Suomalaiset kaivelevat innokkaasti juuriaan. Jonkun mielestä se on turhaa vouhotusta tai pakoa todellisuudesta. Harrastajilleen sukututkimus kuitenkin antaa mielekästä tekemistä, tuottaa huvia sekä lisää kiinnostusta historiaan ja ymmärrystä esivanhempiemme moninaisuudesta. Tampereen yliopiston tutkija, FT Tiina Miettinen on sitä mieltä, että omien juurien tunteminen on ihmisen keskeinen perustarve. Haluamme tietää, ketkä ovat olleet esivanhempiamme ja missä he ovat asustaneet. Toivomme voivamme myös selvittää, keitä me itse olemme ja mihin joukkoon me kuulumme.

Sukututkimukseen on nykyisin hyvät mahdollisuudet arkistolähteiden, aikaisempien sukuselvitysten ja -kirjojen, Internetin ja DNA-tutkimuksen ansiosta. Toista oli silloin, kun sukuselvityksiä tehtiin Ruotsin valtakunnassa. Miettinen valaisee kirjassaan Juuria ja juurettomia: Suomalaiset ja suku kesiajalta 2000-luvulle genealogian pitkää taivalta. Jo neljä vuotta sitten ilmestynyt kirja tuntuu erityisen ajankohtaiselta nyt kesällä 2023, kun YLE:ssä on meneillään ”Juurien kesä”.

Miettisen teoksista on syytä mainita myös väitöskirja Ihanteista irrallaan: Hämeen maakunnan nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (2012), Finlandia-ehdokkaana ollut Piikojen valtakunta – Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla (2015) sekä Tasavallan juuret: Suomen presidenttien esipolvet (2017). Lisäksi tekijä on kirjoittanut lukuisia genealogiaan liittyviä artikkeleita.

Arkistoista löytyneet ikivanhat käsinkirjoitetut sukututkimukset antoivat Miettiselle sysäyksen Juuria ja juurettomia -kirjan laatimiselle. Teoksellaan hän haluaa kertoa, miten juuret ja juurettomuus on ymmärretty ja hahmotettu muinaisuuden hämäristä tähän päivään. Suomalaiset saivat varhaisimmat virikkeet juuriensa tutkimiseen Ruotsista.

Aluksi Miettinen pohtii verenperintöä ja etenee sitten pääpiirteissään kronologisesti jakaen tekstinsä viiteen päälukuun: I Heimoista sukukunniksi, II Nooan poikien jälkeläiset, III Herrasväen ydinperhe ja suku, IV Suvun rakennusta Suomen hyväksi ja V Kuka minä olen? Otsikoissa ei ole aikamääreitä, ja ne muutenkin kertovat kovin vähän lukujen sisällöstä. Alalukujen otsikot – esim. Karhun lapset, Kuninkaan pyhä sukujuuri, Jättiläisten jäljillä, Nainen ja paha veri – ovat nekin arvoituksellisia, mutta kutsuvat lukemaan.

Tekstiin liittyy 15 tietolaatikkoa. Ne täsmentävät käsitteitä ja ilmiöitä, mm. Jeesuksen perhepiiriä, hautavaakunoita, sukujuhlia, nimitradition ikää sekä nimien kieltä. Harmaa tausta ja kirjasinlaji erottavat ne hyvin perustekstistä.

Kuvaliitteessä on vain 12 kuvaa, joista tekijä on itse ottanut muutaman. Yhtä puupiirrosta lukuun ottamatta ne ovat värillisiä. Niissä on sukututkimukseen liittyviä esineitä, mm. jättineidon luita, hautavaakunoita, sukupolvikaavioita ja sukutietojen merkitsemistapoja. Huolellisesti laaditut kuvatekstit kertovat useimmista kuvista muutakin, kuin mitä lukija voi niistä itse päätellä. Harmi, että osa otoksista on epätarkkoja.

Teoksen lopussa on 348 viitettä, ja kirjallisuusluettelosta löytyy pari sataa artikkelia, kirjaa, opinnäytettä ja verkkojulkaisua. Nämä ovat pääasiassa suomen- ja ruotsinkielisiä, mutta joukossa on myös toistakymmentä englanninkielistä sekä ainakin yksi latinan- ja saksankielinen julkaisu. Luettelosta löytyy paljon kiintoisaa lisälukemista.

Miettisen kieli on sujuvaa ja virheetöntä asiaproosaa. Kirjaa on mukava lukea. Ainakin sisäinen sukututkijani viehättyi sekä kirjasta että kielestä ja arveli, että saattaisi kirjan ansiosta aloittaa sukututkimuksen, ellei olisi sitä jo tehnyt. Mutta kun sisäinen tutkijani alkoi lukea kirjaa, se huomautteli otsikoiden epämääräisyydestä, metatekstin puuttumisesta ja eräiden aiheiden ripottelemisesta useaan paikkaan, niin että oli itse koetettava jäsentää kehityksen logiikkaa ja ilmiöiden yhteyksiä. Historiallisen tutkimuksen tiukkaa rakennetta ei sekään vaatinut, onhan teos tarkoitettu lähinnä maallikoille. Kumpikin minä piti Emmi Kyytsösen kantta vähän hentoisena, mutta iloitsi vuosiluvuista, joita tekijä antaa runsaasti.

ESIHISTORIAN HÄMÄRISTÄ KESKIAJALLE

Jos et vielä tiedä, haluatko lukea kirjan, annan muutaman kurkistuksen sen aihepiireihin päätöksesi avuksi. Miettinen taustoittaa historiallisen ajan sukuja ja sukuselvityksiä kertomalla Suomen alueen muinaisista metsästäjä-keräilijöistä, joiden maailmankuva oli totemistinen. Kansanrunoudentutkimuksen professori Matti Kuusen (1914–1998) mukaan he jakautuivat karhun ja hirven klaaniin.

