Kolme matkakirjaa, pari esseekokoelmaa, yksi päiväkirja, yksi oma runokokoelma ja kolme antologiaa sekä kahdeksan toimitustyötä – kirjojen määrä ei häikäise, mutta silti Olavi Paavolainen näyttää löytyvän uudelleen aina muutamien vuosikymmenten välein. Tänä syksynä, jolloin hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi 50 vuotta, hänestä kertovia kirjoja ilmestyy kaksi.

Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä lähestyy ainakin ennakkotietojen mukaan – kirjaa en nimittäin ole vielä nähnyt – kohdettaan hänen kirjallisen tuotantonsa eli kirjojen, taide- ja kirjallisuuskritiikin, esseistiikan ja toimitustöiden kautta.

Sen sijaan Panu Rajala esittelee massiivisessa Tulisoihtu pimeään -teoksessa kaunosieluisen karjalaispojan, kielipuolen kosmopoliitin, monenlaisiin aatteisiin hurahtavan tulisielun ja nuorten kulttuuripiirien keulakuvan. Ja tietysti myös miehen, jonka ”teoreettis-empiirinen kiinnostus seksuaalikysymystä kohtaan” heräsi 1930-luvun alussa ja jatkui loppuelämän. Ellei kolme vuotta sitten ilmestynyt, Rajalan kirjoittama Juhani Ahon elämäkerta olisi saanut nimekseen Naisten mies ja aatteiden, se olisi sopinut oivallisesti myös Paavolais-teoksen nimeksi.

Hyvä aihe ei hevillä tyhjene

Olavi Paavolaisesta on aikaisemmin kirjoitettu kaksi varsinaista elämäkertaa ja useita muita teoksia. Kirjailijakollega ja pitkäaikainen ystävä Matti Kurjensaari julkaisi vuonna 1975 kirjan Loistava Olavi Paavolainen. Historioitsija Jaakko Paavolaisen – kirjailijan serkun – kirjoittaman, vuonna 1991 ilmestyneen elämäkerran nimi oli Olavi Paavolainen – keulakuva.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita Olavi Paavolaisen seuran aktiivien esseekokoelmat Paavolaisen paikat (toim. Henri Terho, SKS 2003) ja Paavolaisen katse (toim. Ritva Hapuli, Avain 2012). Edellinen valotti Olavi Paavolaisen toimintaa hänelle tärkeiden paikkojen – Ateenan, Kivennavan, Istanbulin, Pariisin, Travemünden ja Nürnbergin sekä tietysti myös sotavuosien päämajakaupunki Mikkelin – kautta. Jälkimmäisessä tulkittiin Paavolaisen elämänkaarta hänen kirjoitusten kautta; pääpaino oli 1930-luvussa, jolloin syntyi loisteliaiden matkakirjojen sarja. Niiden jälkeen ei sitten juuri muuta enää syntynytkään, muutamia kuvateosten toimitustöitä ja kiisteltyä sotapäiväkirjaa lukuun ottamatta.

Unohtaa ei sovi myöskään viime keväänä tarkastettua, laajaa huomiota saanutta Ville Laamasen väitöskirjaa Suuri levottomuus (K&H 2014). Sen kohteena oli kirja, jota ei koskaan julkaistu eli Paavolaisen Neuvostoliiton matkakuvaus. Matkansa Paavolainen teki vuoden 1939 kesällä. Verkossa julkaistu Antti Vesikon gradu Kansakunnan resonoivat muistot (JYU valtio-oppi 2011)  oli graduksi harvinaisen laaja, mutta niin on aihekin: Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu kansallisen identiteettiprojektin uudelleenarviona.

Näistä Rajala näyttää huomioineen muut paitsi Vesikon. Välillä hän tekee taivalta näiden matkakumppaneidensa kanssa erittäin tiiviisti – aiemmat elämäkerrat lukeneelle teoksessa on hyvin paljon tuttua. Hyvä aihe ei kuitenkaan hevillä tyhjene, ja Rajalalla on ilmeisesti ollut käytettävissään lähteitä, joita Kurjensaari ja Jaakko Paavolainen eivät saaneet käsiinsä. Kaikkea ei varmaankaan ole koskaan näytetty kenellekään – Kurjensaaren kirjantekovaiheessa Sirkka-Liisa Virtamo, Olavi Paavolaisen ex-vaimo, kävi noutamassa entisen miehensä papereita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta hämmentyneen nuoren arkistonjohtajan katsellessa voimattomana vierestä. Rouvan – joka sivumennen sanottuna oli huippujuristi – epäillään hävittäneen mm. kirjailijan kirjeitä.

