Murhenäytelmän vuorosanoista

Sotiin liittyvä valtiotason problematiikka on selitetty jo moneen kertaan loppuun kalutuksi aiheeksi tai muuten vain älyllisesti vähemmän tärkeäksi teemaksi. On puhuttu myös väärän sodan tutkimisesta ainakin vallitsevan painopisteen osalta, kun on unohdettu ruohonjuuritaso niin sanotussa "perinteisessä poliittisessa historiassa" (joka tosin on yksi alamme väärinkäytetyimpiä termejä - etenkin kun muista historian aloista ei puhuta yhtä stereotyyppisessä sävyssä). Jopa tuo "perinteinenkin" lähestymistapa tuo kuitenkin tutkimuksellisesti edelleen paljon uutta. Talvisodan rauhaa koskevan Ylikangas-keskustelun lisäksi mainittakoon vasta ilmestyneistä tutkimuksista esimerkiksi Markku Jokisipilän Turun yliopistossa ja Sinikka Wunschin Oulun yliopistossa ilmestyneet väitöskirjat.

Manninen, Ohto; Rumpunen, Kauko (toim.): Murhenäytelmän vuorosanat. Talvisodan hallituksen keskustelut. Edita, 2003. 356 sivua. ISBN 951-37-3894-9.

Sotiin liittyvä valtiotason problematiikka on selitetty jo
moneen kertaan loppuun kalutuksi aiheeksi tai muuten
vain älyllisesti vähemmän tärkeäksi teemaksi. On
puhuttu myös väärän sodan tutkimisesta ainakin
vallitsevan painopisteen osalta, kun on unohdettu
ruohonjuuritaso niin sanotussa "perinteisessä
poliittisessa historiassa" (joka tosin on yksi alamme
väärinkäytetyimpiä termejä – etenkin kun muista
historian aloista ei puhuta yhtä stereotyyppisessä
sävyssä).

Jopa tuo "perinteinenkin" lähestymistapa tuo kuitenkin
tutkimuksellisesti edelleen paljon uutta. Talvisodan
rauhaa koskevan Ylikangas-keskustelun lisäksi
mainittakoon vasta ilmestyneistä tutkimuksista
esimerkiksi Markku Jokisipilän Turun yliopistossa ja
Sinikka Wunschin Oulun yliopistossa ilmestyneet
väitöskirjat. Nämä ovat onnistuneet kyseenalaistamaan
vanhoja näkemyksiä sekä laajentamaan näkökulmia,
vaikka ainakin ne, joilla on sotien ajan tutkimuksesta
enemmän käsityksiä kuin tietoja, olisivat varmaan
pitäneet tällaisia säntillisiä arkisto- ja
lehdistötutkimuksia vanhanaikaisina.

Yleinen kiinnostus ja uudet näkökulmat tuntuvatkin
tuovan sota-ajan aina uudestaan esille, ei vain
tutkimuskohteena, vaan myös populäärihistoriassa.
Sota-aikaa koskevat elokuvat ja TV-ohjelmat jatkavat
boomiaan: Rukajärven tien jälkeen on filmattu muun
muassa lottasarja Kun taivas putoaa, Pikkulotta, Hylätyt
talot, autiot pihat, Hietamiesten viimevuotinen "Kirje
isältä", Åke Lindmanilla on kaksi elokuvaprojektia ja
niin edelleen. 1990-luvun uuspatrioottinen aalto vain
jatkuu sodan kuvan osalta laajoissa piireissä, ja siihen
on entistä enemmän lisätty myös naisnäkökulma.