Akateemikko, folkloristi ja uskontotieteilijä Anna-Leena Siikala (1943–2016) taas katsoo klaaneja olleen useita. Näkemystä puoltaa se, että Karjalan kalliopiirroksissa on joutsenia. Klaanin jäsenet uskoivat polveutuvansa yhteisestä esi-isästä, ja klaanin päällikkyys periytyi sukulinjassa. Myös heimot uskoivat yhteisiin esi-isiin, mutta ne olivat löyhemmin yhteen sitoutuneita joukkoja, joiden päällikkyys ei välttämättä periytynyt sukulinjassa.

Kivikautiset ”suomalaiset” laskivat sukunsa sekä isän että äidin kautta eli heillä oli bilateraalinen sukukäsitys, ja sukuun kuuluivat elävien lisäksi myös vainajat, joita kunnioitettiin ja arvostettiin rituaalein ja uhrilahjoin. Perimyksen ja avioitumisen kannalta oli tärkeää tietää isovanhempansa. Verisukulaisuus ei ollut välttämätöntä sukuun kuulumiseksi, sillä myös miniät, vävyt ja kasvatit luettiin omaan joukkoon.

Maanviljelyksen ja karjanhoidon levitessä Suomen niemelle 5800–1700 eaa. asutus vakiintui perhe- ja sukuryhmien merkityille alueille. Kalmistot sijaitsivat talojen lähellä, joten vainajat olivat aina läsnä ihmisten elämässä. Vielä viljelykulttuuriin siirryttyäänkin ”suomalaiset” kunnioittivat karhua pyhänä eläimenä, pitivät sitä esi-isänään ja järjestivät sille pyynnin jälkeen komeat peijaiset. Vainajille uhraaminen jatkui katolisenakin aikana, ja karhunpeijaisriitti säilyi 1900-luvulle asti.

Raamattuun pohjautuva tapa kuvata sukutiedot puuna juurineen, runkoineen ja lehtineen levisi Euroopan kirkkotaiteessa 1000-luvulta lähtien. Suomessakin nukkuvan Jesajan kyljestä kasvava Jeesuksen sukupuu on kuvattu Hattulan ja Lohjan keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalauksissa 1500-luvun alusta. Kuvista seurakunta näki, että suku voidaan kuvata ja ymmärtää jatkuvana puuna – ja mieslinjan kautta, sillä Mariaa lukuun ottamatta Jeesuksen esivanhemmista mainitaan vain miehet.

NAISET SUKUTUTKIMUKSEN PIONEEREINA RUOTSISSA

Ennen varsinaista sukututkimusta Pohjolassa kerrottiin perimätietoa esi-isistä. Islantilaiset tallensivat tarinoita varhaisista asuttajaperheistä ja Pohjolan kuningassuvuista saagoihin, joita kirjoitettiin muistiin 1100–1400-luvuilla. Ruotsissa koottiin tietoa varhaisista kuninkaista 1320-luvulta alkaen, ja 1400-luvulla tallennettiin varhaisimmat versiot Eerikin kronikasta, joka kertoo valtakauppiaista ja ristiretkistä 1200-luvulta ja 1300-luvun alusta.

Ruotsi-Suomessa kirjallisen sukututkimuksen aloittivat naiset, Vadstenan luostarin nunnat, 1400-luvulla. He selvittivät Pyhän Birgitan sukulaisuutta vallanpitäjiin ja yhdistivät hänen elävän sukupiirinsä yhteiseen kantavanhempaan. Margareta Clausintytär (k. 1486) sisällytti 1430-luvulla valmistuneeseen kronikkaan Birgitan isovanhemmat, vanhemmat, sisaret, veljet ja lapset puolisoineen. Hänen jälkeensä selvitystyö laajeni tutkimukseksi koko rälssieliitin sukulaisuussuhteista. Rälssi tarkoitti verovapautta sekä tätä vapautta nauttivia. Maallinen rälssi, jonka sukuja tutkittiin, syntyi Alsnön asetuksen (1279) pohjalta; säädöksessä myönnettiin verovapaus kaikille, jotka suorittivat asepalvelusta ratsain.

Nunnat jatkoivat rälssieliitin sukulaisuussuhteiden selvittämistä luostarin sulkemiseen eli vuoteen 1569 asti. Tutkiessaan he pitivät tärkeinä suvun yhteyksiä varsinkin hallitsijoihin ja pyhimyksiin. Abbedissa Anna Fickentytär Bülow (s. 1440-luvulla) jatkoi Birgitan sukukronikkaa käyttäen työssään muistitietoa ja vanhoja asiakirjoja. Tuloksena oli Chronicum Genealogicum, joka painettiin 1718. Tämä sukukronikka lienee Ruotsin ensimmäinen säilynyt sukututkimus. Turun akatemian professori, historioitsija Algot Scarin (1684–1771) käytti kronikan kopioita opetuksessaan ja tutkimuksessaan.

Mahtisukujen tyttäret tekivät Vadstenassa myös tilaustutkimusta ja liittivät siihen omaa polveutumistaan koskevaa perimätietoa. Sukuselvitykset olivat tärkeitä, sillä reformaation jälkeen rälssimiehet voivat Västerosin valtiopäivien (1527) päätöksen mukaan vaatia takaisin maa-alueita ja kartanoita, jotka suku oli lahjoittanut kirkolle.

Suomenkin kannalta oli Vadstenan nunnien tutkimus merkittävää, sillä luostarin viimeinen sukutietojen kirjaaja Ingegärd Pederintytär Gylta kertoi suvustaan veljenpojalleen Bengtille. Tämän tytär Brita Gylta, joka avioitui Vesilahden Laukon kartanon pojan Knut Kurjen kanssa, lienee siirtänyt sukutietoja ja innostuksen sukututkimukseen pojalleen hovioikeuden presidentti Jöns Kurckille (1590–1652), joka alkoikin tutkia sukuaan. Miettisen mukaan Kurck on Suomen ensimmäinen tunnettu genealogi.

Varakkaat ja lapsettomat aatelisnaiset alkoivat tallentaa sukutietojaan myös luostarin ulkopuolella. Heistä ensimmäinen oli Anna Pederintytär Bielke (k. 1551). Nunnat olivat kirjoittaneet suorasanaisia selvityksiä, mutta Anna käytti myös Euroopassa yleisiä piirrettyjä sukukaavioita. Niissä nimet kirjoitettiin ympyröihin, ja näitä yhdistettiin sukulaissuhteiden mukaan viivoilla. Margareta Grip (1538–1586) kirjoitti esi-isästään Bo Joninpoika Gripistä (1335–1386), joka oli vuosina 1375–1386 Suomen herrana. Hän tutki ja analysoi lähteensä itse kehittäen näin sukututkimusta historiantutkimuksen suuntaan.

Naiset myös välittivät tietoja toisilleen ja pohtivat sukujensa yhteyksiä. He merkitsivät muistiin oman aikansa sukulaisuussuhteita, mutta selvittivät varhaisempienkin polvien liittoja. Miettinen tähdentää, että naiset loivat tutkimuksellaan keskeisen pohjan sukututkimukselle ja raivasivat tietä myös vakavalle keskiaikatutkimukselle ja että moderni rälssisukujen tutkimuskin pohjautuu naisten selvityksiin. Suomalaisten aatelisnaisten mahdollisista sukuselvityksistä Miettinen ei mainitse.

KUNINKAIDEN SUKUJUURET NOOAAN JA AADAMIIN ASTI

Jo 1400- ja 1500-luvulla kaikki Euroopan merkittävät ruhtinassuvut olivat johtaneet juurensa Troijan kuninkaisiin sekä Nooaan ja Abrahamiin, mutta Ruotsin Kustaa Vaasan (s. 1497, kuningas 1523–1560) tunnetut polveutumislinjat sekä isän että äidin puolelta olivat melko lyhyet. Ne selvitti valtakunnan virallinen genealogi Rasmus Ludvigsson (k. 1594) käyttäen vanhoja kronikoita ja genealogioita.

Tuntiessaan alemmuutta Euroopan muiden hallitsijoiden joukossa Kustaa koetti saada hienoja yhteyksiä puolisoiden kautta. Hänen ensimmäisen puolisonsa, Saksi-Lauenburgin Katarinan (1513–1535), sukujuurista osa ulottui keisarillisiin sukuihin, ja Eerik XIV (s. 1533–1577, hall. 1560–1568) sai siten hienommat esivanhemmat kuin velipuolensa Juhana III (s. 1537, hall. 1568–1592) ja Kaarle IX (s. 1550, hall. 1599–1611). Näiden äiti, Margareta Leijonhufvud (1516–1551) kuului vain ruotsalaiseen rälssiin. Juhana sai hienoja yhteyksiä Euroopan ruhtinassukuihin naidessaan Puola-Liettuan kuningas Sigismundin sisaren Katarina Jagellonican (1328–1583), mutta hänen toinen puolisonsa, Gunilla Bielke (1568–1597), tuli kotimaasta.

Ruotsin viimeinen katolinen arkkipiispa, Johannes Magnus (1488­–1544) kirjoitti maan kuninkaiden historiasta teoksen Historia de omnibus Gothorum Sveonumque regibus ja omisti sen Kustaan pojille. Kirja painettiin 1554. Se ei ole varsinainen sukuselvitys vaan hallitsijaluettelo, jossa luetellaan kaikki Ruotsia hallinneet kuninkaat ja Kustaa Vaasan esi-isät aina Nooasta lähtien. Myös Ruotsin kuninkaiden järjestysnumerot pohjautuvat siihen.

Kun arkistonhoitaja, genealogi Peder Månsson Utter (1566–1623) laati Juhana III:n sukukirjan, hän esitti siinä ensin Katarina Jagellonican esivanhemmat ja piirsi nimien oheen aatelivaakunoita. Juhanan puolelta hän korosti kuningashuoneen yhteyksiä Ruotsin merkittäviin rälssisukuihin, mutta ei vetänyt Vaasojen esivanhempia myyttisiin mittoihin.

Erityisesti suurvalta-ajan Ruotsissa sukututkimus oli paljolti kuviteltua ja väärennettyä. Kun Kaarle IX kehotti 1604 muinaistutkija Johannes Bureusta (1568–1652) selvittämään Vaasojen esipolvet, tämä jäljitti ne Raamatun pyhien sukukuntien päämiehiin ja Aadamiin asti. Historioitsija Johannes Messenius (n. 1579–1636) puolestaan toimitti aiemmista selvityksistä Theatrum nobilitatis suecance -teoksen (1616), jossa hän johti Vaasojen sukujuuret ajan genealogisten oppien mukaan Aadamiin ja Troian kuninkaisiin. Hän esitteli kirjassa myös Ruotsin tärkeimpien aatelissukujen sukutaulut. Virallisesta ja julkisesta suvusta tuli jyrkästi mieslinjainen jatkumo, jossa pitkä isälinja oli keskeinen.

RÄLSSISUKUPIIREISTÄ AATELISSUVUIKSI

Kustaa Vaasan aikana Ruotsin ratsupalveluvelvollisesta rälssiluokasta alkoi tulla aatelinen virkamiessääty, ja Juhana III:n määräyksestä se muuttui 1569 virallisesti aatelissuvuiksi. Aatelisprivilegiot ja aateluuden periytyminen vahvistettiin 1626 ritarihuonejärjestyksessä. Aateli kirjattiin suvuittain; aateluus ja sukunimi periytyi vain mieslinjassa; joka suvulle määrättiin suvun vaakunatunnusta kuvaava sinetti; suvun päämiehellä oli istumapaikka ja äänioikeus Ritarihuoneessa; perinnöllisen aatelisarvon ja aateliskirjan sai vain hallitsijalta, joka saattoi siis palkita ansioituneita aatelisarvolla ja säädellä aatelisten määrää.

Ruotsin valtakunnassa aateli jaettiin kolmeen luokkaan. Kreivit ja vapaaherrat kuuluivat ylimpään herraluokkaan sekä ritarit ja alemmat valtaneuvokset toiseen luokkaan. Muut aatelissuvut kuuluivat kolmanteen, suurimpaan luokkaan. Ruotsin aateliston asemasta ja erioikeuksista annettiin 1700-luvulla vielä useita määräyksiä. Suomi sai oman Ritarihuonejärjestyksen autonomian ajalla 1869.

Miettinen mainitsee monia aatelisia, joiden esipolvia sepitettiin niin kuin kuninkaallisten. Yksi näistä oli Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen isä, Per Brahe vanhempi (1520–1590). Hän sai Erik XIV:ltä kreivin arvon, ja Juhana III nimitti hänet valtaneuvostoon oikeusasioista vastaavaksi drotsiksi 1569. Pönkittääkseen asemaansa hän selvitytti sukutaustaansa, josta ”löytyi” suora isälinja Pyhään Birgittaan ja tämän kautta Nooaan ja Adamiin. Vuonna 1880 nuo sepitelmät kuitenkin osoitettiin vääriksi.

Vielä 1500-luvulla perhepiiri, avioliitto, oma lahjakkuus ja jopa häikäilemättömyys olivat aatelisille sukulinjaa ratkaisevampia menestyksen avaimia. Mutta 1600- ja 1700-luvulla jälkeläiset tarvitsivat sukujuuret pönkittämään asemaansa. Vielä 1800- ja 1900-luvulla kuvitteellista sukutaustaa pidettiin todellisena, eikä siitä luopuminen ollut helppoa, vaikka asiakirjoihin pohjautuva tutkimus kumosi vanhoja ”tietoja”.

Suomalaisten rälssisukupiirien tarkempi selvittely sai alkunsa, kun Kustaa Vaasan sihteeri ja genealogi Rasmus Ludvigson teki täkäläisten rälssimiesten sukukaavioita Jakob Teittin nimissä laadittuun valitusluetteloon (Jacob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland år 1555–1556), jossa selvitettiin aatelin laittomuuksia ja omavaltaista tilojen haltuunottoa.

Myös Finske Slächtbok kertoo suomalaisesta rälssistä, Se on kaksiosainen sukukirja, joka lienee tilattu Klaus Hermaninpoika Flemingin ja Elin Henrikintytär Hornin häihin 1578. Siinä esiintyvät lähes kaikki 1500-luvulla Suomessa vaikuttaneet rälssisuvut. Kirjassa näkyy vanhaa, keskiajalta periytyvää sukukäsitystä, jossa sukupiirit muodostavat laajoja verkostoja, ja myös uutta, isälinjoihin keskittyvää lineaarista sukukäsitystä. Siihen on näet 1600-luvulla lisätty Jöns Kurckin tekemiä sukuselvityksiä, joista näkyy, että Kurck tunsi hyvin keskieurooppalaisen tavan laatia viiden polven ja 16 sukulinjan kaavioita.

JUMALIA JA JÄTTILÄISIÄ ESIVANHEMMISSA

Ruotsalaisille ja suomalaisille rakennettiin myös kansakuntina hienoa menneisyyttä Raamatun, antiikin Kreikan kirjallisuuden, kansantarinoiden ja skandinaavisen mytologian avulla. Kansojen ajateltiin polveutuvan jostakin Nooan pojista ja vaeltaneen päämiestensä johdolla asuinpaikoilleen. Kansojen menneisyyteen sovitettiin myös jättiläisiä ja jumalia, joiden oletettiin muinoin asuneen ihmisten rinnalla ja jopa sekoittuneen näiden kanssa.

Historioitsija Olof Rudbeck (1630–1702) kehitteli 1600-luvulla mielikuvituksellisia käsityksiä Ruotsin muinaisuudesta. Hänen mukaansa Upsalan seuduilta löytyisi tarujen kadonnut manner, josta hän kirjoitti teoksen Atlantica (1677). Valtionantikvaari Johan Peringskiöld (1654–1770) puolestaan yhdisti 1700-luvulla ruotsalaisten, troijalaisten, skyyttien, etruskien, ateenalaisten ja roomalaisten sukulinjoja kirjassaan Ättartal för Svea och Götha konungahus (1725). Hän yhdisteli myös kaikki Raamatun sukuluettelot Aadamista ja Eevasta lähtien ja johti niistä kaikki tunnetut eurooppalaiset kuningassuvut.

Jättiläisistä kertovista kansantarinoista innostui 1600-luvulla Suomessa mm. Paltamon rovasti Johannes Cajanus (1626–1703), joka tallensi niitä oman seurakuntansa alueelta. Kertomusten perusteella Hiisi asui Paltamossa, Ilmarinen Hämeessä, Wäinämöinen Varsinais-Suomessa, Liekiöinen Savossa ja Soini Limingassa.

GENEALOGIA SURSILLIANA

Vaurastuva säätyläistö alkoi kiinnostua sukujuuristaan 1600-luvulta lähtien ja julkaisi 1700- ja etenkin 1800-luvulla sukukirjoja aatelismatrikkelien tapaan isälinjaa korostaen. Yksi varhaisista tutkijoista oli valtionarkeologi Johannes Bureus, joka otti selvitykseensä myös sukupiirinsä liepeillä vaikuttaneita henkilöitä ja perheitä, mm. uumajalaisen Erik ja Dordi Ångermanin perheen, jonka lapset muuttivat 1500-luvun lopulla Pohjanmaalle ja muodostivat siellä suuren, Sursilliksi nimitetyn suvun.

Bureuksen oppilas, Turun Akatemian professori ja Turun piispa Johannes Terserus (1605–1678) kuuli tarkastusmatkallaan 1660 Ångermanin jälkeläisistä ja teki muistiinpanoja. Hän aikoi kai liittää ne Pohjanmaan seurakuntien historian, maantieteen ja väestön kuvaukseen (Österbottens församlingars beskrivelse). Selvitys jäi kesken, ja käsikirjoitus tuhoutui Turun palossa 1827, mutta sen kopioita säilyi pappiloissa, missä sitä täydennettiin.

Limingan kappalainen Gabriel Peitzius (1682–1752) laajensi 1747 Terseruksen 7-sivuisen käsikirjoituksen 17-sivuiseksi ja osoitti monen pohjalaisen pappissuvun polveutumisen Erik Ångermanin pojan Östenin tyttäristä. Hän nimesi mieslinjaisten säätyläissukujen kantaäideiksi Östenin seitsemän tytärtä. Raamatussa seitsemän oli pyhä luku. Kaikkien sisarten olemassaoloa eivät aikalaislähteet varmista, eikä kaikki miehistäkään kerrottu vastaa asiakirjojen faktoja. Sitä paitsi tekijä ei huomioinut kaikkia lapsia ja näiden jälkeläisiä, vaan lähinnä pappis- ja säätyläisperheitä edustavat mieslinjaiset suvut.

Pyhäjoen kirkkoherra Petter Niklas Mathesius (1711–1772) muokkasi käsikirjoituksesta yhden suvun sukuselvityksen ja aikoi painattaa sen 1770-luvun alussa, mutta kuolema keskeytti hankkeen. Tämäkin käsikirjoitus tuhoutui Turun palossa, mutta tiedot voitiin myöhemmin koota säilyneistä kopioista.

Lopulta Kalajoen kappalainen Elias Robert Alcenius (1796–1875) toimitti Terseruksen aloittaman käsikirjoituksen, jota monet pohjalaiset papit olivat parin sadan vuoden aikana osaltaan täydentäneet. Se ilmestyi 1850 ruotsiksi Genealogia Sursilliana -nimellä. 366-sivuisessa kirjassa mainittiin kaikkiaan 20 000 henkilöä 11–13 sukupolvessa, viimeiset 1840-luvulta. Sukunimiä siinä oli melkein kaksi tuhatta.

Teoksen ilmestyminen herätti huomiota sekä Suomessa että Ruotsissa. Mm. Zachris Topelius, Johan Wilhelm Snellman ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen lausuivat siitä mielipiteensä lehdissä. Topelius ylisti tutkimusta jo ennen sen ilmestymistä, mutta Snellman nosti esille Östen Erikinpojan tyttärien suomalaiset aviomiehet ja paheksui sitä, että tyttärien avioliitot suomalaisten miesten kanssa olisivat muka tehneet jälkeläisistä ruotsalaisia. Yrjö-Koskinen tyrmäsi Alceniuksen työn lähestulkoon tahallisena huijauksena.

Suomenkieliset lehdet suhtautuivat teokseen nuivasti jopa vuosikymmeniä myöhemmin ja kiinnittivät huomiota patrilineaarisen suvun tärkeyteen. Helsingin Uutiset totesi 1863, että kirja esitti suomalaiset sivistyssuvut ruotsalaisperäisinä ja vakuutti, että ne olivat ”oikeata suomalaista syntyperää”. Pohjois-Suomi huomautti 1879, ettei kirjassa mainita kaikkia sukuja, mutta totesi siinä olevan paljon suomalaisiakin nimiä. Lehti myös ehdotti kirjan suomentamista. Useat lehdet paheksuivat myös sitä, että ruotsinkieliset nimet peittävät sukujen suomalaisen talonpoikaisen taustan. Ruotsinkieliset lehdet taas kokivat Genealogia Sursillianan yhdistävän erikielisiä ihmisiä yhteisen esi-isän kautta. Koneen säätiö kustansi kirjan päivitetyn suomenkielisen version painatuksen 1971. Silloin yli 800-sivuinen teos sai aikaan laajan innostuksen sukututkimukseen.

AATELISTEN KUPLAT HAJALLE

Aatelisten polveutuminen kiinnosti yhä, vaikka aatelissuvuille oli keksitty varhaisia suuria ja säädyn merkitys heikkeni sääty-yhteiskunnan hajotessa 1800-luvun lopulla. Sepitettyjä sukulinjoja korjaamaan ja uudistamaan saatiin yliopistoja käymätön nainen (!). Hän oli varakkaassa kauppiasperheessä kasvanut Julia Maria Ramsay (o.s. Ekström, s.1865), oli avioitunut aatelisen August Ramsayn (senaattori 1901) kanssa ja saanut viisi lasta. Ruhtinassukujen historia, matematiikka ja tilastotiede olivat kiinnostaneet häntä jo kouluajoista lähtien, mutta hän pääsi sukututkimuksen pariin vasta lasten kasvettua.