Mahdollisesti suvun kätköissä on silti vielä yhtä ja toista – Paavolaisen poika Pekka ei ole halunnut osallistua kirjantekoon. Tiedetään myös, että Olavi Paavolainen hävitti itse papereitaan. Aina silloin tällöin lukeva yleisö, ja joskus tutkijatkin, haikailevat esimerkiksi Synkän yksinpuhelun ”alkuperäisen käsikirjoituksen” perään. Sellaista ei ole – samaan aikaan päämajassa palvelleet TK-kollegat näkivät, miten Paavolainen kirjoitteli päivisin muistiinpanoja pikku lappusille ja iltaisin vetäytyi huoneeseensa takomaan niitä koneella puhtaaksi. Myöhemminkin hän editoi sotapäiväkirjaansa – vuosina 1960 ja 1963 ilmestyneet versiot eroavat vuoden 1946 ensipainoksesta useassa kohdassa. Tähän asti viimeisin, vuonna 2006 painettu laitos perustuu tuohon 1960-luvun alun teokseen, samoin monissa opinnäytetöissäkin lähteenä on käytetty 1980-luvun alun pokkaria.

Ujosta runoilijasta mondeeniksi maailmanmatkaajaksi

Kuva: Väinö Kunnas Olavi Paavolaisen muotokuva 1928

Kunnon elämäkerturin tapaan Rajala aloittaa päähenkilön kivennapalaisista juurista, suvun muhkeasta kauppakartanosta ja lapsuudenkoti Vienolasta. Se edusti Paavolaiselle jonkinlaista maanpäällistä paratiisia, jota hallitsi hänen jumaloitu äitinsä.

Ensimmäinen, salanimellä – naisen nimellä! – kirjoitettu runokokoelma tuli bumerangina takaisin kahdeltakin kustantajalta, mutta parikymppinen tekijä ei tästä hätkähtänyt. Hänestä tuli Tulenkantajien kärkihahmo, joka hurmioitui modernista maailmasta ja antoi suomalaisen ”ahtaan kirkonkylämentaliteetin” ja ennen kaikkea kirjailijakunnan kuulla kunniansa.

Ja kun suomalaistaiteilijat aukoivat ikkunoita Eurooppaan, Olavi Paavolainen oli ensimmäisten joukossa käsi kahvassa. Kotimaan lehdistä ahmittiin hänen matkakirjeitään Lontoosta ja Pariisista, vaikka mies ei osannut ranskaa eikä juuri englantiakaan. Saksaa ja ruotsia hän kyllä puhui sujuvasti, samoin venäjää ainakin kohtuullisesti, ja valttikorttina oli tietysti myös loistelias kirjallinen ilmaisu. Niinpä sitten kolmikymmenluvun loppuvuosina kustantaja rahoitti silloisissa oloissa varsin huikean matkan Etelä-Amerikkaan. Rahoitukseen osallistui myös oma vauras suku – Paavolainen näyttää koko elämänsä ajan olleen enemmän ja vähemmän rahapulassa.

Matkakirjoja syntyi, välillä kuin hohtimilla kiskoenkin: Lähtö ja loitsu saatiin erikoispikakuljetuksena kauppoihin jouluksi 1937, ja vuotta myöhemmin ilmestyi – niin ikään kustantajan hoputtamana – Risti ja hakaristi. Rajala pitää Paavolaisen parhaana teoksena vuonna 1936 ilmestynyttä Kolmannen valtakunnan vieraana, raporttia oleskelusta Travemünden kirjailijakodissa ja käynnistä Nürnbergin puoluepäivillä, jossa natsit esittäytyivät koko karmaisevassa komeudessaan: hakaristiliput liehuivat, sotilaiden saappaat kiilsivät, tuliterät lapiot välkehtivät työjoukkojen olkapäillä, loputtomien ohimarssien yläpuolella voimakkaat valonheittäjät piirsivät taivaalle valtaisia holvikaaria…

Rajala on mielestäni varsin hyvin asettunut samalle aaltopituudelle kuvattavansa kanssa: elämäkerrassa on läsnä Paavolaisen kiivas lauserytmi ja hurmioitunut innostus. Kohteen yksityiselämä on noina menestyksen ja juhlinnan vuosina vauhdikasta: kiihkeät romanssit on tässä teoksessa ikuistettu tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Minna Craucher, Ain’Elisabet Pennanen, Liisa Tanner, Helvi Hämäläinen, myöhempinä vuosina myös Sirkka Selja ja Hertta Kuusinen saavat kukin vuorollaan kokea intohimoisen rakkauden, useimmat heistä myös kylmän hylkäyksen.

Kuin villiintynyt kompassi

Panu Rajalan mukaan Olavi Paavolaiselle ”oli tärkeintä pysyä ajan hermolla, reagoida pieniinkin uutiskarahduksiin, muodostaa oma kanta kaikesta mikä liikkuu, kiertää ja kerrotaan.” Hän halusi myös mielellään olla voittajan puolella, oli aatesuunta mikä tahansa, vaikkapa kansallissosialismi tai kommunismi.