Uuspatrioottisen linjan lisäksi on kuitenkin ollut
havaittavissa toinenkin juonne: aiempaa kriittisempi
tarkastelu Suomen jatkosodan ajan ilmiöitä kohtaan.
Tällöin on ollut kyseessä näkökulma, jossa korostuvat
Saksa-yhteistyön moraalinen paheksunta,
samankaltaisuudet rotuajatteluun tai yleiset
ihmisoikeusnäkökulmat. Tämä linja vetoaa etenkin
niihin, joiden ihanteisiin niin sanottu kansallinen
näkökulma ei ole koskaan oikein istunut, ja joille on,
sen jälkeen kun sodan vastapuolen sankarillistaminen
edes "fasismin vastaisen taistelun" merkeissä ei enää
oikein onnistu, ollut henkisesti terapeuttista tuoda
vastapainoa uuspatrioottiselle aallolle. Mainittakoon
tästä esimerkkeinä muun muassa Elina Sanan kohuttu
"Luovutetut" tai Marja-Leena Mikkolan "Menetetty
lapsuus". Hiukan samaan genreen kuuluvat
MOT-ohjelman dokumentit, joissa on korostettu
suomalaisten saksalaisyhteyksiä ja vedetty ne
vähintään mielikuvatasolla lähes samalle viivalle
natsimielisyyden kanssa. Tämä trendi on ehkä
saamassa osakseen yhä enemmän kiinnostusta
uudelta sukupolvelta tai ainakin sen tietyltä osalta.
Tämä ei vanhemman sukupolven tavoin enää sisäistä
näkemystä "sota on sotaa", vaan tarkastelee vanhoja
ilmiöitä nykyisiin eikä 1930-40-lukujen oloihin
vertautuvina ihmisoikeuskysymyksinä.

Talvisota on ollut molemmille linjoille
ongelmattomampi. Siinä on ollut vaikeampaa syyttää
suomalaista osapuolta moraalisesti vääristä
ratkaisuista, joskin suomalaisen osapuolen
epärealismi ja tyhmyys olivat 1970-luvulta alkaen
poliittisia uskonkappaleita uuden ulkopolitiikan
palveluksessa (kuten vivahteeton sankaruus nyt on
tullut uusimman ulkopolitiikan myötäjäisinä;
olemmehan saaneet kokea myös valtiovallan
rehabilitoineen myös jatkosodan esimerkiksi
Ahtisaaren, Koiviston ja Lipposen suulla). Todellista
erimielisyyttä on tuskin ollut koskaan siitäkään, kumpi
oli talvisodassa hyökkäävä osapuoli. Näin ollen on
voitu arvioida korkeintaan suomalaisten poliittisen
taidon tai tulevan sotakehityksen ennustamisen astetta.
Jatkosodan arvioinneissa niin sanottu "itseruoskinta" ja
moralisointi löysivät paljon hedelmällisemmän
maaperän.

Melkoinen kiista on kuitenkin saatu nytkin aikaan
professori Heikki Ylikankaan tulkittua, että
saksalaissuuntaus alkoi itse asiassa jo talvisodan
aikana: Ryti ja Tanner luottivat Göringin viestiin
tulevasta avusta Karjalan (ja korkojen) takaisin
valtaamiseksi, ja he runnoivat rauhan läpi, koska
uskoivat Saksan voittavan sodan. Tämä on ristiriidassa
tutkimusten aiempien tulosten kanssa, ja se näyttää
loukanneen etenkin niiden käsityksiä, jotka ovat jo
ehtineet tottua uuspatrioottisen suuntauksen
revanssiin.

"Murhenäytelmän vuorosanat" ilmestyi näin ollen
keskelle hyvin ajankohtaista ja kiivasta keskustelua. Se
on alan kahden todella järeän asiantuntijan, professori
Ohto Mannisen ja varsinaisen Mr. Arkiston, Kauko
Rumpusen, työn tulosta. Kirja sisältää valtioneuvoston
sodanaikaiset viralliset pöytäkirjat, Rytin hankkiman
sihteerin A. Tudeerin laatimat keskustelupöytäkirjat
sekä otteita merkittävimpien ministerien yksityisistä
muistiinpanoista – kuten Rytin, Paasikiven, J. O.
Söderhjelmin ja Juho Niukkasen. Tekijät motivoivat
kirjan tarpeellisuutta sillä, että ajan kuluessa ja
tulkintojen seuratessa toistaan suuri osa tiedosta ehtii
muutoin unohtua tai muuttua vaikeammin
käsitettäväksi, koska uusi sukupolvi ei enää tunne näitä
asioita omasta kokemuksestaan. Lisäksi
keskustelupöytäkirjat eivät ole aiemmin olleet
tulkitsemattomina suuren yleisön käytössä.

