, kuten kokoelmassa on tarkoitus, vaan hakien uusia teoreettisia malleja, tässä tapauksessa bahtinilaista kronotooppia.

Vaikka Sipilän analyysi, samoin kuin Sari Salinin ja Päivi Koiviston artikkelit Jussi Kylätaskun ja Pirkko Saision teosten postmoderniudesta, on ajankohtaisuudessaan jo sinänsä kiinnostava, tuntuu lajiteorialla olevan sitä vähäisempi merkitys mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan. Lajien määritteleminen perheyhtäläisyyksien, repertoaaripiirteiden ja (postmodernien) asenteiden perusteella sallii kirjan (Saision "Pienin yhteinen jaettava") vertaamisen vaikkapa Woody Allenin elokuviin tai palauttamisen mytologisiin motiiveihin.

Kirjallisuustieteen kiinnostus lajiteoriaan vaikuttaakin olevan seurausta siitä, että alamme on hajonnut toisilleen etäisiksi tutkimussuuntauksiksi ja kadottanut uskonsa poetiikkaan, joka yhdistäisi edes proosaa tai lyriikkaa. Kontekstiherkkä nykytutkimus ei kerta kaikkiaan salli sen suurempia yleistyksiä kuin lajin sisällä tehtävät määritelmät sisällön ja muodon suhteesta. Toisaalta kirjallisuudentutkimuksen lajiteoriassa ei ole merkkejä sellaisesta lajien alkuperän kritiikistä, jota Rick Altman peräänkuuluttaa em. teoksessaan – Altmanin teosta ei edes mainita yhdenkään artikkelin lähteissä, ei edes johdannossa.

Samaa likinäköistä välinpitämättömyyttä lajiteoriaa kohtaan osoittaa se, että kotimaisen kirjallisuuden tutkijat voivat tyytyä muutamiin kanonisoituihin klassikoihin lajityyppiä määritellessään. Tämä johtaa siihenkin, että esimerkiksi muodonmuutostarinoiden lajia määritellessä viitataan vain ohimennen ainoaan kotimaiseen teorialähteeseen, Kai Mikkosen väitöskirjaan. Perusteellisempi referointi kun pakottaisi kotimaisen tutkijan tutustumaan paremmin myös niihin ulkomaisiin teoksiin, joiden pohjalta laji on genotyypiltään kehittynyt ja Suomeenkin tunnistettavaksi kulkeutunut.

Tätä klassista asiantuntemusta ja kurinalaisuutta edustaa kokoelmassa yksinään professori Jyrki Nummen artikkeli, jossa hän pitkään ja perusteellisesti käy lävitse Aleksis Kiven "Ikävyys"-runon elegiset tunnusmerkit. En ole aivan varma kelle tällaisella lajitunnistuksella on nykypäivänä merkitystä tai tarkentuuko käsityksemme Kiven lyriikan melankolisuudesta ratkaisevalla tavalla, mutta analyysinsä ohessa Nummi tulee välittäneeksi tietoa eurooppalaisesta kirjallisuushistoriasta kuin huomaamattaan. Poetiikka herää eloon, jos kohta museon lavasteissa, niin kuitenkin aivan eri voimalla kuin modernimman kirjallisuuden lokeroinneissa, joissa ei uskota lajien vaan teorioiden diversiteettiin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *