Suomenmaassa on monta Ville Hännistä, mutta kaikki sarjakuvaintoilijat tuntevat tai ainakin tietävät VILLE HÄNNISEN (s. 1976), joka on kirjoittanut Keskipäivän miehiä: Kuvia Suomen historiasta-kirjan. Niille, jotka eivät hänestä ole ennen kuulleet, voin kertoa, että hän on toimittaja, tietokirjailija ja kriitikko, joka on erikoistunut sarjakuviin, pilakuviin ja kuvituksiin. Hän on toiminut Kirjain-lehden ja Sarjainfo-lehden päätoimittajana sekä puheenjohtajana Suomen sarjakuvaseurassa ja Suomen kirjataiteen komitea ry:ssä, joka järjestää mm. Vuoden kauneimmat kirjat -kilpailun.

Hänninen on kirjoittanut, kääntänyt ja toimittanut kunnioitettavan määrän sarjakuviin ja pilapiirroksiin liittyviä teoksia. Poimin niistä tähän vain muutaman: Kotimaisia sarjakuvantekijöitä (2004),  Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 1ja 2 (2006, 2007), Setä Pim-Pom: Hjalmar Löfvingin kummat kuvat (2016) sekä yhdessä Harri Römpötin kanssa Päin näköä: 16 suomalaista sarjakuvataitelijaa (2011) ja Jussi Karjalaisen kanssa Sarjatulta! (2014) ja

Keskipäivän miehillä Hänninen haluaa luoda perinteisen historiantutkimuksen antamasta käsityksestä poikkeavan kuvan Suomen kansakunnan vaiheista osin unohdettujenkin taiteilijoiden ja heidän ratkaisujensa sekä eri aikakausien visuaalisten maisemien kautta. Kirjasta tekee mielenkiintoisen nimenomaan se, että valituista taiteilijoista ei ole aikaisemmin paljoa kirjoitettu ja että hän kuvaa miehiä, jotka ovat kunnostautuneet julisteiden, kirjankansien, lehtikuvitusten, pilakuvien ja sarjakuvien tekijöinä. Hänninen sanoo henkilövalintojensa ja näkökohtiensa olevan syvästi henkilökohtaisia. Soisin hänen valintojensa kohdistuvan tulevaisuudessa myös naistaiteilijoihin. Teoksellaan kirjailija nostaa osaltaan pila- ja sarjakuvapiirtäjien sekä kuvittajien arvostusta, joka ei ole taideyleisön keskuudessa ollut milloinkaan häävi, eivätkä taiteilijat itsekään ole nähneet töillään paljon muuta arvoa kuin toimeentulon takaamisen. Esseiden lähdeluetteloissa Hänninen avaa ovia houkutteleviin kirjallisiin ja kuvallisiin lisäseikkailuihin.

Sarjakuvataiteilijat

Kuva: Läskimooses 23-2015.

Kirjassaan Hänninen esittelee tusinan verran varsin erilaisia kuvantekijöitä aikalaisineen. Hän aloittaa 2000-luvulla toimivista ja 1900-luvun jälkipuoliskolla toimineista sarjakuvantekijöistä ja etenee sitten ajassa taaksepäin 1900-luvun alkupuolen piirustelijoihin. Hän hyppää vielä 1700- ja 1600-luvun kautta keskiajan ja esihistoriallisen ajan tuntemattomiin taiteilijoihin. Jo ensimmäisen kirjoitelman otsikko ”Herätys! Eli Herra Matti Hagelbergin uudet maailmanselitykset aikojemme valinkauhassa” saa lukijan uteliaaksi. Hagelbergille, joka aloitti ammattitaiteilijan uransa 1990-luvun alussa, on aina ollut ominaista kirjallisten ja visuaalisten viitteiden sekoittaminen keskenään ja perinteisen tarinan kaavan rikkominen. Hitaasti työstettävän raapekartongin materiaalikseen löytänyt taiteilija valmistelee sarjakuvakirjojaan vuosikausia ja viimeistelee työnsä tarkkaan. Hänelle on ominaista karkea viiva, erikoinen muotokieli ja spontaani kerronta, mikä näkyy mm. Läskimooses– lehdissä (2012–2016) ja sarjakuvakirjoissa Holmenkollen (2001), Kekkonen (2004), Kova länsi (2008) ja Silvia Regina (2010).

Hagelbergin myötä Hänninen aloittaa villin ja vapaan yhteyksien osoittamisen muihin kuvantekijöihin, kirjailijoihin, runoilijoihin ja eri alojen tutkijoihin sekä ajan ilmiöihin; hän jatkaa samalla tyylillä viimeiseen kirjoitelmaan asti niin, että lukijan on pakko todella keskittyä kerrontaan. Yllättäviäkin yhteyksiä löytyy. Välillä kirjailija intoutuu sanailemaan niin lennokkaasti, ettei lukija voi olla ihan varma siitä, mikä kirjailijan perimmäinen tarkoitus on.

”Minä, Ranta ja Henrik”-kirjoitelmassa Hännisen kohteena on varsinaisesti Ville Ranta, joka on piirtänyt mm. sarjakuvakirjat Isi on vähän väsynyt (2005) ja Köyhän miehen Jerusalem (2015). Ne sisältävät ajatuksia vanhemmuudesta ja saavat lukijankin ajattelemaan omaa isyyttään tai äitiyttään. Hänninen toteaa, ettei vanhemmuus suinkaan eheytä, vaikka eräät kirjoittajat ovat niin väittäneetkin, vaan hajottaa ja sekavoittaa ajatuksia; varsinkin uusioperheessä vanhemmuus tuottaa – ainakin isälle – syyllisyyttä ja vierautta aikaisemmassa liitossa hankittuihin lapsiin. Pohdiskeluissaan Hänninen hyppää vaivattomasti ”propagandaseppo” Olavi Paavolaiseen, ”uuvahtaneeseen” Mika Waltariin, hitaasti romahtaneeseen Yrjö Leinoon sekä ”korskeisiin kukkoihin”: Kari Suomalaiseen ja Henrik Tikkaseen. Hän luonnehtii herroja herkullisin sanakääntein ja osoittaa, että miehen on vaikeaa vanheta kunnialla, itseään miellyttäen. Tikkasesta hän toteaa myös, että Helsingin Sanomien Henrikit syntyivät elämänkokemuksesta ja käsittelevät ihmisen iilimatomaista luonnetta.

”Olen pahoillani mutten vastuussa” -otsikon alla Hänninen paneutuu Tarmo KoivistonMämmilä-sarjaan, johon hän tutustui 9–10-vuotiaana. Vaikkei hän tuolloin siitä mitään ymmärtänytkään, se teki hänestä yhteiskuntakelpoisen ihmisen, ennenaikaisesti aikuisen. Sarja on farssia ja poliittista satiiria, mutta siinä on pienen ihmisen ihailu keskeistä ja se kuvaa aikansa kyläyhteisön tasolla koko yhteiskuntaa. Hännisen isä oli viisas mies, kun hän sanoi, että Mämmilää pitäisi luettaa koulussa yhteiskuntaopin tunnilla, koska se kertoo maailmasta enemmän ja tarkemmin kuin oppikirja. Vuosina 1980–1982 syntynyt Mämmilä-albumi on Hännisen mielestä kylmyydessään ja selvänäköisyydessään parasta Suomessa kirjoitettua ja piirrettyä poliittista sarjakuvaa, joka on säilyttänyt satiirisen voimansa. Lukijasta tuntuu näin jälkeenpäin uskomattomalta, että 1990-luvulla sarjan taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta puitiin oikeudessakin.

Kuva: Ruutu Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvasta.