Kirjassa esitellään sodan suurten kysymysten lisäksi
etenkin alkupuolella runsaasti hyvin pienten,
byrokraattisten asioiden käsittelyä talvisodan
hallituksessa. Mukana on jopa sellaisten asioiden
pohdintaa, otetaanko jonkin viranhakijan myöhästynyt
anomus viranhaussa huomioon, kun se normaalissa
oloissa olisi ehtinyt ajoissa. Tai huolissaan oloa siitä,
kuinka lähettiläs oli herättänyt pahennusta
asemamaan diplomaattipiireissä nasiasioillaan.
Eläkevaliokunnankin voitiin katsoa tällä kertaa voivan
jättää väliin jokavuotisen kokoontumisensa ja
Muinaistieteellisen toimikunnan voivan pitää
virkatilanteensa ennallaan, ja piti pohtia Helsingin
historiallisten merkkivuosien juhlapostimerkkiä ja niin
edelleen. Tässä mielessä sodan kokonaisuus
muodostui myös valtakunnan ylätason silmissä
monista arjen pienistä asioista, ja usein todellisuus
järjesti asiat jo ennen päätöstä. Kuten ministeri von
Fieandt laivojen pakkotilausta koskeneesta asiasta
totesi: "Itse asia on käytännössä jo hoidettu niin että
olisi kiireellisesti saatava Valtioneuvoston muodollinen
päätös asiasta." Eräät virkamiehet jaksoivat olla
huolissaan siitä, "että aseostot eivät esiinny missään
budjetissa, ei ole asianomaista momenttia olemassa".
Loppupuolella hallituksen keskustelut pyörivät sitten
enää sodan ja rauhan suuren kysymyksen ympärillä.

Lukemisen helpottamiseksi kirjassa on myös
henkilöesittelyt ministereistä ja näiden taustoista.
Nämä ovat hyvin tehtyjä ja tarpeellisia eivätkä toisaalta
väännä rautalangasta liikaa. Tosin muutamassa
kohdassa tuntuu siltä, että lukijoilla on oletettu olevan
kohtuuttomankin paljon tietoa Suomen sotien välisen
ajan poliittisesta historiasta. Tavallinen lukija jää
varmaankin ihmettelemään, mitä tarkoitetaan, kun
puolustusministeri Niukkanen nimetään
"raaputtajaksi". Kaikki tuskin enää muistavat syytöstä
hallituksen pöytäkirjan merkintöjen muuttamisesta
valtakunnanoikeudessa. Asiayhteydestä käy myös
varmaankin ilmi, mitä Mannerheim tarkoitti ilmaisulla
"Marianne ja hänen miehensä", mutta
keskivertolukijalle jää varmaankin epäselväksi, miksi
hän on käyttänyt sellaista ilmaisua – nykyajan
käsitteistöä kun se ei enää ole.

Merkinnöistä käy myös kiinnostavasti ilmi eri
persoonien luonne-erot ja tapa suhtautua asioihin.
Näin on siitä huolimatta, että oli kyse asioista, joissa
tilanteen pakottavuus jätti vain vähän vaihtoehtoja.
Pakkotila vaikutti kannanottoihin varmasti enemmän
kuin se, mitä itse kukin olisi halunnut tehdä.

Esimerkiksi presidentti Kallion ilmaisuissa paistaa läpi
poliittisen analyysin lisäksi tunne ja järkytys. Useaan
kertaan hän ihmettelee ja moraalisesti paheksuu,
kuinka maailma saattoi olla näin paha ja kuinka Ruotsi
ja Norja halusivat pelastua Suomen kustannuksella ja
pakottaa sitä näin kauheisiin ehtoihin vain
pelastaakseen itsensä. Eräissä ilmaisuissa Kallio tuo
välillä esille jopa sen, kuinka suurta tuskaa nämä asiat
ovat hänelle henkilökohtaisesti tuottaneet ja vieneet
yöunetkin. Ei voi jäädä epäselväksi, kuinka syvältä
valtakunnan alueen silpominen häneen koski.

Tannerin ja Paasikiven puheenvuoroista puolestaan
heijastuu yhtä selkeästi vakaa käsitys siitä, että he
tiesivät asiat ja oikeat toimintamallit parhaiten.
Puheenvuoroista kuultaa välillä myös ilmeinen ärtymys
tai vähintään kärsimättömyys siitä, että toiset voivat
edelleenkin olla eri mieltä, vaikka heille on juurta
jaksain selitetty, mitä pitää tehdä. "Täytyisi toimia
nopeasti, mutta täältä ei saa irti päätöstä. —
Keskustelut tekevät sen vaikutuksen, kuin jotkut
tahtoisivat sotkea asiaa", Tanner paheksui 3.
maaliskuuta. Ryti puolestaan ei antanut minkään
tunteen tulla esiin, vaan hän piti useimmiten vain
kokoavia puheenvuoroja kuin toimitusjohtaja tai mikä
tahansa kokouspuheenjohtaja. Varsin tyypillinen
kommentti oli: "Hankitaan täällä mainitut selvitykset ja
tapellaan sillä välin entistä lujemmin."

Kirjasta löytyy myös pikantteja yksityiskohtia, joiden
epärealismille voi nyt hymähdellä, mutta jotka aivan
toisessa tilanteessa näyttivät toisenlaisilta. Sieltä löytyy
esimerkiksi talvisodan rauhaa ja lännen apua
viimeiseen asti ajanut Niukkanen aktiivisena myös
Saksan suuntaan (s. 23,26,33) ja pohtimassa
Ahvenanmaan luovuttamista Saksalle kostoksi lännen
ja Ruotsin passiiviselle asenteelle Suomea kohtaan (s.
296); Tanner pohtimassa Viron lentokenttien ja Ryti
Kremlin pommittamista (s. 28); Ryti ja Paasikivi
toivomassa italialaisia lentojoukkoja Suomeen (s. 47);
Ryti esittämässä, että ranskalaiset alkaisivat "häärätä
Kaukasiassa" (s. 116); V. A. Kotilainen toivomassa, että
esitettäisiin Japanin hallitukselle, että se järjestäisi
niin, että tulisi "vaikkapa pieni hälinä rajalla" (s. 116);
Niukkanen ja Paasikivi toteamassa, että olisi parasta
saada aikaan "joko rauha tai oikein suuri sota" (s. 139);
Ryti kuittaamassa, että olisi parempi, jos lännessä ei
tulisi suursotaa (s. 140); Tanner kiirehtimässä rauhaa
kovasti 17.2. (s. 206), eli kauan ennen Göringin viestiä,
ja viestin osalta kriittisten päivien jälkeen hän edelleen
spekuloi ensi sijassa Saksan häviöllä (s. 274). Ja
lisäksi löytyy ministeri Heikkinen toteamassa 1.
maaliskuuta, että jos sellaisia voimia tulisi avuksi, mitä,
länsi lupasi, "on meillä mahdollisuus voittaa" (s. 275).

Arvioitaessa rauhan ratkaisseita hallituksen istuntoja ei
tietenkään voi sivuuttaa talvisotaproblematiikan tämän
hetken kiistellyintä kysymystä, eli sitä, tehtiinkö tämä
rauha todella vain henkisenä välirauhana, luottaen
siihen, että tulevassa rauhanteossa alueet saataisiin
takaisin. Tämä luottamus olisi puolestaan voinut nojata
vain siihen vakaumukseen, että Saksa voittaisi
maailmansodan. Hankkiutumalla yhteistyöhön sen
kanssa päästäisiin voittajan puolelle ja saataisiin
Karjala takaisin – vähintään. Ylikankaan teesin mukaan
kun vielä oli saatu Göringiltä tieto, että tekemällä rauha
nyt ja odottamalla Saksan tulevaa hyökkäystä
Neuvostoliittoon saataisiin kaikki korkoineen takaisin,
Ryti ja Tanner päätyivät hylkäämään länsivaltojen
tarjouksen sotilaallisesta avusta sekä ajamaan
rauhanteon läpi.

Tukea tulkinnalleen Ylikangas ei ole juurikaan saanut,
mutta sitä tiukemmin hän on pitänyt siitä kiinni ja
maalaillut sille myöhempää tulevaa tunnustusta
oikeana tulkintana, samaan tapaan kuin Krosbyn
käsitykset jatkosodan synnystä aikanaan lopulta
tunnustettiin. Vasta-argumentit ovat puolestaan
tiivistyneet Historiallisen Aikakauskirjan numerossa
1/2004 julkaistuihin professori Ohto Mannisen,
professori Seikko Eskolan ja dosentti Martti Häikiön
artikkeleihin.

