Ensivaikutelma Lauri Meren Jussi Jurkka -elämäkerrasta on hienoinen ihmetys. Miten niin Tuntematon tähti? Kun kannessa on kuva, josta ainakin varttuneempi kansanosa – nekin, jotka eivät ole ikänään teatterikatsomossa istuneet – tunnistaa hänet. Luutnantti Lammiohan se siinä…

Kirjaa lukiessa huomaa, että nimellä on katetta. Jussi Jurkka (1930–1982), joka ei viihtynyt julkisuudessa, jäi ihmisenä vieraaksi paitsi yleisölleen, jopa työtovereilleen ja läheisilleen. Monipuolinen taiteilijaelämäkerta korjaa puutteen, joskin vasta nyt, yli kolmen vuosikymmenen jälkeen.

Teatterikriitikkona tunnettu Lauri Meri on koonnut tämän kolmannen näyttelijäelämäkertansa (aiemmat teokset kertoivat Tauno Palosta ja Pentti Siimeksestä) totutuista elämäkerran aineksista: haastatteluista, lehtijutuista, kirjallisuudesta. Haastatelluista henkilöistä nousevat keskeisiksi Jussin vanhemmat sisarukset Sakari (1923–2012) ja Vappu (1927–2012) Jurkka, mutta Meri on tavannut myös lukuisia näyttelijän työtovereita, sukulaisia ja ystäviä sekä käynyt läpi melkoisen pinon teatteriarvosteluja neljältä eri vuosikymmeneltä.

Kuva: Taiteilijaperhe Jurkka: Sakari, Vappu, Emmi ja Jussi Jurkka vuonna 1956. MTV.

Todellista boheemielämää

Jussi Jurkka oli näyttelijä- ja teatterinjohtajapariskunnan Emmi ja Eino Jurkan kuopus. Hänen lapsuusvuosinaan perhe vietti varsinaista boheemielämää: isä ei aina asunut perheensä kanssa ja äiti oli suurimman osan ajastaan joko teatterissa, lepäilemässä harjoitusten ja näytännön välillä tai tuttujaan tapaamassa. Kotona pitivät komentoa kotiapulaiset, eikä kahta nuorinta lasta ollut edes merkitty kirkonkirjoihin tai väestörekisteriin heidän synnyttyään – asia tuli ilmi vasta, kun heidän piti mennä kansakouluun.

Tämä oli tietenkin mahdollista aikana, jolloin ihmisillä ei ollut henkilötunnuksia, lapsia ei viety neuvolaan eikä yhteiskunta maksanut lapsilisiä tai muitakaan tukia. Perheen asunnot vaihtuivat tiuhaan, ja kun Emmi sai kiinnityksen Tampereelle, hän jätti kouluikäiset lapset Helsinkiin. Kun he sitten tulivat äidin luo, perhe majaili Tampereen Teatterin pukuhuoneessa, jossa Vappu ja Jussi viettivät myös joulun 1942. Sakari oli tuolloin rintamalla.

Tampereen Teatterista Jussi Jurkka myös sai ensimmäiset avustajantehtävänsä, ja vaikka oppikoulu oli jäänyt kesken, hänet hyväksyttiin teatterikouluun 1947. Opiskelu Mikko Niskasen, Veikko Sinisalon, Rauni Mollbergin ja monien muiden myöhemmin kuuluisiksi tulleiden teatterintekijöiden kanssa keskeytyi sekin, kun Jurkka lähti näyttelijäksi Kotkaan.

Nuoruusvuosinaan Marlon Brandoon ja James Deaniin verratun näyttelijän elämä näyttää muutenkin olleen melko risaista. Meri toteaa, että Jurkan sosiaaliset taidot olivat jokseenkin vähäiset; hän ei oikein osannut olla ihmisten parissa eikä toimia ryhmissä. Mutta näyttämöllä hän loisti: vaikka Mauno Mannisen ja Emmi Jurkan perustaman Intimiteatterin ensimmäinen produktio Kurittomat vanhemmat sai muutoin murska-arviot, Jurkan suoritusta kehuttiin.

Särmikäs hurmuri

Kirja seuraa samanaikaisesti kohteensa työtä ja yksityiselämää. Intimiteatterin kausi oli melkoista kaaosta, ja samaan aikaan osui myös esikoispojan syntymä.

Viisikymmenluvun kesät kuluivat kotimaisia elokuvia tehden. Aino Räsäsen romaaneihin perustuva Helena-sarja pursuaa romantiikkaa ja melodraamaa, mutta hurmaavan hulttiomainen kartanonpoika pystyy muuntautumaan moneksi, minkä osoittaa vaikkapa Mustan rakkauden miestappoon ja itsemurhaan päätyvä opiskelijapoika tai Punaisen viivan agitaattori Puntarpää.

Viimeksi mainittu rooli toi esittäjälleen Jussi-patsaan, mutta jo ennen tätä Tuntematon sotilas keräsi ennätysyleisöt. Ei ihme, että Jurkka sijoittui Elokuva-Aitan yleisöäänestyksissä jatkuvasti kärkeen.

Kuva: Jussi Jurkka Puntarpäänä elokuvassa Punainen viiva 1959. Elonet.

Suurimman osan työstään Jussi Jurkka teki teatterilavalla. Kansallisteatteriin hän siirtyi 1957 ja jäi sinne neljännesvuosisadaksi eli kuolemaansa saakka. Hän sai runsaasti tunnustusta lähes joka roolista, mutta näyttämön ulkopuolella elämä oli jatkuvasti repaleista. Meren teksti kuvailee eloisasti näytelmien harjoituksia ja kollegojen yhteistä vapaa-ajanviettoa, mutta myös teatteriväen keskinäisiä skismoja. Niitä riitti muillekin kuin Jussi Jurkalle: välillä rakastuttiin toisen puolisoon, välillä taas riitaannuttiin muuten vaan.

Jurkan kohdalla leimallista oli vetäytyminen, milteipä erakoituminen: hän karttoi yleisötilaisuuksia eikä halunnut lähteä ensimmäisen kihlattunsa kanssa edes konsertteihin, koska musiikkia voi kuunnella kotonakin levyltä. Alkoholi maistui kiusallisen paljon, sekin usein omassa olohuoneessa omasta pullosta.

Kuusi-seitsemänkymmenluvuilla Jussi Jurkalla oli vahva asema Kansallisteatterissa; tuolloin hän oli monen ohjaajan ”luottonäyttelijä”. Yksityiselämä ajautui karille jatkuvasti: avioliitto näyttelijäkollega Maikki Länsiön kanssa kesti kymmenkunta vuotta – Meren mukaan sitä varjosti myös vaimon ryyppääminen. Pysyvää onnea ei tuonut Arja Pessan kanssa solmittu liittokaan. Viimeinen suuri rakkaus, kirjailija Outi Pakkanen, sai jo suhteen alkuvaiheessa tietää, että mies oli todennäköisesti kuolemansairas.

Kuva: Jussi Jurkka ja Maikki Länsiö. Kuriton sukupolvi elokuvan aikoihin 1957. Elonet

Nopea lähtö kesken suuren roolin

Kahdeksankymmenluvun alussa Jurkka sai elämänsä siihen asti suurimman ja komeimman roolin Kansallisen suurella näyttämöllä. Mozart-näytelmän Antonio Salieri oli hahmo, jota vanhemman polven katsojat muistelevat vieläkin – osin ehkä siitä syystä, että se jäi Jussi Jurkan viimeiseksi. Ketjupolttajassa todettu keuhkosyöpä ei estänyt sen enempää teatteria kuin näyttelijääkään tekemästä jatkosuunnitelmiakin. Vasta miehen lyyhistyessä näyttämölle todettiin hänen voimiensa olevan lopussa.

Jussi Jurkka kuoli pitkänäperjantaina 1982, ja hänen elämäkertansa ilmestyi syksyllä 2015. Ajankohdalla on kytkentänsä sekä Jurkan omiin vaiheisiin, sillä hänen syntymästään oli tullut kuluneeksi 85 vuotta, että Tuntemattoman sotilaan filmiversioon. Katsojien mieleen liimautunut elokuvahan valmistui 60 vuotta sitten 1955.

Meren eloisa, joskin hiukan hyppelehtivä kerronta piirtää ilmeisen tarkkaa kuvaa kohdehenkilöstään: ujosta ja arasta pikkupojasta, traumoja ja uhmaa täynnä olevasta nuorukaisesta ja jatkuvasti itseään etsivästä, ajoittain erakoituvasta aikuisesta miehestä. Kirja näyttää vaatineen aikamoisen taustatyön, koska kohteelta ei jäänyt päiväkirjoja eikä kaiketi kirjeitäkään. Ja vaikka kirjassa käydään läpi myös naissuhteita ja vastaavia seikkoja, ei sen äärellä tule tunnetta, että tässä ollaan tirkistelemässä julkkiksen yksityiselämää.

Jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi kirjan kahden kuvaliitteen kuvat ovat kaikki roolikuvia ja harvat yksityiskuvat on taitettu pienikokoisina lukujen aloituskuviksi. Oliko tarkoitus korostaa työn osuutta kohdehenkilön elämässä? Jos niin miksi, kun yksityiselämä on kuitenkin tekstissä näyttävästi esillä? Vai eikö yksityiskuvia yksinkertaisesti ollut?

Niin tai näin, teos toimii taiteilijaelämäkertana hyvin, mutta samalla se on katsaus suomalaisen teatterin ja elokuvan historiaan; kirjaan on muun muassa listattu kaikki Jurkan teatteri- ja elokuva- sekä televisio- ja radioroolit. Meren tekstissä esiintyy Jurkan suvun lisäksi lukuisia muita teatterin ja elokuvan piiristä tuttuja hahmoja – muissakin kuin roolivaatteissaan.