Rajalan ilmaus ”kuin villiintynyt kompassi” kuvaa mainiosti Paavolaista, joka ei valitettavasti ennen toista maailmansotaa ehtinyt tai tohtinut eikä sen jälkeen enää jaksanut kirjoittaa sen enempää Tulenkantajien historiaa, pitkään haaveilemaansa, suunnittelemaansa ja luonnostelemaansa teosta ”nykyajan seksuaaliprobleemista” kuin kesän 1939 Neuvostoliiton-matkan kuvaustakaan. Vähäisiä kaikuja viimeksi mainitusta on säilynyt Synkän yksinpuhelun prologissa, Eurooppalaisessa odysseiassa. Teoksen parissa Rajala viipyykin suhteellisen pitkään, vaikka tuota kiisteltyä sotapäiväkirjaa onkin tutkittu ja tulkittu jo aikaisemmin varsin runsaasti. Tarkimmin sen lienee tähän mennessä lukenut Antti Vesikko; Jaakko Paavolaisen tytär Paula sen sijaan tarkasteli gradussaan teoksen vastaanottoa. Kirjan julkisen rusikoinninhan on väitetty hiljentäneen Paavolaisen niin, ettei tämä enää sen jälkeen halunnut kirjoittaa mitään.

Rajalan teoksen – ja aiempienkin elämäkertojen – valossa joutuu kuitenkin kysymään, olisiko hän kyennytkään kirjoittamaan. Alkoholia kului – oli jo kymmenien vuosien ajan kulunut – tosi runsaasti. Niinpä varhaiseksi mainittu kuolema – Paavolainen menehtyi 61-vuotiaana, maksakirroosin runtelemana – oli kai pikemminkin odotettavissa jo jonkin aikaa.

Viimeinen suuri rakkaus, Hertta Kuusinen, yritti saada häneen jonkinlaista otetta ja patistaa työn ääreen, mutta ei onnistunut. Radioteatterin nostaminen kiinnostavaksi ja myös ns. kansan syvien rivien suosioon jäi monipuolisen kulttuurihenkilön viimeiseksi joutsenlauluksi. Sekin tapahtui pitkälti pullon hengen avustamana.

Kirjallisia muistomerkkejä Paavolainen sai naisystäviltään sekä eläessään että kuolemansa jälkeen: Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY 1941) ja sen jatko-osa Kadotettu puutarha (WSOY 1995) ovat tunnetuimmat, mutta myös Sirkka Seljan kokoelmassa Taman lauluja (WSOY 1945) esiintyvä Muukalainen on tulkittu Olavi Paavolaiseksi. Hämäläinen ruoti suhdetta vielä muistelmateoksessaan Ketunkivellä (WSOY 1993), ja Hertta Kuusisenkin kirjoittamat kirjeet on julkaistu (Hamlet ystäväni, Tammi 1999).

Vetävää tekstiä, viihdyttäviä tarinoita

Panu Rajalan Paavolais-elämäkerta on selvästi suunnattu ns. suurelle yleisölle. Teksti on vetävää, tarinat ovat viihdyttäviä, kuvaliitteessä valikoimaa 1920-luvusta 1960-luvulle. Osa, kuten Paavolaisen 40-vuotissyntymäpäiväkuva, on kyllä nähty hyvin monessa suomalaista kirjallisuutta tai kirjailijoita käsittelevässä kirjassa, ovathan siinä mukana kaikki keskeiset Tulenkantajat ynnä muutamia muita.

Kirjallisuuden, historian ja kirjallisuushistorian harrastajat – ammattilaisista puhumattakaan – kykenevät epäilemättä osoittamaan kirjasta heidän mielestään vääriä painotuksia, puutteita ja muutamia asiavirheitäkin. Kulttuuri- ym. osastojen nettikeskusteluissa tämän suuntaista sananvaihtoa jo käydäänkin. Itseäni hämmensi teoksen nootitus: lähdeviitteiden sijasta kirjan lopussa on luettelo eri luvuissa käytetyistä lähteistä, mutta ne eivät kohdistu lauseisiin tai kappaleisiin, vaan kokonaiseen sivuun. Kun samalla sivulla saatetaan käsitellä useampaa asiaa tai esittää erilaisia mielipiteitä, ei lukijalle oikein selviä, kuka oli mitä mieltä mistäkin.

Kaikesta huolimatta kirja kuuluu mielestäni syksyn ns. kirjallisiin tapauksiin. Odotan silti Hannu Riikosen teosta: vaikka meno ei varmaan ole yhtä vauhdikasta, se on todennäköisesti paljon analyyttisempää.

Ai niin. Paavolainen totesi Matti Kurjensaarelle (silloin vielä Salonen) kaksikon kierrellessä kesäistä Kannasta polkupyörillä: ”Ainoakaan rivi, jonka minä olen kirjoittanut, ei jää elämään minun jälkeeni, mutta minun merkitystäni kirjallisen elämän motorisena voimana ei voida kieltää.” (Siteeraus Rajalan teoksesta, Jaakko Paavolainen ja muutamat muut lähteet muistavat lauseen hiukan toisin.) Näin näyttää olevan: harva kirjailija on saanut noin kantavan maineen noin vähillä teoksilla.

Ja mitä taas teoksen kansikuvaan tulee, niin se on varsin oivaltavasti irrotettu ja muokattu Väinö Kunnaksen vuonna 1928 maalaamasta muotokuvasta. Kun tausta kaktuksineen ja keltaisine seinineen on poistettu ja luppasilmäinen kirjailija tuplattu, saadaan todellakin soihtu.