Jully selvitti suomalaisia rälssi- ja aatelissukuja keskiajalta 1700-luvun alkuun. Hän tutki voudintilejä, tuomiokirjoja ja muita dokumentteja valtionarkistossa ja Ruotsin arkistoissa sekä luki uusia tieteellisiä tutkimuksia. Näiden pohjalta hän kirjoitti teoksen Frälsesläkter i Finland in till Stora ofreden, joka ilmestyi lähdeviittein varustettuina vihkosina vuosina 1909–1916. Siihen mahtui 401 sukua. Kirjan tekemiseen osallistui kaksi muutakin naista: Greta von Hausen piirsi vaakunat ja sinetit sekä Emmy Hultman laati hakemiston.

Julkaisu vei pohjan monilta Ruotsin suurvaltakaudella laadituilta sukuselvityksiltä. Sen vastaanotto vaihteli neutraalista kiittelevään. Teos herätti huomiota Ruotsissakin, missä vastaavaa tieteellistä matrikkelia ei ollut tehty. Miettinen vertaa Julia Ramseyta Vadstenan luostarin abbedissoihin sekä ylhäisörouviin, jotka olivat harrastaneet sukututkimusta.

KIRJOJA SUOMALAISISTA SIVISTYSSUVUISTA

Suomenmielisistä sivistyssuvuista julkaistiin 1879–1883 Biografinen nimikirja, jonka tekemiseen osallistui joukko johtavia historiantutkijoita. Siinä esiteltiin merkkihenkilöitä ja vaikutusvaltaisia sukuja, osa sukukaavion kera. Kirja kertoi sivistyssukujen panoksesta Suomen hyväksi, ja siksi oli tärkeää osoittaa, olivatko suvut alkujaan suomalaisia vai vierasmaalaisia. Suvuilla katsottiin olevan tarkka ajallinen ja maantieteellinen alkupiste. Siksi lähtökohdaksi nimettiin jokin paikkakunta, kylä ja talo, josta varhaisin tunnettu kantaisä oli lähtenyt kouluun tai vähintään kauppiaaksi. Biografinen nimikirja innosti mm. opettajia, pappeja ja virkamiehiä tutkimaan omaa ja muidenkin sukua.

Toinen kirjahanke toteutettiin 1890-luvulla. Suomen Muinaismuistoyhdistys järjesti silloin säätyläisväestön sukutietojen keräyksen, jossa koottiin aineistoa Suomen aatelittomista suvuista. Julkaisulla haluttiin näyttää, että keskisääty oi vaikuttanut Suomen sivistyksen kehittämiseen. Sillä oli myös kielipoliittinen tarkoitus: osoittaa selvemmin kuin Biografinen nimikirja, että useat ruotsinkieliset sivistyssuvut olivat alkaneet suomalaisista talonpojista.

Johannes Reinhold Aspelin (1842–1915) aloitti keräyksen, ja Axel Bergbom (1841–1924) toimitti saadut tiedot yhtenäisiksi mieslinjaisiksi sukutauluiksi, joissa mainittiin jäsenten alkuperä ja saavutukset. Vihkoset ilmestyivät vuosina 1899–1901, ja niistä koottiin kaksiosainen Sukukirja Suomen aatelittomista suvuista, jossa tarkasteltiin myös kansallista sukunimistöä. Kirja osoittaa, miten 1870-luvulla elänyt säätyläistö mielsi sukunsa ja mitä sen jäsenet halusivat siitä julkisuuteen kertoa. Naisten urasaavutukset mainittiin, mutta heidän jälkeläisensä rajattiin pois; 1800-luvulla sukuja ei vielä tutkittu naiskantaisesti.

Bergbom julkaisi sukutiedot lähes sellaisinaan. Vammaisuus, köyhyys, henkilökohtaiset tragediat, jopa rikokset ja aviottomat lapset voivat päästä osaksi sukujen tarinoita. Oppi eugeniikasta ei ollut vielä saavuttanut säätyläisperheitä, joten tuollaisia seikkoja ei salattu. Kirjan sivuilla oli paljon myös rahvasta – piikoja, renkejä, räätäleitä, liinakankureita, valureita, nahkureita, merimiehiä ja työmiehiä, jotka kuuluivat kantaisästä laskien samaan sukuun. Säätyläissukupiireissä siis katsottiin 1800-luvun jälkipuoliskolla, että sukuun saattoi kuulua eri säätyjä edustavia haaroja. 1900-luvun alussa kirjasta ruvettiin laatimaan korjattua versiota, mutta siihen ei otettu enää sukutarinoita, vammaisia, sairaita eikä köyhtyneitä sukuhaaroja. Sellaiset seikathan voitiin tulkita rappeutumisen merkeiksi.

BIOLOGINEN VAI HISTORIALLINEN SUKUTUTKIMUS?

Kun säätyläiset 1910-luvulla innostuivat sukututkimuksesta yhä enemmän ja julkaisivat sukukirjoja entistä enemmän, he myös innostuivat sukututkimusseuran perustamisesta. Hankkeen puuhamiehenä toimi Eeli Granit-Ilmoniemi (1866–1945). Tammikuussa 1917 Helsingissä perustettiin Suomen Sukututkimusseura 70 henkilön voimin. Perustajajäsenet olivat enimmäkseen iäkkäitä, akateemisesti koulutettuja sivistyssukujen jäseniä ja miehiä. Mukana oli myös yliopiston historiantutkijoita. Vuoden lopussa seurassa oli jo 250 jäsentä, joista naisia oli 16. Seuraavilla vuosikymmenillä yhdistyksen jäsenmäärä yhä kasvoi. Jäsenistölle sukututkimus tarkoitti asiakirjoista tehtävää ”historiallista sukututkimusta”.

