Eletään sortokausia. Etelä-Pohjanmaalla, Ylihärmässä syntyy maailmaan vuonna 1884 poika, joka saa nimekseen Vihtori Kosola. Perhe muuttaa vuonna 1888 Lapualle vastapäätä Lapuan kirkkoa. Kun isä, Iisakki Kosola kuolee vuonna 1901, jää kotitilan hoito käytännössä seitsemäntoistavuotiaan pojan harteille. Lukumiestä Vihtorista ei tule, vaikka haluja olisi ollutkin. Sen sijaan hän opiskeli maatilan hoitoa ja hänestä kehittyi uudistuvan maatalouden harjoittaja ja esimerkillinen tilanhoitaja. Vuonna 1908 kuvaan astuu nainen, lapualaisen mahtisuvun tytär Eeli, josta tulee Vihtorin pyyteetön vaimo, tukija ja henkinen auttaja tulevina vuosina.

Aktivisti

Elettiin sortokausia, jolloin suomalaista Suomea uhkasi venäläistäminen. Yhdenvertaisuuslaki uhkasi suomen kielen asemaa ja pyrki nostaman venäjän kielen ja venäläiset tasavertaisiksi suuriruhtinaskunnan asukkaiksi. Kansa nousi vastarintaan. Syntyi kansanliike, joka tunnetaan jääkäriliikkeen nimellä. Ruotsalaisista akateemisista piireistä syntynyt, mutta kansalliseksi kehittynyt vastarintaliike lähetti miehiä Saksaan saamaan sotilaskoulutusta tavoitteena vapauttaa itsenäistyvä Suomi venäläisyydestä. Tässä liikkeessä Vihtori Kosola oli mukana, venäläisvastaisuus lienee peruja jo esivanhemmilta, mutta sortokaudet vauhdittivat hänet ja kumppaninsa niin jääkärivärväreiksi kuin aseiden hankkijoiksi tulevaa vapaustaistelua varten. Vihtori monen muun laisensa kanssa jäi tästä illegaalista toiminnasta kiinni ja joutui Špalernajan vankilaan Pietariin odottamaan tuomiotaan. Vankeus, karkotus Siperiaan vaiko kuolema. Ironista kyllä, sittemmin Kosolankin pääviholliseksi nouseva kommunismi, jonka Venäjällä vallan kaapanneet bolševikit panivat liikkeelle, vapautti Vihtorin ja muut itsenäisyysmiehet toimimaan edelleen itsenäisen Suomen puolesta kotimaassaan.

Kosolan talo Lapuan keskustassa oli jääkärivärväyksen ja itsenäistymistaistelun ja sittemmin myös heimosotaretkien keskeinen etappi ja sellaisena se säilyi sittemmin muissa Vihtorin elämään liittyvissä tapahtumissa. Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntaliikkeen toimintaa koordinoitiin Kosolasta käsin. Se oli tulevina vuosina myös valkoisen Suomen eräänlainen symboli – niin hyvässä kuin pahassakin.

Vapaussotaan Vihtori osallistui konekiväärimiehenä, kävi taisteluja niin Hämeen kuin Karjalankin rintamalla, palasi kotiin voittajasankarina muitten eteläpohjalaisten talonpoikaissotureiden lailla. Mutta ajatuksissa eli voimakkaana jo lapsena perityn venäläisvastaisuuden lisäksi viha punikkeja kohtaan, Vihtorista tuli henkisesti aktiivi kommunismin vastustaja.

Tämä vaihe Suomen historiassa, kuten myöhemmätkin laajemman tason valtakunnalliset tapahtumat, tulee Pietiäisen tarinassa sujuvasti kerrottua niin, että fokus säilyy päähenkilössä Vihtori Kosolassa, mutta samalla kerrataan suomalaisen yhteiskunnan poliittisen historian alkutaipaleen keskeiskysymykset. Taitavaa.

Valkoisen vallan juoksupoika?

Vapaussodan jälkeen alkoi uusi taistelu suomalaisten sieluista. Vallassa oli maalaisliittolainen hallitus, joka myötäili virallisesti presidentti Ståhlbergin myöntyvyyspolitiikkaa, armahduslakeja ja demokratiaa. Vastapainoksi syntyi puolueeseen oikeistolainen liike, johon myös Vihtori Kosla osallistui. Hän ei ollut tuossa vaiheessa sisäpolitiikan eturintamassa vaan pikemminkin sivustakatselija, jonka mainetta ja alueellista vaikutusta politiikan kärkimiehet käyttivät hyväkseen. Kuitenkin hänen pateettinen venäläisvastaisuutensa sai aikaan sen, että hän oli aktiivisesti toimimassa sen eteen, että ”ryssänupseerit”,  siis Venäjällä sotilaskoulutuksen saaneet, Suomeen palanneet ja armeijassa vakanssinsa saaneet, olisi erotettava tehtävistään. Takana oli kiista näiden ja jääkäriupseereiden välillä.

Vihtori oli alueellinen aktivisti, jota tarvittiin taas, kun kommunistien lakkoliike alkoi levitä maassa ja häiritä vauhtia saanutta teollista ulkomaanvientiä. Työnantajat perustivat vastatoimenpiteenä Vientirauha-nimisen organisaation ja hankkivat lakkoja murtamaan oikeistolaisaktivisteja, joista yksi oli Vihtori Kosola. Hän perusti lakonmurtajien värväyskeskuksen Etelä-Pohjanmaalle, joka olikin henkisesti värväykselle otollista seutua. Lakkojen murtamiseen vuonna 1928 osallistui jopa 20 000 rikkuria, joille työnantajaosapuoli maksoi työstä tuntuvan korvauksen.

Vaikka kommunistien masinoimat lakot epäonnistuivat, heidän toimintansa yhteiskuntarauhan rikkomiseksi jatkui. Vuonna 1929 kommunistijohtoinen SAJ järjesti suurlakon, mutta sen vaikutus jäi vähäiseksi yhtenäisen porvarillinen rintaman vastatoimien vuoksi. Mutta tämäkin osoitti oikeistoradikaalien mielestä sen, että kommunismi oli todellinen vaara. Alkoi järjestäytyminen suoraan hyökkäykselliseen antikommunistiseen toimintaan. Valkoiset asevelijärjestöt aloittivat toimintansa ja järjestäytyivät Vapaussodan Rintamamiesten Liitoksi (VRL). Suojeluskunnat näkivät tämän rinnakkaistoiminnan vaarana omalle työlleen. Teollisuuspamput näkivät liitossa hyvän työkalun vasemmistonvastaisessa poliittisessa taistelussa. Vihtori ja useat muut eteläpohjalaiset karsastivat vakaina suojeluskuntalaisina tätä uutta toimijaa. Kuitenkin on näkemyksiä, joiden mukaan Kosola olisi ollut jossain määrin myötämielinen tällaiselle ulkoparlamentaariselle toiminnalle jo tässä vaiheessa. Tavoitteena oli vaikuttaa maan hallitukseen ja presidenttiin vasemmistovaaran torjumiseksi. Samaan aikaanhan levisivät erilaiset fasistiset liikkeet Euroopassa, jonne syntyi lukuisia koko- tai puolidiktatuureja.

Jukka-Pekka Pietiäinen rakentaa Vihtori Kosolan henkilökuvaa ikään kuin sivusta seuraten ja näkee, kuinka eteläpohjalaisesta talonpojasta, viljelijästä, kehkeytyi ikään kuin virran viemänä se kansanliikkeen johtaja, jona hänet sittemmin on tultu tuntemaan. Takana on kuitenkin nähdäkseni voimia, jotka näkivät Vihtorissa mahdollisuuden ilman, että itse olisivat joutuneet keskeisesti julkisuuteen.

Lapuanliike syntyy

Pietiäinen vie lukijansa Lapuan tapahtumiin vuonna 1929, jolloin kommunistinuoret järjestivät provokaatioita Lapualla, mikä johti ”punaisten paitojen repimis” -protestiin, kun suojeluskuntalaiset ja körttinuoret vastasivat kommunistiprovokaatioon väkivallalla. Tämä johti sittemmin Lapualla pidettyyn kokoukseen, jota voidaan pitää lapuanliikkeen alkusoittona. Kokous herätti valtaisan huomion eduskuntaa myöten, ja eri puolueiden lehdistö kommentoi sitä laajalti. Keskustelu ei hillinnyt tilannetta, päinvastoin. Nyt Etelä-Pohjanmaalta lähti Helsinkiin lähetystö, jossa mukana oli myös Vihtori Kosola ja sittemmin merkittäväksi lapuanliikkeen taustavaikuttajaksi noussut kansanedustaja Hilja Riipinen, Lotta-Svärd-järjestön ideologi ja sittemmin yksi Isänmaallisen Kansanliikkeen perustajista. Lähetystöllä oli mukanaan vaatimuksia maan hallitukselle vasemmistovaaran suitsimiseksi. Helsingissä tavattiin paitsi kansanedustajia myös pääministeri Kyösti Kallio, joka keskusteluissa korosti toiminnan laillisuutta ja lupaili lainsäädännöllisiä uudistuksia lapualaisten esittämään suuntaan. Ne kuitenkin vesittyivät seuraavina kuukausina.

Toinen Lapuan kokous järjestettiin maaliskuussa 1930. Sitä edelsivät valmistelevat kokoukset Helsingissä, mikä kaiketi merkitsi, että varsinainen poliittinen tahtotila saattoi olla muualla kuin Lapualla, jossa taasen oli intoa ja halua näyttävään toimintaan. Kokouksessa olivat vastakkain äärimmäistä kansalaistoimintaa vaativat ja maltillisemmat, lähinnä maalaisliittolaiset miehet. Kokouksessa päätettiin perustaa Suomen Lukko -niminen organisaatio, jolla olisi paikallisosastoja ympäri maan. Sen tehtävänä oli estää kommunistinen ja muu maanpetoksellinen toiminta.

Kun Kallion hallituksen toimenpiteet sitten eduskunnassa vesittyivät, päätettiin Lapualla ryhtyä omanlaatuisen mielenosoitukseen. Maakunnan miehiä harmitti vasemmistolaisen Työn Äänen harjoittama propaganda ja siksipä sen painokoneet päätettiin rikkoa. Näin tapahtuikin, ja mellakka sai aikaan valtavan huomion, ja eduskunta keskusteli asiasta kiihkeästi. Ilmaisesti tämä ja siitä seurannut syyllisten etsintä ja oikeudenkäynti oli se tapahtuma, joka sai Kosolan radikalisoitumaan lopullisesti, eroamaan Suomen Lukon oikeusperusteisesta toiminnasta ja kääntymään lopullisesti laittoman kansalaistoiminnan kannattajaksi

Taas lähdettiin Helsinkiin. Tapaamaan presidentti Relanderia, joka saapui lentäen tapaamiseen erikseen Kultarannasta, ja pääministeriä. Näille annettiin uhkavaatimus; ellei kommunistilehtien ilmestymistä kielletä ja muihin vaatimuksiin suostuta, alkaa toiminta. Pääkaupunkiin saataisiin marssitettua jopa parikymmentätuhatta oikeutta vaativaa. Lopulta valtiovallan oli nöyrryttävä. Liikkeen vaikutus ulottui niin pitkälle, että hallitus lopulta taipui, erosi ja uusi nimitettiin. Kansalaisliike oli voimansa huipulla. Kun uutta hallitusta koottiin, pyrittiin siihen saamaan mukaan myös lapualaisia. Vihtori Kosolaa ei.

Kyyditykset

Yksi laittomuuksien näkyvä muoto ja historiankirjoituksessa kovinkin puhuttu, olivat kyyditykset. Oikeistolaisaktivistit ottivat kiinni vasemmistolaisia toimijoita, kunnallispoliitikkoja, puoluetyöntekijöitä, jopa kansanedustajia, veivät näitä metsiin, pieksivät ja jättivät selviytymään. Tällä pyrittiin pelotevaikutukseen ja näyttävyyteen. Kesän ja alkusyksyn aikana kyydityksiä tapahtui eri puolilla Suomea kaikkiaan 254. Pääosa toteutettiin ennen mainittua hallituksen vaihtoa. Myöhemmissäkin liikkeen historian vaiheissa kyydityksiä esiintyi. Niiden komentokeskus oli Kosolassa. Ainakin kaksi kyyditystä päättyi kyyditettävän surmaamiseen, näistä toiseen syyllistyi Vihtorin poika. Kirjassa olisi mielestäni kyllä ollut syytä todeta, että useammallakin kyydityksellä oli kohtalokkaat seuraukset. Rajan yli itään kyyditettiin nimittäin kaikkiaan 43 vasemmistolaista, joista Carelia-lehden uhriaineistossa esiintyy 11 varmuudella todettua Stalinin vainoissa ammuttua, ehkä vielä kaksi muutakin.

Kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö siepattiin jopa eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta ja vietiin Lapualle Kosolaan. Hallitus vaati heidät vapautettavaksi. Jos näin ei kävisi, hallitus ei osallistuisi seuraamaan pian alkavaa talonpoikaismarssia. Marssin valmisteluja johtanut Vihtori Kosola luopui ja vapautti kaapatut pelätessään marssin huipennuksen menevän pilalle, jos hallitus ja presidentti jäisivät pois Senaatintorin tilaisuudesta.

