Riitta Konttisella on pitkä ja ansiokas ura taiteentutkimuksen parissa Helsingin yliopistolla. Hän on tutkinut ja kirjoittanut paljon erityisesti naistaiteilijoiden historiaa. Konttisen kirjoittamisen tyyli on helposti lähestyttävää ja mukavaa lukea. Hän ikään kuin kulkee nuorten naisten matkassa, heidän rinnallaan sadan vuoden aikaetäisyyden päästä. Teos on julkaistu taidenäyttelykirjaksi, mutta sen tyyli on sopiva lukijalle ilman näyttelyäkin. Hämeenlinnan Taidemuseossa kesällä ollut näyttely onkin jo päättynyt, joten kirja jää elämään omaa elämäänsä ja toimii nyt tiedekirjana. Kirjasta saa myös hyvän lähdeluettelon syvempään tutustumiseen aiheesta. Jos kirjan haluaa omaksua pikalukemisella, kannattaa keskittyä kuvateksteihin. Jo niiden kautta saa oivallisen kuvan teoksesta.

Taiteilijatoveruutta perustuu pitkälti Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarkin ja Maria Wiikin toisilleen lähettämiin kirjeisiin sekä kirjeisiin kotiin kuin muillekin toimijoille, mutta myös aiempiin tutkimuksiin ja kirjallisuuteen. Kirjeistä lainattujen katkelmien vanhahtava sävy tekee kerronnan herttaiseksi ja inhimillisiksi. Asioiden mittakaava vaihtuu kun sen ilmaisee toiselle ja varsinkin sen saadessa historiallista perspektiiviä. Konttinen muistuttaa lukijaa myös tosiseikasta, että säilynyt kirjeenvaihto on katkonaista; usein vastauskirje puuttuu, joten tutkijan ja lukijan on täydennettävä aukkoja muista lähteistä tai jätettävä asiat avoimeksi.

Kuva: Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermark ja Maria Wiik

Taiteilijaystävykset Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermark ja Maria Wiik olivat kukin lahjakkaita edelläkävijöitä naistaiteilijoiden ohdakkeisella polulla 1800-luvun loppupuolella. Yhdessä he saivat rohkeutta toteuttaa kutsumustaan ja etsiä tietään tuolloin miesten hallitsemassa maailmassa, jossa naisten työnteko perheen ulkopuolella jo sinällään oli tavatonta. Saati boheemina taiteilijana!

Nuoret naiset tutustuivat pääasiassa taideopintojensa yhteydessä ja saivat sitä kautta vahvistusta kehitykseensä ja taiteilijan identiteettiinsä. Toverin kanssa oli mukava vaihtaa ajatuksia taidesuuntauksista, opettajista ja maailmanmenosta. ”Meidän taiteelliset ja kirjalliset pyrkimyksemme kävivät niin hyvin yksiin; keskustelimmepa sitten tai työskentelimme, niin voimme aina kumpikin luottaa tulevamme ymmärretyiksi.” s. 120.

Naisverkoston tuki oli tärkeää

Teos keskittyy taiteilijatovereiden ulkomaanmatkoihin, vaikka kertaakin kunkin taiteilijan uran pääpiirteet ja keskeisimmät teokset ja niiden syntyvaiheita. Naisverkostosta oli eniten tukea juuri ulkomailla, kun oltiin erossa tutusta ympäristöstä. Keskenään he matkustelivat tuon ajan taideopintojen keskuksiin ja tekivät siellä myös retkiä lähiseuduille sekä muihin kiinnostaviin paikkoihin. He houkuttelivat toisiaan kesänviettopaikkoihin, auttoivat toisiaan majoitusten saamisissa, taiteilijatarvikkeiden ja mallien saamisessa.

Vinkit apurahoista, näyttelyistä ja opettajista jaettiin ja mielipiteitä vaihdettiin ahkerasti. Kaikenlainen kokemusten vaihtaminen tuntuu olleen heille tärkeää ammatti-identiteetin muotoutumisessa ja vahvistamisessa. Kullakin heistä oli omat kipupisteensä ja vaikeutensa urallaan ja niiden jakaminen kollegojen kesken varmaan vahvisti heidän ajatuksiaan. Verkosto tuntuu olleen heille kuin sisaruspiiri, jossa puuttuvaa perheenjäsentä kaivattiin ja hänelle raportoitiin tapahtumat. Taiteilijapiiri taisi olla naisille myös elinikäinen, vaikka siteet löystyivätkin vanhemmiten yhteisten matkojen loputtua ja kunkin uran ja elämänpolun saatua oman luonteensa. Suosittelen kirjaa lämpimästi taiteesta kiinnostuneille.