1Aivan ensiksi on todettava, että nyt käsillä oleva Lasse Lehtisen kirjoittama Väinö Tannerin(1881-1966) elämäkerta kuuluu syksyn jykevimpiin teoksiin. Ainakin mitä kokoon tulee: sivuja on miltei 900, ja käsiteltävä ajanjakso yltää yhdeksälle vuosikymmenelle. Toiseksi lienee syytä yhtyä maan kokeneimpiin poliittisiin toimittajiin kuuluvan Unto Hämäläisen arvioon: tämän kirjan jälkeen Suomen nykyinen sisä- ja ulkopolitiikka tuntuu harmittomalta hissuttelulta.

Kirjan kokoa ei kannata kavahtaa, sillä Lehtisen tyyli on vauhdikasta ja luistavaa. Ja kirjan ääressä alkaa näyttää, että ainakin Väinö Tannerin ja Otto Ville Kuusisen sekä toisaalta Tannerin ja Urho Kekkosen suhteet olivat sellaiset, ettei nykyisin moisesta vihanpidosta uskalleta edes uneksia.

Kuva: Väinö Tannerin äiti Maria ja isä Gustaf kotonaan Helsingissä luultavasti 1800-1900-lukujen taitteessa., 1895-1905?, Työväen Arkisto.

Punaisten ja valkoisten välissä

Väinö Thomasson syntyi työläisperheeseen 1881. Isä oli Helsinkiin muutettuaan tehnyt rengin ja apumiehen töitä ja mennyt sitten töihin rautateille, äiti oli palvellut tupakkatehtailijan sisäkkönä. Vaikka perhe ei ollut varakas, Väinö sai yhteiskuntaluokkaansa nähden hyvän koulutuksen: hänestä tuli ylioppilas juuri vuosisadan vaihtuessa. Muutamaa vuotta aikaisemmin hän oli ottanut sukunimekseen Tanner, mistä muu perhe ei erityisemmin ilahtunut.

Kauppaopiston priimus lähti töihin Saksaan, jossa tutustui osuuskauppa- ja työväenliikkeisiin. Kristillinen kotikasvatus ei estänyt syttymästä sosialismille: kirjan lopussa olevassa Väinö Tannerin julkaistujen teosten luettelossa on monta vuosina 1906–1917 tehtyä, yhteiskunnallista vallankumousta ja vallanjakoa käsittelevää kirjasuomennosta.

Kuva: Wiipuri-lehden toimitus. Oikealla Väinö Tanner, joka työskenteli lehdessä vuosina 1905 – 1906, Työväen Arkisto.

Seuraavat vuodet näyttävät olleen oman uran etsintää. Nuori mies ehti toimia Turun Vähäväkisten Osuusliikkeen hoitajana sekä sosiaalidemokraattisten sanomalehtien toimittajana Viipurissa ja Porissa, kunnes polku politiikkaan aukeni: hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1907. Tanneria voisi hyvin nimittää aikansa poliittiseksi broileriksi: hän oli 26-vuotias, silloisista kansanedustajista nuorin.

Oikeustieteelliset opinnot, jotka Väinö-poika äitinsä lukuisten kehotusten jälkeen sai alkuun ja lopulta suoritetuksikin, eivät johtaneet asianajajan uralle; Tanner valittiin vastaperustetun Osuusliike Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Osuuskauppaliikkeen hajotessa kahtia syntyivät Kulutusosuuskuntien Keskusliitto ja OTK. Molemmissa Tannerilla oli keskeinen asema.

Kuva: Väinö Tanner tiskin takana turkulaisessa Vähäväkisten Osuusliikkeessä, joka kaupanhoitajana hän toimi vuosina 1903 – 1905. Työväen Arkisto.

Poliittisten vastakohtien kärjistyessä ja sisällissodan syttyessä Väinö Tanner pyrki pysyttelemään puolueettomana ja pitämään myös Elannon ristiriitojen ulkopuolella. Tasapainoilu onnistui varsin hyvin, vaikka Tanner pidätettiinkin keväällä 1918 kahdesti. Ensin hänet nappasivat punakaartilaiset, jotka suivaantuivat kun Tanner arvosteli heidän tapaansa kantaa asetta. Valkoisten mukaan taas Elanto oli muonittanut punaisia; johtaja totesi että liikkeestä myytiin tavaraa puoluekantaan katsomatta, ja vältti rangaistuksen. Osansa oli myös Helsingin vallanneilla ja siellä vuoden 1918 lopulle valtaa pitäneillä saksalaisilla, jotka kirjan mukaan suorastaan yllättyivät havaitessaan, että Suomessa oli olemassa myös maltillisia sosialisteja, heidän etunenässään tietenkin Tanner.

”Tannerin tasavallasta” sotasyyllisten penkille

Kun Tartossa käytiin rauhanneuvotteluja 1920, Väinö Tanner oli Suomen rauhanvaltuuskunnan jäsen. Kansanedustajan ura jatkui aina vuoteen 1962 asti, joskin hän oli välillä useita kertoja poissa eduskunnasta. Toisaalta hänellä oli jatkuvasti muita korkeita virkoja: senaattorina jo vuoden 1917 Tokoin senaatissa, pääministerinä 1926–1927 ja ministerinä useissa eri hallituksissa 1937–1944. Tanner, joka oli Suomen ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri, kantoi myöhemmin milloin valtiovarainministerin, milloin taas ulkoministerin, kansanhuolto- tai kauppa- ja teollisuusministerin salkkua.

Paavo Haavikko on nimittänyt sotienvälistä Suomea ”Tannerin tasavallaksi”, niin monessa mukana tämä tarmonpesä oli. 1930-luvulla hänen vaikutusvaltansa Suomen sisäpolitiikassa oli suurimmillaan. Samalla hän toimi Elannon toimitusjohtajana, olihan liike pitkälti hänen oma luomuksensa, ja osuustoiminta-aate erittäin lähellä sydäntä. Tästä tietenkin seurasi myös runsaasti muita luottamustehtäviä sekä kotimaassa että ulkomailla – Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtaja Tanner toimi miltei 20 vuotta. Eikä siinäkään vielä kaikki – 1930-luvun kiihkeinä vuosina muutamat kuumapäät kaavailivat Tanneria Suomen diktaattoriksi. Tanner ei tietenkään lämmennyt ehdotukselle – hänet tunnettiin maltillisena keskitien kulkijana, vaikka hän saattoi puheissaan ja kirjoituksissaan olla kiivassanainen.

Talvi- ja jatkosodan aikana Tanner kuului Suomen politiikan sisäpiiriin presidentti Risto Rytin, ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin ja J. K. Paasikiven ohella. Lehtisen mukaan talvisodan rauhaa rakensivat nimenomaan Ryti, Tanner ja Paasikivi, ”jotka toinen toistaan tukien ajoivat hankkeen maaliin vastustajista huolimatta”. Saman tien Tannerista tuli persona non grata sekä Saksan että Neuvostoliiton silmissä. Myös osa omista joukoista eli SDP:n jäsenistä vastusti häntä – ei vähiten siksi, että välirauhan aikana puolueessa suoritettiin Tannerin haluamia tai hänen hyväksymiään ”puhdistuksia”. Tällöin erotettiin muun muassa myöhemmin ”kuutosten” nimellä tunnettu kansanedustajaryhmä.

Ministeri Tanner seuraa paraatia Ensossa 1942. Pauli Myllymäki, Sa-kuva.

Urho Kekkonen ja Väinö Tanner tekivät aikanaan jopa yhteistyötä, mutta sitten välit jäätyivät ja jäisinä ne pysyivät loppuun asti. Presidentti ei tullut edes hautajaisiin, vaan lähetti adjutantin seppelettä viemään. Muu poliittinen johto oli kyllä mukana näissä valtiollisissa hautajaisissa.

Välirikon pääasiallisena aiheuttajina Lehtinen näkee Kekkosen jatkosodan aikana tapahtuneen ”takinkäännön” ja Kekkosen roolin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Tuolloin Tanner tuomittiin Risto Rytin, Edvin Linkomiehen ja muutaman muun johtavan poliitikon tavoin vankeuteen. Lehtinen on aiemminkin kirjoittanut näistä tapahtumista; hänen ja Hannu Rautkallion kirja Kansakunnan sijaiskärsijät ilmestyi 2005.

Sellistään Tanner seurasi aktiivisesti poliittisia tapahtumia ja kirjoitti vaimolleen Lindalle pyytäen milloin tarpeellisia vaatekappaleita, milloin taas kirjoitustarvikkeita. Vankila-aikana syntyivät mm. Helsingin historiasta ja muistelijan omasta nuoruudesta kertovat kirjat Näin Helsingin kasvavan ja Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa, jotka avaavat kaupunkihistoriaa ja 1900-luvun alun poliittisia virtauksia sisältäpäin kuvattuna.

Naisia menestyvän miehen takana

Lasse Lehtinen on hyödyntänyt Tannerin omaan arkistoon sisältyviä perheen kirjeitä joita ei ole aiemmissa elämäkerroissa ollut mahdollista edes käsitellä; kirjeet löytyivät jälkeläisten hallusta vasta hiljattain. Ne luovat ajankuvaa ja piirtävät mammuttimaisen teoksen päähenkilöstä kuvaa myös yksityishenkilönä.

Kirjassa käsitellään herkullisella tavalla Tannerin perhettä. Kirjan alkupuolella äiti Maria toppuuttelee nuorta Väinöä, joka tekee kiinteää yhteistyötä johtavien suomalaisten sosialistien kuten Eetu Salinin kanssa. Salinilla oli näet paha alkoholiongelma, jonka äitiparka epäili tarttuvan. (Huoli oli aiheeton, Tanner oli täysin raitis koko ikänsä.) Syvästi uskovaista Mariaa kalvoi myös huoli siitä, että poika on Jumalan asemasta pyhittänyt elämänsä sosialismille. Äiti kuoli samana vuonna, kun poika pääsi eduskuntaan – menetys oli suuri ja yllättävä. Vaikkei Väinö mikään mammanpoika ollutkaan, suhde oli läheinen. Siitä huolimatta, että toinen oli harras kristitty ja toinen kiivas sosialisti, joka ei halunnut solmia edes avioliittoa kristilliseen tapaan.

Aviopuoliso Linda ansaitsisi ehkä omankin elämäkerran – hän on niitä naisia, joita on aina löytynyt menestyvien miesten takaa ja jotka paljolti mahdollistavat puolison uran ja tukevat häntä kaikin tavoin. Linda Tanner ehdotti Lehtisen mukaan Miina Sillanpäätä ministeriksi. Iltakävelyllä käyty keskustelu ottikin tulta: Sillanpäästä tuli Suomen ensimmäinen naisministeri (toinen sosiaaliministeri) Väinö Tannerin vuonna 1926 muodostamaan hallitukseen.

Kuva: Väinö Tannerin hallitus 13.12.1926-17.12.1927. Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Linda Anttilan ja Väinö Tannerin avioliitto ilman kirkollista vihkimistä eli ”yhtiökumppanuus rajattomalla lisämaksuvelvollisuudella” solmittiin 1909. Niin kiihkeitä olivat vastakohtaisuudet 1900-luvun alun Suomessa, että hämäläisen talontyttären Lindan välit lapsuudenperheeseensä katkesivat – hän ei koskaan enää nähnyt isäänsä eikä liioin saanut kotoaan perintöä.

Syy ei kylläkään ollut yksin Väinö Tannerin – Linda oli mennyt mukaan yliopiston sosialistipiireihin, joista Väinö hänet löysi. Eikä neiti Anttila suinkaan ollut ainoa talonpoikaisympäristöstä lähtenyt sosialisti. Ehkä juuri Lindan ansiosta Tannerit hankkivat maatilan, kaksikin. Ensin keväällä 1917 pikkutilan Kauniaisista, josta siirtyivät pian Vihtiin isommille tiluksille. Avioliitosta syntyi peräti kahdeksan lasta, jotka kaikki saivat akateemisen koulutuksen.

Tomera Linda saattoi olla Niskavuoren nuoren emännän mallikin, sillä Hella Wuolijoki kuului Tannerien tuttavapiiriin.

Työuran pidennys ja poliittinen perintö

Lasse Lehtinen, joka itse oli SDP:n kansanedustajana kolme kautta 1970–1980-luvuilla, kertoo kirjassa Väinö Tannerin ohella muistakin puolueen vaikuttajahahmoista ja siitä, miten Tanneria yritettiin useaan otteeseen kammeta pois puolueesta tai ainakin sen johtopaikoilta. Poliittisesta urasta muodostui harvinaisen pitkä ja monipolvinen; presidentiksikin häntä ehdotettiin vielä 1950-luvulla. Virallisesti hän oli ollut ehdokkaana jo parikymmentä vuotta aiemmin.

Kuva: Väinö Tanner (vas.), Väinö Leskinen ja Ola Wikström Sosialistisen Internationaalin Lontoon-kongressissa, joka pidettiin 12. – 16.7.1955. Työväen Arkisto.

Elannossa Tanneriin suhtauduttiin ristiriitaisesti. Toimitusjohtaja saatiin lähtemään eläkkeelle 1947, mutta kahden vuoden kuluttua hän tuli takaisin. Tanner on muutenkin mainio varhainen esimerkki työuran pidennyksistä: eduskunnassa hän istui 81-vuotiaaksi, Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajana 84-vuotiaaksi.

Jälkisanoissaan Lehtinen kuvailee Väinö Tannerin kuoleman jälkeen tapahtunutta poliittista kehitystä. Jo aiemmin kirjassa on tullut esiin hänen näkemyksensä Tannerista suomettumisen jarrumiehenä, mutta lopussa käy selvästi ilmi, että poliittisen perinnön ovat jälkipolvien poliitikot ja etenkin demarit hukanneet. Väinö Tannerin ajatuksissa ja toiminnassa yhtyivät sosiaalinen huolenpito ja markkinatalous; nykyisellään näiden yhdistäminen ei tahdo onnistua. Melko tyly on myös Lehtisen arvio, että SDP on jäänyt aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista eikä siis ole kyennyt seuraamaan aikaansa.

Nootitus puuttuu

Kirjassa on pitkä henkilöhakemisto, josta löytyy ennen kaikkea suomalaisia mutta myös neuvostoliittolaisia poliitikkoja eri ajoilta sekä muutama kuvaliite, joissa näkyy Tannerin lisäksi hänen työ- ja yksityiselämän lähipiirinsä. Lähdekirjallisuus ja käytetyt arkistolähteet on lueteltu kirjan lopussa tavanomaiseen tapaan, sen sijaan nootitus puuttuu täysin. Historiantutkimuksen kannalta tämä on hieman ongelmallista, sillä muiden tutkijoiden johtopäätöksiä ei erotella Lehtisen omista eikä lukija saa, yksityiskirjeitä lukuun ottamatta, tietoa siitä mistä mikäkin tieto on peräisin.

Mutta ilmeisesti elämäkertaa ei ole kirjoitettukaan tutkijoille, vaan suurelle yleisölle. Yleisenä tietokirjana teos on erittäin mielenkiintoinen. Pitkästä aikajanastaan ja laajasta aihepiiristään huolimatta se on helposti luettava. Lehtisen historiankirjoitus on kertovaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Suurempia ja pienempiä draaman kaaria riittää.