Sensurointivaatimus synnytti kohun

Pauline Harmangen provokatiivista tekstiä ei olisi suomennettu pikavauhtia, ellei siitä olisi syntynyt kohu myös uskomailla, kun Ranskan tasa-arvoministeriön neuvonantaja oli vaatinut julkaisun vetämistä myynnistä. Mitkä mahtoivat olla virkamiehen perusteet sensuurivaatimukselleen? Luonnehtiko hän pamflettia loukkaavaksi, raaistavaksi vai säädyttömäksi? En tiedä. Mutta on selvää, että vaatimus kirjasen alun perin muutaman sadan kappaleen sensuroimisen vaatiminen sai yleisen kiinnostuksen roihahtamaan, ja pamfletista tuli nopeasti kansainvälinen menestysteos.

Varmuus miesvihan eli misandrian tarpeellisuudesta ja hyödyllisyydestä on Harmangen peruste pamflettinsa laatimiselle. Hän tietää, että miesten käyttäytymisessä ja asenteissa naisia kohtaan on paljon ärsyttäviä  piirteitä. Toisaalta hän provosoi, jotta miehetkin heräisivät, ja toisaalta hän tukee ja kannustaa naisia huomaamaan oman asemansa ja tilansa sekä ryhtymään toimiin tilanteen parantamiseksi. Jos kaikki naiset ryhtyisivät misandristeiksi, he voisivat oivaltaa, etteivät he oikeastaan tarvitse miehiä. He vapauttaisivat siten odottamattomia voimia ja voisivat löytää itse itsensä.

Harmange jakaa noin 60-sivuisen tekstinsä väliotsikoilla 4–7 sivua pitkiin pätkiin, joissa hän kirjoittaa mm. misandrian muodoista ja käsitteestä, elämisestä miehen kanssa, naisia vihaavista miehistä, keskinkertaisista miehistä, heteroseksuaalisuuden ansasta ja naisten sisaruudesta.

Epäluuloa, kärsimättömyyttä, vieroksuntaa, vihamielisyyttä

Misandria ei ole aivan yksiselitteinen käsite, mutta Harmangelle se tarkoittaa kielteistä suhtautumista koko ”miespuoliseen väestöön”. Se kattaa vaihtelevia tuntemuksia epäluulosta vihamielisyyteen. Se on kärsimättömyyttä miehiä kohtaan ja heidän läsnäolonsa vieroksuntaa feministisissä piireissä. – Miespuolisella väestöllä Harmange tarkoittaa kaikkia cis-miehiä, jotka ovat sosiaalistuneet miehiksi ja jotka eivät kyseenalaista nauttimiaan miehisiä etuoikeuksia – tai eivät ainakaan kyseenalaista niitä riittävästi. – Wikipedia määrittelee cis-sukupuolisiksi henkilöt, jotka kokevat sukupuoli-identiteettinsä vastaavan syntymässään määriteltyä sukupuolta.

Harmange sanoo vetävänsä usein yhtäsuuruusmerkin feminismin ja misandrian välille, sillä hän itse tarvitsi vuosikausia feminismiä, ennen kuin hänen miehiä kohtaan tuntemansa vihamielisyys alkoi versoa hänen sisällään. Feministit näet analysoivat ja tarkastelevat naisten kohtaamaa väkivaltaa sosiologisesta näkökulmasta, eivät vain yksilön kannalta. Yksikään nainen ei nimittäin ole ainoa, jonka perään huudellaan hävyttömyyksiä tai jota miehet ahdistelevat tai joka saa yksin hoitaa perheen arjen sujumisen, etc.

Kun naiset lopulta tiedostavat omassa ympäristössä ja maailmalla tapahtuvat naisia väheksyvät ja syrjivät seikat, he päätyvät raivostumaan niistä sydänjuuriaan myöten. He myös tajuavat, että miehet ja näiden miehisyys on uhka sekä naisille että koko yhteiskunnalle. Silloin heistä tulee misandristeja; he huomaavat,  miten keskinkertaisia valtaosa miehistä on, eikä heitä tarvitse enää lähtökohtaisesti arvostaa.

Miesten vihaaminen, sekä sosiaalisena ryhmänä että usein myös yksilöinä, on tuonut elämääni paljon iloa – eikä vähiten siksi, että olen tällainen vanha kissojen keskellä elelevä noita-akka. (s.11) (Lukija lienee huomannut, että  Harmange on syntynyt vuonna 1995.)