Maailmalla oli tehty rotuhygieniaan liittyvää sukututkimusta jo 1800-luvun lopulla, ja se sai kannatusta Suomessakin. Rotuopillisista kysymyksistä innostunut Granit-Ilmoniemi vaati degeneraation tueksi tehtävää sukututkimusta ja halusi perustaa seuraan ”biologisen sukututkimuksen” osaston, koska ”suurissa sivistysmaissa” oli alettu kiinnittää huomiota aihepiiriin. Seuran liepeillä eräät rotuhygieniaa ajaneet henkilöt kannattivat ajatusta, mutta biologinen tutkimus ja myös Granit-Ilmoniemi siirrettiin hiljaa pois seuran toiminnasta.

Seurassa tulkittiin ”suku” alusta lähtien avaramielisesti eikä suvun tutkimiselle asetettu tiukkoja sääntöjä. Jo varhain jäseniä innostettiin selvittämään kaikki 16 esivanhempaa viidessä sukupolvessa. Yhdessä ne muodostaisivat eräänlaisen sukulinjojen tietokannan. Kielikysymystä välteltiin, sillä jäsenistössä oli suomen- ja ruotsinkielisiä. Vaikka rikollisten sukujen selvittäminen kiinnosti, kukaan ei halunnut siihen ryhtyä, sillä sukujuurien jäljittäminen oli vaikeaa. Sitä paitsi jokainen sukututkija tiesi, että joka suvusta löytyi seikkoja, jotka voitiin tulkita rappion merkeiksi.

Sukututkimuksen kannalta oli seuran perustamisen lisäksi tärkeää, että 1930 perustettiin tieteellisen aikakauslehti GENOS, joka ilmestyy edelleen.

”PAHAN” VEREN VAARAT

Degeneraation pelon takia säätyläisten sukukirjat muuttuivat 1900-luvun alkukymmenillä kuiviksi mieslinjaisiksi matrikkeleiksi. Ulospäin suvun tuli näyttäytyä urallaan edenneiden, lahjakkaiden miesten ja hyvänsukuisten naisten ydinperheiden säännöllisenä ja pitkänä jatkumona. Niinpä ikävät perhesalaisuudet jätettiin piiloon. Rappeutumisen syyksi löytyi lähes aina rikoksen tehnyt tai aviottoman lapsen synnyttänyt  ”kevytkenkäinen” nainen. Vielä 1900-luvulla aateliset ja muut säätyläiset tähdensivät säädynmukaisen avioliiton merkitystä ja varoittivat epäsäätyisten avioliittojen aiheuttavan ”huonoa verta”. Kirjailija Aino Kallaskin (1878–1956) uskoi verenperintöön ja tunsi syyllisyyttä omasta huonosta verenperimästään; hänen äitinsä oli näet kärsinyt mielenterveysongelmista.

Useat suomalaiset taiteilijat uskoivat lahjojensa tulleen verenperintönä ulkomaisilta esivanhemmilta ja kauhistuivat, kun sukututkijat kaivoivat heidän esi-isiensä joukosta kuninkaiden ja ritarien sijasta talonpoikia. Jean Sibelius koki ”raffinoitua kärsimystä”, kun hänen isälinjaltaan löytyi 1680-luvulla Artjärvellä syntynyt esi-isä, suomenkielinen Matti Martinpoika. Akseli Gallén-Kallela kuvitteli taiteellisuutensa periytyneen vanhoilta aatelissuvuilta ja ulkomaisilta esi-isiltä, mutta hänenkin vanhin mieslinjan esi-isänsä Lemun Kallelan isäntä 1700-luvulta osoittautui supisuomalaiseksi Juho Kaarlenpojaksi.

Tilattoman työmiehen ja piian poika taidemaalari Juho Rissanen ei etsinyt taiteellisuutensa alkulähteitä ulkomailta eikä aatelisten joukosta, eivätkä sitä tehneet myöskään Aleksis Kivi, Pekka Halonen tai Eino Leinokaan. He eivät salailleet taustaansa eivätkä kehitelleet itselleen kiehtovia esi-isiä, vaan osoittivat aikalaisille, että tavallisen rahvaankin joukosta saattoi nousta lahjakkaita kirjailijoita ja taiteilijoita.

SUVUN KÄSITE JA SUKUTUTKIJOIDEN JOUKKO LAAJENEE

Ensimmäinen suomalainen talonpoikaissuvusta kirjoitettu artikkeli koski Könnien seppäsukua. Se ilmestyi Helsingfors Morgonbladetissa 1841. Heikko lukutaito lienee ollut yksi syy siihen, etteivät talonpojat ja työväestö vielä 1800-luvulla innostuneet tutkimaan sukujuuriaan. Talonpoikaissukujen tutkimus virisi 1900-luvun alussa, kun toisen ja kolmannen sivistyneistöpolven jäsenet kiinnostuivat juuristaan. Sivistyneistön silmissä vauraiden talonpoikaistilojen isännät alkoivat olla vanhojen sivistyssukujen veroisia, ja maaseutua ja talonpoikaista elämäntapaa alettiin arvostaa.

Talonpoikaissukujen tutkimuksessa oli laaja väestötieteellinen näkökulma, ja se liitettiin osaksi kotiseutututkimusta. Kaikki esivanhemmat ja sukulaiset piti huomioida, ja naiset oli asetettava tasa-arvoiseen asemaan miesten kanssa. Mieslinja ei siis ollut enää se yksi ja oikea tapa selvittää juuriaan. Sen rinnalle tuli maaomaisuuteen perustuva näkemys talonpoikaissuvusta linjana, joka piti hallussaan ”sukutilaa”. Sukujuuret voitiin nähdä myös satojen tasa-arvoisten sukulinjojen ja tuhansien esivanhempien verkostona, jota kuka tahansa voi itse selvittää ja josta saattoi valita satojen esivanhempien joukosta mieleisensä jälkipolvien ketjut tarkasteluunsa.

Silti vielä 1920- ja 1930-luvulla perustettiin sukuseuroja yhteisen sukunimen ympärille ja sukukirjat ja sukumatrikkelit keskittyivät lähinnä tunnettuihin sivistyssukuihin, joista oli polveutunut Suomen historian kannalta keskeisiä henkilöitä. Ruvettiin hankkimaan myös sukuviirejä. Suomen 1920 annettu sukunimilaki määräsi kaikkia ottamaan itselleen sukunimen, ja 1929 lailla vaimot määrättiin ottamaan miehensä sukunimi tai liittämään se omaan nimeensä. Miettisen mielestä 1600-luvulta asti kehittynyt isälinjainen sukunäkemys saavutti huippunsa.

Toisen maailmansodan jälkeen tilattomien ja työväestön ”suvuttomat” jäsenet alkoivat ottaa yhteiskunnassa paikkaansa, mutta juuret eivät puhutelleet kaupunkeihin suuntaavia suuria ikäluokkia. Sukututkimusta alettiin pitää porvarillisena, vanhan maailman ilmiönä. Suomen Sukututkimusseuran jäsenmääräkin romahti 1930-luvun huippuvuosista. 1950-luvulla sukututkimuksella ei enää katsottu olevan yhteiskunnallista merkitystä. Siitä tuli entistä yksityisempää, ja se erotettiin tieteellisestä historiantutkimuksesta.

Vaatimaton sukutausta nousi vähitellen ylpeyden aiheeksi. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkosen esivanhemmat olivat pääosin talollisia, mutta hän rakensi identiteettiään isälinjansa, Kekkosten pohjalle; nämä olivat torppareita. Esiintyminen kainuulaisena torpanpoikana vetosi sodan jälkeen äänestäjiin. Moni muukin koki torpparitaustan korostamista tärkeänä ja sai innoitusta sukutaustansa selvittämiseen luettuaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (1959–62).

Oman suvun selvittämisestä tuli taas 1970-luvulla erityisen suosittua, ja uusia jäseniä tulvi Sukututkimusseuraan. Tähän vaikuttivat useat seikat. Genealogia Sursilliana ilmestyi suomeksi päivitettynä laitoksena 1971 Koneen säätiön kustantamana ja innosti myös yhä useampia työläisiä ja korkeakouluja käymättömiä etsimään sukunsa yhteyksiä Erik Ångermaniin. Sitä paitsi soveltuvaa aineistoa alettiin Suomen Sukututkimusseuran, valtionarkiston ja mormonien sukututkimusseuran yhteistyössä mikrofilmata helposti luettavaan muotoon. Aloittelelijoiden työtä auttoi myös Seppo Sampion Sukututkimuksen opas (1975). Miettisen mukaan sukututkimuksesta tuli ”kaiken kansan harrastus”.

Miettinen muistuttaa myös kirjallisuuden merkityksestä innoittajana. Vielä suuremman sysäyksen sukututkimukseen kuin Sursilliana antoi yhdysvaltalaisen kirjailija Alex Haleyn sukuhistoriasta ammentava romaani Juuret (The Saga of an American Family, 1976). Se vaikutti maailman eri puolilla kuten myös televisiossa esitetyt sukufiktiot. Sukututkimus säilyi silti etupäässä vanhempien, korkeasti koulutettujen miesten harrastuksena.

ANTAVATKO GEENIT SUVUN?

Geenitestit antoivat 2000-luvulla uuden työkalun sukututkimukseen. Ne siirsivät tämän arkistoista laboratorioihin sekä suvun ja sukulaisuuden käsitteen tuhansien vuosien taa. DNA-testeillä voidaan nykyisin selvittää isän ja äidinpuoleisia eläviä lähisukulaisia sekä esivanhempia tuhansien vuosien taakse. Biologinen juurien etsintä ei välttämättä anna aineksia esivanhempien laajojen sukutaulujen rakenteluun, mutta se kertoo, missä päin maapalloa omat juuret ovat.

Testit osoittavat ainoastaan biologisia yhteyksiä. Ne eivät kerro henkilön etnisyydestä, siis sosiaalisista ja kulttuurisista suhteistaan. Geneettinen sukututkimus romuttaa ajatusta kansallisvaltioita asuttavista puhtaista roduista ja osoittaa, että suomalaisuus on maantieteellinen ja kulttuurinen käsite, ei geneettinen.

Tämän päivän juurten etsijä ymmärtää, että tuhansista esivanhemmista jokainen on biologisesti yhtä tärkeä yksilön olemassaolon kannalta. Mutta tieto ei estä ihmisiä kokemasta tiettyä osaa esivanhemmistaan ja juuristaan enemmän omakseen kuin muita. Näin jokaisella on oma käsityksensä omasta suvustaan. Sukuselvitykset kertovat, miten kukin kirjoittaja on ymmärtänyt sukunsa ja perheensä, mitä asioita hän on pitänyt tärkeinä sekä millaisia tietoja suvusta ja sukulaisista hän on halunnut siirtää jälkipolville. Kaikesta huolimatta voi jäädä selvittämättä, miksi olen juuri sellainen kuin olen.