Tässä ei ole mahdollisuutta lähteä kertaamaan sen
enempää keskustelun sisältöä kuin argumenttien
asiasisältöä. Kirja-arviossa ei ole kyse aihepiiriin
liittyvästä erityisartikkelista ja asian an sich
-pohtimisesta sinänsä. Tässä suhteessa jokainen voi
tutustua sekä "Murhenäytelmän vuorosanoihin",
Ylikankaan kirjoituksiin että edellä mainittuun
Historiallisen Aikakauskirjan numeroon. Omasta
puolestani on kyse vain siitä arviosta, mitkä argumentit
ovat tuntuneet tässä keskustelussa sekä Mannisen ja
Rumpusen kirjan pohjalta vakuuttavimmilta.

Molempien osapuolten tulkinta pysyy mahdollisena.
Mutta "Murhenäytelmän vuorosanojen" läpilukeminen
entisestään heikensi uskoani Ylikankaan teesiin,
ennemmin kuin vahvisti sitä.

Pitää tosin paikkansa, että Ylikankaan teesejä on
etenkin kansalaiskeskustelussa vastustettu myös
sellaisilla "uuspatrioottisilla" argumenteilla, jotka eivät
sellaisenaan kestä tarkastelua tai eivät ainakaan
kykene lähimainkaan sitovasti todistamaan hänen
käsitystään vääräksi. On voitu esimerkiksi viitata siihen,
että Ryti oli vanha anglofiilinen liberaali ja Tanner
sosiaalidemokraatti, joten kumpikin kuului
ideologisesti kansallissosialistisen Saksan luontaisiin
vihollisiin. Lisäksi Saksan maine oli Suomessa –
vastoin mediassa edelleen kovin laajalti esiintyvää
käsitystä – sekä ulko- että sisäpoliittisesti erittäin
huono ennen toisen maailmansodan alkua. Kukaan ei
olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä esimerkiksi
vuoden 1939 eduskuntavaaleihin Saksaan nojaavalla
politiikalla. IKL:kin joutui tyytymään vaatimukseen
"tasapuolisuudesta" ja "todellisesta
puolueettomuudesta" suhteessa suurvaltoihin sekä
vaikenemaan Saksan sisäpolitiikasta mahdollisimman
pitkälle. Kun Saksa vielä sitten elokuussa 1939 näytti
myyneen Suomelle Neuvostoliitolle ja olevan talvisodan
aikana lähestulkoon vihamielinen, suosiopisteet olivat
todella hyvin lähellä pakkasrajaa.

Myös saksalaisten omista lähteistä katsottuna on
ilmeistä, että 1930-luku nähtiin Suomi-suhteissa
perääntymismarssina, ei etenemisenä.

Toisaalta tosiasia on myös se, että 1930-luvun muistot
eivät voineet olla ratkaiseva tekijä päätösten perustana
talvisodan aikana ja ettei Saksan maine ollut sentään
yleismaailmallisestikaan niin demonisen huono kuin
vuoden 1945 jälkeen. Saksan ideologinen
vastenmielisyys ei liioin voinut olla este sille,
otettaisiinko siltä apua tai neuvoja todellisen
hengenhädän keskellä. Se, joka mielestään tekee
ratkaisuja, jotka koskevat koko kansakunnan
selviämistä sodasta, jopa jäämistä henkiin, ei pohdi
auttajan moraalisia puutteita, jos auttajia on yhtäkään
tarjolla. Jos tuhosta voi pelastua, kuten vuonna 1940,
tai saada suuren unelman toteutettua, kuten vuonna
1941, sellaisen kumppanin avulla, joka
normaalitapauksessa on epämieluinen, asiaa ei voi
tarkastella rauhan ajan koordinaatistossa. Hätätilassa
kukaan ei varmastikaan olisi todennut, ettei huoli
pelastusta sen takia, että tämä kumppani poltti
Thomas Mannin kirjoja roviolla.

Aivan kuten vuosien 1941-44 tapahtumat eivät vielä
todista mitään motiiveista niihin ratkaisuihin, joita
vuosina 1939-40 tehtiin, tätä eivät tee myöskään
vuosien 1933-38 Saksa-arviot. Ne tehtiin paljon
vapaammassa harkintatilanteessa, jossa poliittiset ja
henkilökohtaiset mieltymykset todella saattoivat
ratkaista asioita. Henkisiä puitteita ne toki
päätöksenteolle toivat.