Hännisen sarjakuvamiehiin kuuluu vielä Kalervo Palsa (1947–1987), jonka moni tuntee vain hänen riettaina pidetyistä maalauksistaan. Essee ”Kalu-Kallen ahistus vapautti miehen” porautuu Palsan mielenmaisemaan ja sarjakuviin, joiden sokkiarvo oli vielä vahvempi kuin hänen maalaustensa. Pakonomaisesti mies kuvasi riettautta, vaikka häpesi kuviaan. Hänen taiteensa oli torjutun taidetta, joka kolusi ihmismielen viettipohjaa. Siinä seksuaalisuus, valta ja kuolema olivat hallitsevia elementtejä. Palsa aloitti sarjakuvien piirtämisen jo koulupoikana; varhaisimmat säilyneet työt ovat vuodelta 1959. Hän tarjosi sarjakuviaan useille kustantajille vuonna 1969, mutta kuvat eivät tuolloin kelvanneet. Niinpä hän julkaisi albuminsa Minun Getsemane omakustanteena vuonna 1974. Palsan tuhansien sivujen mittaisesta sarjakuvatuotannosta julkaistiin hänen eläessään vain murto-osa. Kaikkea ei ehkä ollut tarkoitettukaan julkaistavaksi. Postuumisti tuli ulos Kemin sarjakuvakeskuksen kautta Kuolema ja intohimo (1988) ja Liken kustantamana Eläkeläinen muistelee: Harmaa komedia (1990), joka sisältää auktoriteettipilkkaa sekä holtitonta, outoa seksuaalisuutta. Kuten Hänninen tiivistää, ”Nuori Palsa tunsi elinvoimaista inhoa iilimittaista, pystyyn kuollutta ihmiskuntaa kohtaan.”

1920-luvun miehet, Martti ja Erkki

Suomen tunnetuin kirjan kansi on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) kansi. Hänninen kertoo esseessään ”Tuntematon Tuntemattoman takana” kannen tekijästä, Martti Mykkäsestä (1926–2008), ja väittää, että graafikko on tuntematon siinä, missä sotilaskin. Ehkä onkin nuorille ja keski-ikäisille, mutta ei 1950–1970-luvut nähneille. Nämä tietävät Mykkäsen olleet tuohon aikaan suorastaan kansallisgraafikko, joka luotti yksinkertaisuuden voimaan. Hän suunnitteli kaikkiaan noin 450 kirjankantta, mutta vain iskevästä ja julistemaisesta puna-musta-valkoisesta Tuntemattoman kannesta on tullut suorastaan ikoninen: siinä kasvoton sotilas antaa kasvot kirjalle ja sodalle. Kansi johdatti uudenlaiseen ilmaisuun ja käynnisti suomalaisessa kirja- ja julistesuunnittelussa modernistisen kauden, jonka tuulet puhaltelevat yhä.

Kuva: Martti Mykkäsen töitä

Mainosgraafikkona aloittanut Mykkänen suoritti taideopintoja sekä kotimaassa että Sveitsissä, mutta mainonta vaikutti hänen töihinsä enemmän kuin kuvataiteen suuntaukset. Hän suunnitteli Tammen Keltaisen kirjaston graafisen olemuksen ja teki kirjankansia muillekin kustantajille. Lisäksi hän teki julisteita, lehtikuvia, pakkauksia, liikemerkkejä ja joulukortteja sekä kuvitti esitteitä ja aikakauslehtien jatkokertomuksia. Mykkänen lopetti kansien suunnittelun 1960-luvulla mutta jatkoi graafikon uraa 1990-luvulle asti.

Kuva: Erkki Salosen kansikuva teokseen Juanikkaat virtaheposet

”Vartiossa loppuun asti” otsikoi Hänninen esseensä Erkki Salosesta (1920–2001), Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehestä (1957–1980). Poikakirjoja lukeneet ehkä tietävät, että mies on tehnyt Aaro Hongan Juanikkaiden virtaheposten (1940) kannen ja kuvituksen, mutta monikaan ei tiedä, että hän avusti jo kouluaikanaan Pääskystä, Partiota, Joka Poikaa, Uutta Suomea ja Suomen Kuvalehteä. Mutta kuka tietää, että hän on tehnyt yli 3000 ”hirveää pilakuvaa”, joita hänen akvarelliopettajansa Aukusti Tuhka kielsi hän piirtämästä? Toimiessaan sotavuosina mm. Nuorten Talkoot -lehden toimitussihteerinä Salonen antoi lahjansa satojen piirrosten ja julisteiden muodossa myös kotirintaman propagandan ja kansanhuoltoministeriön propagandakampanjoiden palvelukseen. Piirrosten luonne oli kepeä, jopa naiivi.