Hybris

Jo vuonna 1929 oli suunniteltu 12 000 miehen marssia Helsinkiin estämään eduskunnan toiminta ja ottamaan valta diktaattorille. Mallina oli Italian fasistien marssi Roomaan vuonna 1922. Tuota marssia Johti Benito Mussolini. Marssia Helsinkiin ei toteutettu, mutta ajatus jäi elämään. Siitä, oliko Kosolaa tuolloin ajateltu marssin symboliseksi johtajaksi, ei ole Pietiäisen mukaan saatu varmuutta.

Koska lapuanliikkeen vaatimukset eivät tuntuneet menevän läpi eduskunnassa eikä hallitus ryhtynyt vaadittuihin toimenpiteisiin, ajateltiin asian vauhdittamista talonpoikaismarssilla Helsinkiin. Mielenosoituksen kannattajia löytyi oikeistopiireissä, rintamamiehissä ja lakonmurtajissa. Sen sijaan mm. Maalaisliitto oli empivällä kannalla, ja luonnollisesti vasemmisto vastusti marssia. Hallituksen vastustuksesta huolimatta marssi toteutettiin ja 12 600 miestä eri puolilta Suomea kokoontui päiväksi Helsinkiin, jossa Senaatintorilla oli virallinen ohimarssi. Marssin valmistelua tukivat suojeluskunnat, lotat ja myös armeija – tällä tavalla pyrittiin estämään mahdolliset provokaatiot ja väkivaltaisuudet. Marssi tavallaan virallistettiin ja samalla vaimennettiin. Mutta kokoontuminen Pallokentälle, Kosolan nostaminen koko tapahtuman päähenkilöksi, marssi läpi kaupungin Senaatintorille, jonne valtakunnan kerma kenraali Mannerheimin ja presidentti Relanderin johdolla oli saapunut marssijoita vastaanottamaan, oli Vihtorin kansanjohtajauran kohokohta. Vaikka hän tiesikin, että suurin toivein ja uhoten liikkeelle lähtenyt tapahtuma oli muuttunut rauhalliseksi mielenosoitukseksi ja vesitetty valtiovallan toimesta lyhytaikaiseksi, oli hänet nostettu kansanliikkeen keulahahmoksi. Kansanliike oli nyt hänen ja hän kansanliikkeen johtaja. Mutta ei suinkaan vallankaappauksen toteuttaja. Hänestä ei tullut kansan johtajaa, diktaattorista puhumattakaan.

Alamäki alkaa

Vaikka lapualaiset jatkoivat valtiovallan painostusta ja suuntasivat kyyditykset myös sosiaalidemokraatteihin ja pyrkivät vaikuttamaan siihen, että kommunisteilta kiellettäisiin äänioikeus, alkoi liikkeen suurin teho olla poissa. Vihtori Kosola sairastui, taloudelliset huolet vaivasivat ja maan poliittinen johto asettui yhä jyrkemmin tuomitsemaan liikkeen äärimmäiset teot. Liike alkoi myös hajaantua sisältäpäin, yksi syy oli se, että kyyditysten nähtiin vastoin Vihtorin mielipidettä heikentävän liikkeen arvovaltaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Maalaisliitto asettui yhä jyrkemmin tuomitsemaan laittomuudet ja torjumaan liikkeen vaikutukset puolueen sisällä. Kuitenkin lapuanliike onnistui vuoden 1930 vaalityössä estämään vasemmiston nousun, ja mikä tärkeintä, poistamalla joukolta kommunistien ehdokkailta vaalikelpoisuuden toteuttamaan tarkoituksensa. Yhtään kommunistia ei valittu eduskuntaan. Voimakkaasti porvarillinen eduskunta vei lopulta vaalien jälkeen läpi ns. kommunistilait.

Mutta alamäki oli jo alkanut. Ståhlbergin kyyditytys, joka oli humalaisten päähänpisto, johti lopulta siihen, että maltillinen oikeisto irtautui kansanliikkeen tavoitteista, ja lapuanliike ja siitä syntyneet oikeistoryhmittyvät alkoivat jäädä paitsioon.

Vihtori Kosola oli vielä mukana suuressa vaalikampanjassa, jossa ajettiin Svinhufvudia presidentiksi, vaikka tämä olikin vuosien mittaan osoittanut olevansa enemmän demokraatti kuin oikeistovallankumouksellinen. Sairas ja taloushuolien vaivaama Vihtori kiersi maata puhumassa – vai kierrätettiinkö häntä, siihen ei Pietiäinen anna selkeää vastausta. Vaalien jälkeen presidentiksi noussut Svinhufvud teki selvän pesäeron Lapuan miehiin, näiden vaikutusyrityksistä huolimatta.