Miehen kanssa ei ole helppo elää

Vaikka Harmangen puoliso ei raiskaa eikä lyö ja vaikka hän osaa tiskata ja imuroida ja kohtelee vaimoaan kunnioittaen, hän ei ole täydellinen. Kirjoittaja myöntää kiireesti, ettei hän itsekään ole täydellinen niin kuin ei ylipäätään kukaan. Naiset kuitenkin useammin kuin miehet pyrkivät miellyttämään kumppaniaan, mutta saavat harvoin samanlaista vastakaikua.

Naiset käyvät terapiassa, opiskelevat kirjoista miten pidetään koti järjestyksessä ja mieli tyynenä, miten saadaan orgasmeja, he keskustelevat tuntemuksistaan, nostavat esille keskustelunaiheita, kuntoilevat ja laihduttavat, vaihtavat lookia, teettävät kauneusleikkauksia, hankkivat valmentajia, vaihtavat työpaikkaa, venyvät joka suuntaan. Naiset päivittävät itseään tauotta. (s. 21–22)

Pamfletisti toteaa itse tuon tuostakin sortuvansa parisuhteessaan emotionaaliseen työhön. Se näyttää olevan heteroseksuaalisessa suhteessa naisen osa. Naiset on nimittäin pienestä lähtien opetettu tekemään sitä. Miehetkin toki voisivat oppia tunnetyötä, mutta tämän opettelu vaatii ponnisteluja niin kuin minkä tahansa uuden kielen oppiminen. He kai ajattelevat, että puoliso hoitaa homman.

Vaikka Harmange rakastaa kumppaniaan eikä harkitsekaan tästä eroamista, hän aikoo edelleen suhtautua miehiin vihamielisesti ja niputtaa heidät kaikki yhteen, koska maailmassa voi kokea yhtä aikaa erityisiä ja yleisluontoisia asioita. Hän saa joka päivä seurata vierestä, miten mies ponnistelee itseään kehittääkseen, mutta ei jaksa aina vaivautua, vaan

– – odottaa minun tarjoilevan itselleen valmiiksi pureskeltuja ajatuksia ja käsitteitä maskuliinisuudesta, eikä itse enemmän tutki ja pura omaa maskuliinisuuttaan vaan puhuu sinnikkäästi toisten päälle, ei suostu olemaan väärässä, eikä kuuntele tai tue minua silloin kun minua pelottaa tai itkettää – – (s. 23)

Näin tekevät monet muutkin miehet. Mutta paljon pahempia piittaamattomuuksia Harmange kohtaa päivittäin mm. tilastoissa, tiedotusvälineissä ja arkikeskusteluissa. Hän on myös huomannut, että jokaisen omia etuoikeuksiaan tiedostamattoman miehen takana on nainen, joka on tehnyt parhaansa saadakseen miehen oivaltamaan tilanteen. Kuitenkaan kovin moni ei ole oivaltanut, vaan on pitänyt silmänsä jääräpäisesti kiinni.

Hysteriaa ja miehenkipeyttä

Kun naiset julistavat vihaavansa miehiä, mukana on yleensä aina annos korostettua itseironiaa. Patriarkaatissa, johon rakenteellinen sorto on sisäänrakennettu, sitä ei kuitenkaan ole. Silti siihen ja misandriseen pilkkaan – vaatimattomaan egon naarmutukseen – suhtaudutaan aivan eri tavoin. Harmangen huomauttaa, ettei miesten vihaaminen vahingoita ketään, ja muistuttaa, etteivät naiset oikeasti vihaa kaikkia miehiä – kumppaneita, veljiä, isiä, kollegoja, ystäviä, joista he pitävät kovasti.

Mutta nakertaako misandria naisasian uskottavuutta? Todistaako se vastapuolelle, että feministit ovat puutteessa olevia hysteerikkoja, irrationaalisia ja kostonhimoisia? Kenen etua palvelee kaikkien miesten kimppuun käyminen? Harmange ihmettelee, tarvitseeko feministinen liike todella hyväksyntää ihmisiltä, usein miehiltä, joiden mielestä naisten pitäisi rauhoittua, jotta näiden sanomisiin voisi suhtautua vakavasti. Hän kysyy myös, onko miesten mielisteleminen todella vaivan arvoista. Onhan näet olemassa myös miehiä, jotka naisten puheiden kärkevästä sävystä huolimatta suostuvat kuuntelemaan syitä siihen, miksi miesten ja naisten väliset suhteet ovat vinoutuneita ja miksi miehisiä etuoikeuksia tulisi purkaa.