”Ikuinen partiopoika” syttyi uusista asioista ja kylvi niitä ympäriinsä monissa yhdistyksissä, joissa hän koulu- ja opiskeluajoistaan lähtien toimi. Vuosien myötä intomielisen isänmaallinen mies muuttui maltilliseksi porvariksi, neuvottelijaksi, rakentajaksi ja yhteen liittäjäksi. Toimitettuaan pari vuotta YlioppilaslehteäSalonen siirtyi Mitä Missä Milloin -kirjasarjan ensimmäiseksi päätoimittajaksi (1949–1956) ja siitä Kulttuurirahastoon. Sivistysporvariston jäsenenä hän oli mukana monissa kulttuurihankkeissa ja suunnittelemassa sodanjälkeistä suomalaista kulttuuripolitiikkaa. Hännisen mukaan jälkivaltiollisessa Suomessa tätä ei tunnu johtavan kukaan. Mutta mikä mahtoi olla Salosen suurin kulttuuriteko? Kulttuurisosiologian väitöskirja (1970), Kulttuurirahaston yliasiamiehen tehtävä vai sarjakuvia ja pilakuvia käsittelevien artikkeleiden kirjoittaminen Mitä Missä Milloin -sarjaan vuosina 1954 ja 1955? Vastaus riippuu tietenkin siitä, keneltä asiaa kysyy.

1800-luvulla syntyneet piirustelijat

Kirjoituksessaan ”Maltillinen” Hänninen kertoo ”osuuskaupan mannekiinista” eli Ola Fogelbergista (1894–1952). Tämä kiihkoton vasemmistolainen oli lähtöisin ruotsinkielisestä, suhteellisen herraskaisesta perheestä, mutta suuntautui jo varhain työväenliikkeeseen. Hänet tunnetaan ennen muuta koko perheen sarjakuvan, Pekka Puupään, tekijänä. Jo vuodesta 1916 eli ennen Puupäätä ”Fogeli” avusti Kuluttajain Lehteä ja toimi Elannon reklaamipiirtäjä ja -päällikkönä suunnitellen mm. Elannon 9-terälehtisen kukan. Hän oli Työmiehen toimitussihteeri ja Työväen Urheilulehden ensimmäinen päätoimittaja. Hän piirteli myös Suomen Kuvalehteen, Velikultaan, Pilajuttuja ja piirroksia-lehteen, Tuulispäähänja Kurikkaan. Lokakuusta 1917 lähtien ”Fogeli” kuvitti Suomen Kuvalehteen Jalmari Finnen kynäilemän eläinkuvasarjan, Janne Ankkasen seikkailut nykyajan ristiaallokossa. Ivallinen suhtautuminen pahenevaan kaaokseen peittyi sarjassa vaivoin. Janne Ankkanen on ensimmäisiä suomalaisia sarjakuvasankareita ja ensimmäinen jatkosarjakuva, jota ehti ilmestyä 11 jaksoa, ennen kuin ”vapaussodan” alkaminen lopetti sen ilmestymisen.

Kuva: Ola Fogelberg, Pekka Puupää.