Nemesis

Mäntsälän kapinaksi mainittu tapahtuma oli oikeistovoimien viimeinen ja lopullinen ponnistus. Joukko miehiä kokoontui aseineen Mäntsälän suojeluskuntatalolle aikomuksenaan marssia vielä kerran Helsinkiin ja ottaa siellä valta käsiinsä. Lapualaiset eivät olleet aloitteen tekijöitä, mutta jotenkin vain tapahtumat ajautuivat heidän käsiinsä. Koko yrityksestä tuli lähes farssi, vetomiehet pidätettiin ja vietiin tutkintavankeuteen. Viimeistään Mäntsälän tapahtumat osoittivat, ettei lapuanliikkeellä ollut poliittista voimaa, kykyä eikä henkisiä voimavaroja vallankumoukseen ja demokraattisen järjestyksen kaatamiseen. Mielenkiintoista on, että tasavallan suojelulaki, joka oli tähdätty kommunismin hillitsemiseen, iski nyt juuri ja erityisesti lapualaisiin (jotka kyllä olivat jo lakia laadittaessa esittäneet varauksensa siihen). Vihtori Kosola ja seitsemän muuta saivat istua pitkään tutkintavankeudessa ja odottamassa hovioikeuskäsittelyä. Lopulta Vihtori Kosola sai vain kolmen kuukauden ehdollisen tuomion, ja vapautettuna hän lähti kotimatkalle, jossa sai vielä sankarin vastaanoton.

Mutta vielä kerran Vihtoria tarvittiin. Poliittiselle kentälle nousi Isänmaallinen Kansanliike, selkeästi fasistinen puolue, jonka vaalityöhön Vihtori myös värvättiin mukaan. Mutta tämä viimeinen yritys nousta todelliseksi vaikuttajaksi kilpistyi toisaalta IKL:n ohjelmaan ja toisaalta Vihtorin sairauteen ja ehkä jo vanhentuneisiin näkemyksiin yhteiskunnan kehityksestä. Hänet syrjäytettiin IKL:n johtotehtävistä, joissa hän olikin esiintynyt pääasiassa propagandistina, kuten Pietiäinen huomauttaa. Syrjäyttämistä ei haluttu Vihtorin julkisuuskuvan takia julkistaa, eikä sitä ehdittykään tehdä, kun Vihtorin elämä päättyi joulukuussa 1936.

Lopuksi

Jukka-Pekka Pietiäisen teos on vakuuttava tutkimus, jonka laaja tietomäärä on selkeästi ollut tekijän hallussa. 1215 lähdeviitettä kertovat kirjallisuuden, arkistojen ja aikalaismateriaalin tarkasta käytöstä. Hieman oudostuttaa kuitenkin sisällysluetteloratkaisu. Siinä on vain viisi päälukua: Nuori Vihtori Kosola, Jääkärivärväri ja vapaussoturi, Lapuanliikkeen johtoon, Jumalan valitsema kansanjohtaja ja Viimeiset vuodet. Ratkaisu toki jakaa Kosolan elämän noihin viiteen kohtaan, mutta lukija, joka haluaisi tarkentaa ymmärrystään palamalla aikaisempaan tekstiin, joutuu kahlaamaan kaikki tekstin sisällä olevat alaotsikot löytääkseen asiakohdan. No, näitä väliotsikoita on kymmeniä, ja ne olisivat kaiketi hämärtäneet tekijän tarjoaman näkemyksen Vihtorin viidestä elämänvaiheesta.

Lukijaa jää askarruttamaan, oliko Vihtori Kosola todella pyrkimässä kansanjohtajaksi, jopa diktaattoriksi. Jotenkin Pietiäisen tekstistä jää vaikutelma, että taustalla hääri kaikissa vaiheissa muita, joiden motiivit jäävät osittain hieman epäselviksi, mutta joille Vihtori oli sopiva työkalu tavoitteiden toteuttamiseksi. Selvää on, että alkuvuosina suurpääoma johti lakonmurtamisprosesseja, mutta ketkä lopulta olivat oikeistolaisten poliittisten suunnitelmien takana. Vihtori Kosola oli tosi mies, mutta hän on myös myytti.

Mainittava vielä on, että rehellisenä historiantutkijana Pietiäinen haluaa prologissaan korjata ammoin tekemänsä virheen. Relander-elämänkerrassa hän kirjoittaa, kuinka talonpoikaismarssin lopussa presidentti Relander kutsui lapuanliikkeen johtajan Vihtori Kosolan autoonsa. Kertomus on jäänyt elämään historiankirjoihin. Lopulta monien selvitysten jälkeen tämä osoittautui virheeksi, jonka Pietiäinen anteeksi pyydellen nyt korjaa. Näin tekee tosi historioitsija!