Miesviha ja naisviha

Moni sekoittaa vihan ja väkivallan keskenään, vaikka ne eivät välttämättä liity toisiinsa mitenkään. Ei ole mielekästä verrata toisiinsa vihaa, joka syntyy, kun tulee kohdelluksi alempiarvoisena, ja toisaalta miesten harjoittamaa väkivaltaa, nöyryytyksiä ja raiskauksia tai miehiä, jotka väheksyvät, syrjivät ja pilkkaavat naisia. (s.27)

Ihmisten mielessä misandria ja misogynia ovat saman seksismikolikon kaksi eri puolta. Niiden oletetaan tarkoittavan täysin toisiaan vastaavia asioita. Ne eivät kuitenkaan tarkoita samaa. Naisviha ja miesviha muodostavat kohteelleen erilaisen uhan, ja niitä ilmaistaan aivan erilaisin keinoin. Niitä ei ole mielekästä verrata toisiinsa, sillä ensimmäistä ei olisi ilman jälkimmäistä.

Harmange ottaa sanojensa tueksi tilastotietoja. Ainakin Ranskassa tappouhkauksien kohteista 90 % on naisia; ex-puolison tappamista henkilöistä 86 % on naisia; lähisuhdeväkivallasta tuomituista 96 % on miehiä; seksuaalisesta väkivallasta tuomituista 99 % on miehiä. Miltei kaikki raiskaajat ovat miehiä, ja miltei kaikki naiset kokevat miesten tekemää väkivaltaa. Harmange näkee tässä naisten miesvihan, pelkojen ja epäluulojen ytimen. Miesten kokemasta häirinnästä ja raiskauksista ei löydy tilastoja.

Toisaalta misandria ei tapa tai vahingoita ketään, ei estä miehiä ryhtymästä haluamaansa ammattiin tai harrastukseen, pukeutumasta miten tahtoo, kävelemästä öisin kadulla tai ilmaisemasta mielipiteitään haluamallaan tavalla. Jos joku miehiä määräilee, niin se on aina toinen mies.

Lievimmillään misandristin vihareaktio on sitä, että hän jatkaa kylmäkiskoista sietämistään; toisaalta se voi merkitä sitä, että nainen sulkee miehet kokonaan pois elämästään tai että hän valikoi todella tarkkaan ne, jotka hän päästää elämänpiiriinsä.

Tunteet konflikteissa

Konfliktit sinänsä ovat positiivinen asia. Ne kielivät ratkaisua kaipaavista ongelmista, mutta myös halusta selkiyttää ja käsitellä tilanne. Mutta meille, siis tytöille ja naisille, ei opeteta hyväksyttäviä käyttäytymismalleja riitelyyn. Tosin niitä ei opeteta pojillekaan, kun heitä kannustetaan pitämään puoliaan nyrkein.

Harmange toteaa, että usein riitatilanteissa nainen vain nurisee hiljaa ja lopuksi itkee, eikä ulospäin näy paljon mitään. Tai hän itkee jo ennen kuin on uskaltanut edes suuttua. – Itse luulen, että moni nainen jopa huutaa ja kiljuu äänekkäästi ennen itkuun purskahtamista. – Miesten viha taas yleensä näkyy ja kuuluu. Se kuuluu huutona ja voi näkyä lyönteinä, jotka enimmäkseen osuvat elottomiin esineisiin, mutta tilastojen mukaan aika usein myös puolisoon.

Voi myös käydä niin, että mies pysyy konfliktitilanteessa rauhallisena ja korostetun rationaalisena; hän kuulee vain naisen itkun tai raivokohtauksen, ei itse ongelmaa. Harmange tähdentää, että on tärkeää huomioida toisen osapuolen tunteet, jotta pystyy näkemään tunteisiin johtaneita syitä ja tarkastelemaan omaa mahdollista osallisuuttaan.

Keskinkertainen kuin mies

Harmange neuvoo kanssasisariaan: Naisten tulisi lakata vähättelemästä omaa arvoaan ja uskaltaa kokeilla rohkeammin kaikkea. Kun naiset lakkaavat nostamasta miehiä jalustalle, niin näiden kelvottomuus paljastuu, ja naiset itse rohkaistuvat astumaan heidän ohitseen. Naisten on lakattava sietämästä miesten mahtailua ja otettava itselleen kuuluva tila.