Fogelberg opiskeli ja matkusteli ulkomailla, kävi jopa ”humpuukin karusellissa”, Pariisissa. Hän kirjoitti ja kuvitti matkakirjan Harhateillä (1921) sekä lastenkirjoja. Vuonna 1925 taiteilija aloitti uuden Pekka Puupää -sarjakuvan, jossa seikkailivat myös Pätkä ja Justiina. Alkuvuosien Puupäissä näkyi sisällissodan jälkeinen kahtiajakautuneisuus, mutta myöhemmin kuviin tuli mukaan sovittelevuus ja sovinnaisuuskin. Sotavuosina sarja keskittyi arjessa jaksamiseen huumorin keinoin. Kun Fogelberg matkusteli, myös Puupää matkusteli ja ihmetteli maailmaa. Sarja ilmestyi vuoteen 1952 saakka, ja sitä julkaistiin myös Ruotsin ja Alankomaisen osuuskauppalehdissä. Pekka Puupäästä on tehty yli 30 sarjakuvakokoelmaa ja 13 Suomen Filmiteollisuuden elokuvaa. Sarjan mukaan on myös nimetty Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinto.

Aarno Hasselqvist/Karimosta(1886–1952) Hänninen kirjoittaa otsikolla ”Taiteilija vaipui kumpujen kätköihin”. Venäläisvastainen ja suomalaisuusmielinen nuorukainen opiskeli Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja myös Pariisissa. Jo 1907 hän piti taidenäyttelyn Viipurissa. Hän kirjoitti ja piirsi Karjala-lehteen ja kansallismieliseen pilalehti Ampiaiseen. Hän avusti myös vasemmistolaista Piiskaa. Sisällissodassa ja sen jälkeen Karimo toimi armeijan palveluksessa ja suojeluskuntapiirissä. Aunus, Inkeri ja Vienanmaakin tulivat hänelle tutuiksi. Yleisesikunnan osastopäällikön tehtävästä mies heittäytyi täysipäiväiseksi taiteilijaksi ja kirjailijaksi. Hän teki WSOY:lle noin 10 kirjaa, mm. teokset Valkoinen armeija (1928), Kumpujen yöstä (1929–1932) ja Karjalan nousu 1918 (1937). Samaan aikaan Suomessa ilmestyi myös useita maan historiaa käsitteleviä tieteellisiä kokoomateoksia ja historiallisia romaaneja.

Kuva: Kumpujen yöstä! Kansikuva.

Kumpujen yöstä -teoksessa Karimo halusi luoda Suomen kansalle tarinan esihistoriasta itsenäisyyteen asti. Kun hän ei löytänyt yleisesitykselle kirjoittajaa, hän kirjoitti sen itse. Hän maalasi kirjaan 164 kuvataulua ja kaikkiaan melkein 1000 pienempää kuvaa. Kuvat kuljettivat tekstiä, jonka taustalla oli hegeliläinen historiankäsitys ja joka nojautui aikansa tutkijoiden näkemyksiin ja tutkimustuloksiin, mutta ei pyrkinytkään olemaan tieteellinen esitys. Esihistoriasta kirjoittaessaan hän nojautui Jalmari Jaakkolan kiistanalaisiin käsityksiin. Kumpujen yöstä oli oman aikansa poliittisten tulkintojen tulkki. Valtio osti kymmeniä kirjan kuvitukseksi tehtyjä maalauksia.

Myöhemmin Karimo teki myös Suomen historiallisen kuvaston (1935), lukuisia opetustauluja ja kirjankansia. Hän päätoimitti Hakkapeliitta-lehteä vuoteen 1944 asti. Vuosina 1940–1944 hän toimi kunniamerkki- ja mitalitoimistossa ja suunnitteli myös marsalkansauvan eebenbuusta, norsunluusta ja kullasta. Kun hän kuoli maaliskuussa 1952, hänen kuvituksensa Kalevalaanoli melkein valmis. Teos ilmestyi seuraavana vuonna, ja siinä oli noin 2500 kuvaa, mutta se jäi melko vähälle huomiolle. Vuosina 1953–1954 alkujaan 4-osaisesta Kumpujen yöstä-teoksesta julkaistiin siistitty ja lyhennetty 3-osainen painos sekä vuonna 1983 lyhennetty yksiosainen versio.