Oleellisin kysymys on kuitenkin se, katsottiinko Saksan
todella olevan talvisodan aikana sellaisessa
asemassa, että se voisi olla pelastaja. Ylikankaan
arvion mukaan näin tehtiin. Selitystä heikentää
kuitenkin se, että sitä ei mikään lähdelöytö
sellaisenaan tue. Göring kyllä mainitaan
"Murhenäytelmän vuorosanoissa" usein, ja hänen
kommenteistaan on oltu ilmeisen kiinnostuneita –
olivathan ne lähintä tietoa, vaikkakin tietenkin
epävirallista ja epävarmaa, mitä natsijohdon
ajatuksista oli mahdollista saada.

Oletus Göringin Kivimäelle antaman kommentin
vaikutuksesta Rytiin ja Tanneriin jää Ylikankaalta
kuitenkin todistamatta, etenkin kun Eskolan artikkelista
nähtävien tietojen nojalla on pakko tulla siihen
tulokseen, että mitään asiasta kertovaa salasähkettä ei
ole Ulkoministeriöön kyseisinä päivinä Saksasta tullut.
Ennen kuin Ylikangas toisin todistaa – tuskin voimme
olettaa Kivimäen lähettäneen tekstiviestiä – , on
lähdettävä siitä, että hänen teesinsä on todistamaton.

Lisäksi Ylikankaan tapa irrottaa muutama lause
lähdekokonaisuuden yhteydestä ei herätä luottamusta.
Hän totesi itse Historiallisen Aikakauskirjan
numerossa 4/2003, ettei hän edes ymmärrä, kuinka
hänen esille tuomistaan kohdista voitaisiin tulla
toisenlaiseen tulokseen kuin hän tulee. Tuskin
voisikaan tulla, jos rajoittuu niihin. Ongelma on
kuitenkin siinä, että hän vaikenee "Murhenäytelmien
vuorosanojen" kaikista niistä osista, jotka puhuvat
hänen tulkintaansa vastaan. Sellaisia on leegio
yksistään tässä kirjassa, ja lisäksi tulevat vielä edellä
mainituissa Mannisen, Eskolan ja Häikiön
artikkeleissa toisista lähteistä ilmi tuomat tiedot. Sitä
paitsi etenkin Tanner lukeutui jo ennen Göringin viestiä
koskevia kriittisiä päiviä niihin, jotka ajoivat
innokkaimmin rauhaa.

Kaiken kaikkiaankin Ylikankaan kuva vaikuttaa liian
rationaaliselta ja nojaavan siihen uskoon, että yksi
selitys kykenee ratkaisemaan kaiken – minkä hän on
tosin aiemmin maininnut ohjelmalliseksi
lähtökohdaksikin. Tästä kuvasta kuitenkin unohtuu se
historiantutkijalle tutkimusten kuluessa yhä
selvemmäksi tuleva havainto, että kaikkea ei
suunnitella etukäteen, vaan paljon tapahtuu monien
tekijöiden vaikutuksesta, ristiriitaisen tai jopa väärän
informaation pohjalta, erehdyksessä, sattumalta tai
vahingossa. Lisäksi samankin henkilön mielipiteet
vaihtuvat usein, kriisioloissa jopa vuoristoratamaisesti.
Tai kuten Manninen ja Rumpunen asian pukevat:
pöytäkirjat osoittavat, kuinka "hallitustasollakin hätä,
tulevaisuudenusko, paniikki, rohkeus, alistuminen,
realismi, epätoivo, optimismi, päättäväisyys,
pessimismi – koko ihmiselämän tunnekirjo –
vuorottelivat päätöksentekijöiden mielissä". Eivät
myöskään Ryti ja Tanner olleet tälle immuuneja.

Rytin muisteli itse myöhemmin talvisota-aikaa
vertauskuvallisesti, yrityksenä pitää hajoavaa taloa
käsin pystyssä. Tämä kuvaus tuntuu talvisodan
hallituksen mielialojen osalta edelleenkin
todennäköisemmältä kuin yksi, suuri suunnitelma,
josta olisi oltu varmoja ja joka selittäisi kaiken. Tämä ei
tietenkään sulje myöskään pois sitä mahdollisuutta,
että vakuuttavilla lähteillä todennettuna Ylikankaan teesi
voi osua oikeaan. Näillä näytöillä ja etenkään
"Murhenäytelmän vuorosanojen" pohjalta tällaisesta
ollaan kuitenkin vielä kaukana.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *