Tuula-Liina Variksen Peili ja ikkuna on kokoelma esseitä ja muisteluita, kirjoituksia joita naistutkijat Yhdysvalloissa nykyään nimittävät tilapäiskirjoituksiksi. Tälläiselle kirjoitustavalle on ominaista omaelämäkerrallisuus, puheenomaisuus ja jonkinlainen muistiinpanoihin kuuluva hiomattomuus ja keskeneräisyys. Variksen kirjan luettuani jouduin kuitenkin pohtimaan, kannattaako tämän tyyppisiä kirjoituksia enää lainkaan julkaista kirjana. Osuvampi julkaisufoorumi näille sinänsä puhutteleville muisteluille ja nuoruuden päiväkirjamerkinnöille voisi olla internet, jos kirjan todennäköinen lukijakunta, keski-ikäiset naiset, vain olisi tottuneempi käyttämään sähköistä viestintää.

Ikääntyvän naisen itsetutkiskelu muodostaa kokoelman punaisen langan. Käsitellyt aiheet ovat naisille tärkeitä: vaihdevuodet, laihdutustaistelut, munasarjojenleikkaus, rakkaus ja suru. Peili ja ikkuna -kokoelman kirjoituksista puuttuu kuitenkin Kilpikonnan ja Olkimarsalkan kypsyys. Tätä kirjaa vasten tuoreet esseet näyttävät keskeneräisiltä ja joskus hengettömiltä. Niistä on luettavissa tekijän pyrkimys luoda jotakin, sanoa jotakin, mutta itse pyrkimys vie voiton elävältä kirjallisuudelta. Tyylillinen kepeys ja huolettomuus muodostavat ohuen suojakuoren tekstin alle – osin tieten, osin tietämättä – kätketyille negatiivisille tunteille.

Virginia Woolf kiinnitti omana aikanaan huomiota 1800-luvun naiskirjailijoista puhuessaan näiden tekstien pinnan alla kuohuvaan vihaan ja katkeruuteen. Hänen mielestään naisten olisi aika luoda taidetta eikä käyttää kirjoitusta pelkästään terapeuttiseen itseilmaisuun: jatkuvaan peilailuun. On surullista, etteivät 1900-luvun lopun naiskirjailijat vieläkään tunnu pääsevän naispeilien taakse. Siinä olen kuitenkin Variksen kanssa yhtä mieltä, että imurointi ja kirjoittaminen on yhdistettävä. Ongelmaksi jää, miten? Tuula-Liina Variksen lailla Merete Mazzarella ja Åsa Moberg ovat viime aikoina etsineet vastausta tähän kysymykseen. Tulokset eivät ole heikkoja, ehkä enemmänkin epätasaisia ja junnaavia.

Varis on ehkä tällä kertaa myös liiaksi kiinni toisten sanoissa, jolloin hänen tekstistään tulee pitkästyttäviä muistiinpanoja, pyrkimystä kirjoittaa kuin pakosti, saada vietyä tekstiä eteenpäin. Esimerkiksi Marlon Brandon muistelmista kirjoitettujen pohdintojen tarkoitus on epäilemättä toimia päiväkirjamaisina merkintöinä, ikkunoina johonkin uuteen – tästä teemastahan koko kirja alkaa – mutta nyt ne eivät jaksa kiinnostaa lukijaa, joka Kilpikonnan ja Olkimarsalkan jälkeen osaa odottaa valmiimpaa ja mietitympää.

Jään odottamaan Variksen itsenäistymistä naiskirjailijana. Hän osaa kirjoittaa ja on lukenut, mutta ei joko kykene antautumaan sanan vietäväksi tai vaihtoehtoisesti kontrolloimaan sitä. Ehkei Variksen tyyli olekaan (joensuulainen?) kepeys ja huolettomuus. Nuoruuden päiväkirjamerkinnöille saattaa löytyä vieläkin parempaa käyttöä.