”Punakuorien imijä – ja rikollinen” -esseessään Hänninen kertoo Erik Vasströmistä (1887–1958), Suomen ensimmäisestä kokopäiväisestä ja omana aikanaan ehkä tunnetuimmasta pilapiirtäjästä. Tämä suutarimestarin poika, joka toimi aktiivisesti partiossa ja suojeluskunnassa, suoritti vuonna 1907 ylioppilastutkinnon ja opiskeli sitten Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, ei ollut eikä väittänytkään olevansa kansanmies. 1910-luvulla hän avusti niin Fyreniä ja Dagens Tidningiäkuin Tuulispäätä, Kurikkaa ja Ampiaistakin. Hän ei hyljeksinyt Uutta Suomeakaan, vaan teki lehdelle kuvituksia, pilakuvia,  reportaasipiirroksia, vinjettejä ja mainoskampanjoita. Vuonna 1913 keisarillisen perheen Suomen vierailun yhteydessä Vasström piirsi viattoman tuntuisen pilakuvan, jonka kuitenkin katsottiin loukkaavan majesteettia, ja taiteilija ja lehden päätoimittaja Rolf Lindqvist joutuivat sen vuoksi myöhemmin vankilaan. Vasström istui kolme kuukautta ja työvelvollisuutensa suorittaakseen hän maalasi tuona aikana johtajan muotokuvan ja vankilan kirkon alttaritaulun. Siinä sivussa hän teki kirjanpäällyksiä.

Kuva: Erik Vasström, Venäjän hovi tanssii Paatiossa, Fyren 12.7.1913.

Vuonna 1917 Vasström perusti Hovnarren-pilalehden. Sen taival katkesi jo vuonna 1924, sillä lukuisien pilalehtien välillä vallitsi 1920-luvulla kova kilpailu. Vasströmin kynästä lähti myös kirjankansia, logoja, ansiomerkkejä ja uutiskuvia. Vuonna 1921 hän teki tunnuksen Lotta Svärd -järjestölle. Vuosina 1924–1929 Uusi Suomi julkaisi vuosittaisteoksina taitelijan pilakuvia kansanomaisesta Matti-hahmosta, joita oli ilmestynyt lehdessä useita kertoja viikossa: Matin matkoilta: kuvakirja Matin ystäville 1–6. Matti kävi alituisesti taisteluun kodin, isänmaan, suomalaisuuden ja lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Piirroksissa näkyivät vasta itsenäistyneen valtion sisä- ja ulkopoliittiset pelot. Vuonna 1946 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Konstnärsfolk(Taiteilijaväkeä 1954) Vasström Kertoi kevyistä, hillityn charmanteista hetkistä.

Kirja, kirkko ja kallio

”Danielin ja Tanelin tarina” kertoo kirjanpainaja ja -kuvittaja Daniel Medelplanista (n. 1657–1737), joka oli Hännikäisen ”äidin isän isän äidin isän isän  äidin isän isä” tai jotakin sinne päin ja Hännikäisen isoäidin kertoman mukaan kuin Suomen leijonan ritarikunnan suurmestari. Mutta elämän keskipäivä koetteli miestä kovasti. Työskenneltyään 11 vuotta Turun Akatemian kirjapainossa hän siirtyi Viipurin painoon vuonna 1689. Siellä hänen uransa katkesi muutaman vuoden päästä, kun paljastui hänen läheinen suhteensa vaimonsa veljentyttäreen Mariaan. Sukurutsaiseksi luokitellusta synnistä langetettiin mestaustuomio, joka lievennettiin  kujanjuoksuksi ja vankeudeksi. Vapauduttuaan vankilasta vuonna 1697 Daniel lienee asustanut ainakin Parikkalassa, Käkisalmella ja Rantasalmella, ennen kuin päätyi Mariansa kanssa vuonna 1713 Pälkäneelle.

Medelplan teki runsaasti kirjankuvituksia ja vinjettejä; kuvia on säilynyt noin 400 ja koristekuvioita 150 kappaletta. Hän teki myös ainakin 350  puukirjaketta. Tunnetuin hänen töistään on kuitenkin puulaatoilla painettu 28-sivuinen aapinen isonvihan ajalta, jolloin maassa ei toiminut yhtään kirjapainoa. Kirjan nimi oli Lasten paras tawara elli ABC-kirja, joca suuren tarpeen tähden on leikattu Puuhun ja Päkänen Seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, Prändätty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralan Kylässä 1719, mutta se lienee tarkoitettu ennen kaikkea kirkonmiesten käyttöön. Kirjan viimeistä sivua koristi kukko, joita oli ollut keskieurooppalaisissa lastenkirjoissa 1500-luvulta lähtien. Aapisesta otettiin hyvin pieni painos, eikä siitä ole säilynyt yhtään kappaletta, sillä viimeinenkin tunnettu kirjanen tuhoutui Turun palossa vuonna 1827.

Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen seinämaalaukset ovat kiinnostava osa taidehistoriaamme. Esseessään ”Tanssit Inkoossa” Hänninen ottaa siitä esimerkiksi kaikkein kiehtovimman, kuolemantanssin. Hän kirjoittaa varsin vähän kuvien tekijöistä, sillä häntä kiehtoo enemmän kuolema ja keskiajan Euroopassa hyvin suosittu danse macabre -aihe, jossa luurankomaiset hahmot johdattavat viimeiseen tanssiin niin ylhäiset kuin alhaisetkin. Kuolemassa kaikki ovat tasa-arvoisia. Inkoon kirkon vaatimaton ja vähäeleinen kuvasarja on peräisin 1510-luvulta ja se on tiettävästi ollut ainutlaatuinen koko keskiajan Ruotsin valtakunnassa. Pienimuotoisuudessaankin näyttävä kuvaus kuoleman otteesta pysäyttää. Se on innoittanut Hännisen pohdiskelemaan suomalaisten suhtautumista elämän päättymiseen. Vaikka me hallitsemme negatiiviset tunteet ja meidän käyttövoimanamme toimivat kateus, kauna ja katkeruus, emme pysty puhumaan surusta ja menetyksestä. Ennen niin luonnollisesta ja jokapäiväisestä tapahtumasta on tullut meille ahdistava asia, jota ei oikeastaan haluta ajatellakaan. Hänninen kuitenkin ajattele sitä joka päivä.

Kuva: Inkoon kirkon seinämaalaus 1510-luvulta.

Kirjansa viimeisessä, ”Tässä teille ihminen” -esseessään, Hänninen päättää 2000-luvun sarjakuvantekijöistä aloittamansa viivan Puumalan esihistorialliseen kalliomaalauksen tikku-ukkoon – tai tikkuakkaan – 3500–­6000 vuoden päähän. Muinaisilla miehillä ja naisilla ei ollut tusseja eikä raapekartonkia. Oli kuitenkin verta, vettä, virtsaa, munanvalkuaista, rasvaa, punamultaa ja nokea, joilla syntyi hirven ja laivan kuvia. Oli myös kutsuvia kallioseiniä, joihin kuvia voi tehdä. Syntyi tikku-ukkoja ja myös -akkoja, vaikka Hänninen ei näitä mainitsekaan. Kivi- ja pronssikaudella, jolloin Suomen kalliomaalaukset on tehty, tuntemattomiksi jääneet taiteilijat ovat maalanneet vesien äärellä oleviin pystysuoriin kalliopintoihin kuvakenttiä, joita on tähän mennessä löydetty yli sata, ehkä 140. Kuvien tekijät ovat signeeranneet työnsä punamultaisella kädenjäljellä. Esihistoriallisia kalliopiirroksia on löydetty Itä-Karjalasta, Pohjois-Ruotsista ja Norjasta, mutta toistaiseksi ei Suomesta. Mutta lienee vain ajan kysymys, milloin niitä löytyy.

Ville Hännisen Keskipäivän miehiä: Kuvia Suomen historiasta luonnehtii kuvia tekeviä ja tehneitä miehiä omassa ajassaan. Teos on kirjoitettu intohimoisesti ja estoitta. Vastaavaa kielellistä ilotulitusta ei tietokirjoissa ole viime aikoina vastaani tullut.