Pamfletistin oma elämänohje on: ”luota itseesi yhtä vankkumattomasti kuin keskinkertainen mies”. Jos epävarmuus kuitenkin iskee, hän ryhtyy ajattelemaan kaikkia niitä keskinkertaisia miehiä, joiden on onnistunut käyttää itseriittoisuuden nimellä tunnettua taikatemppua ja kääntää oma keskinkertaisuutensa kompetenssiksi. Muita naisia hän neuvoo aina epävarmuuden iskiessä kysymään: mitä keskinkertainen mies tekisi minun sijassani?

Heteroseksuaalisuuden ansa

Heteroseksuaalisuuden pakkovalta painostaa naiset parisuhteisiin yksinomaan miesten kanssa. Maailmanlaajuisesti tämä pitääkin paikkansa, mutta ainakin länsimaissa hyväksytään jo monimuotoisempia ihmissuhteita. Silti Suomessakin monissa piireissä naisille uskotellaan todella sinnikkäästi, että parisuhde miehen kanssa on parasta, mitä toivoa saattaa. Mutta se ei suinkaan ole ainoa autuaaksi tekevä mahdollisuus. Harmange kehottaakin naisia vaalimaan muita aitoja ja syviä ihmissuhteitamme niin, että ilman parisuhdettakin meillä on ihmisiä ja rakkautta ympärillämme. Jos hyvin käy…

– – tuntemalla omat tarpeensa kasvattaa myös todennäköisyyttä kohdata jonkun arvoisensa, jonka silmissä intiimi suhde perustuu – kuten kaikkien ihmissuhteiden tulisi – omistuksen ja hyväksikäytön sijaan molemminpuoliselle kunnioitukselle, kuuntelemiselle ja tukemiselle. (s. 55)

 

Naisten sisaruus, Tupperware-kutsut ja pyjamabileet

Miehet eivät Harmangen mukaan tarvitse häntä tunteakseen olonsa kelvollisiksi ja arvokkaiksi, eivätkä he tarvitse hänen tukeaan elämänvalintoihinsa. Hän haluaakin tarjota liittolaisuutensa naisille, sillä naisten ihmissuhteisiin liittyy vastavuoroisuus. Hän tietää, että hän voi luottaa ystäviinsä, jotka ovat aikaisemmin tukeutuneet häneen. Pahana päivänä he antavat vuorostaan hänelle kaiken hänen tarvitsemansa tuen.

Harmange sanoo asettavansa naiset etusijalle myös sisällöissä, joita hän kuluttaa. Tämä näkyy kirjan loppuun liitetyssä lisälukemisluettelossakin; siinä on vain naisten kirjoittamia kirjoja, naisia koskevia podcasteja, naisia käsitteleviä TV-sarjoja ja naisia kuvaavia elokuvia.

Miehet halveksivat ”naisten kotkotuksia” kuten ompeluseuroja, Tupperware-kutsuja ja äiti-yhdistyksiä. Ne eivät heitä heilauta eivätkä kiinnosta. Mutta heitä hirvittää naisten liittoutuminen tai poliittinen järjestäytyminen, josta voisi nousta uusia näkemyksiä tai toimintaa. Niissä ei ole miehille mitään sijaa.

Harmangen mielestä ompeluseurat ja pyjamabileet ovat tärkeitä ja mahtavia. Niissä vaalitaan sisaruuden henkeä, ja ne kannustavat naisten keskinäistä solidaarisuutta. Mutta vähättelemällä naisten kokoontumisia miehet yrittävät saada naiset uskomaan, että heidän pitäisi tyytyä vain miesten seuraan.

Minusta meidän ei tarvitsisi enää arastella misandrian tunnustamista. Meillä on täysi oikeus vihata miehiä ja kaikkea, mitä he edustavat. Se tuottaa myös valtavasti riemua. – –  Uskon, että misandria avaa meille mahdollisuuden rakastaa naisia (ja itseämme) kaikin mahdollisin tavoin. Ja uskon, että tämä rakkaus ja sisaruus vapauttaa meidät. (s. 65)

***
No, siitä vain lukemaan Harmangen punakantista pamflettia ja provosoitumaan tai voimaantumaan!