Naurun paikka?

Eittämättä sekä Pietari-säätiö että Kustannus Oy Taifuuni ovat tehneet kulttuuriteon julkaistessaan kokoelman venäläisen akateemikon Dmitri Lihatsevin esseitä 1980-luvun puolivälistä. Lihatsev on ollut tähän saakka toinen länsimaissa tunnettu neuvostoajan venäläinen huumorintutkija. Toinen, ja huomattavasti tunnetumpi, on Mihail Bahtin jonka Rabelaisin huumoria käsittelevä tutkimus on todellinen alan klassikko. Bahtin onkin juuri se tutkija, johon Lihatsev koko ajan venäläistä huumoria tutkiskellessaan tuloksiaan ja näkökulmiaan vertaa.

Lihatsev, Dmitri: Johdatus nauruun. Reunamerkintöjä venäläisyydestä. Taifuuni, 1994. 285 sivua. ISBN 951-581-030-2.

Eittämättä sekä Pietari-säätiö että Kustannus Oy Taifuuni ovat tehneet
kulttuuriteon julkaistessaan kokoelman venäläisen akateemikon Dmitri
Lihatsevin esseitä 1980-luvun puolivälistä. Lihatsev on ollut tähän saakka toinen länsimaissa tunnettu neuvostoajan venäläinen huumorintutkija. Toinen, ja huomattavasti tunnetumpi, on Mihail Bahtin jonka Rabelaisin huumoria käsittelevä tutkimus on todellinen alan klassikko. Bahtin onkin juuri se tutkija, johon Lihatsev koko ajan venäläistä huumoria tutkiskellessaan tuloksiaan ja näkökulmiaan vertaa.

Pääotsakkeestaan huolimatta Lihatsevin kirja ei sisällä ainoastaan huumoria tai naurukulttuuria käsitteleviä teemoja. Keskiaikainen pilailuperinne ei oikein näet vastaa nykyajan käsitystä huumori-käsitettä. Parempi käsite onkin nauru. Kirja jakautuu kolmeen päälukuun, joista ensimmäisen otsakkeen alla tarkastellaan muinaisvenäläistä naurua. "Muinaisella" tai "keskiaikaisella" tarkoitetaan kirjassa venäläisen historiakehikon mukaisesti 1500- ja 1600-lukuja. Tämä osuus käsittää noin reilun kolmanneksen koko kirjasta.

Toinen pääluku "Havaintoja venäläisyydestä" valottaa monin tavoin
venäläisten historiallista suhdetta luontoon ja ympäristöönsä. Kolmannessa luvussa "Puutarhoista ja palatseista" tarkastellaan ensin eurooppalaisten eri aikaisten puutarhojen kuvastamaa yhteiskunnallista katsantotapaa. Tämän jälkeen Moskovan, Pietari Suuren, rokokoon ja venäläisten kartanoiden puutarhojen kautta pyritään hahmottamaan venäläisyyden erityispiirteitä.

Kirjan kattama kulttuurihistoriallinen kenttä on siis laaja. Siksi keskityn tässä tekemään joitakin havaintoja eniten itseäni kiinnostavasta kirjan naurua käsittelevästä osuudesta. Kaksi jälkimmäistä esseiden kokonaisuutta kiinnostavat varmasti paitsi venäläiseen sielunmaisemaan kurkistelevia, myös esimerkiksi ympäristöhistorian tutkijoita. Muinaisvenäläisen naurun Lihatsev yhdistää vahvasti yleiseurooppalaiseen keskiajan naurukulttuuriin. Tyypillistä sille on, että pilailu kohdistuu suuresti pilailijaan itseensä. Ominaisia tyylilajeja ovat ironia ja parodia tai paremminkin – kirjallisuudentutkimuksen termein – travestia. änsimaisissa kulttuureissa tavallinen naurun esittämisen keino 1500- ja 1600-luvuilla, joka on tyypillinen myös muinaisvenäläiselle naurulle, on asioiden esittäminen "nurin käännetyn maailman" kautta.

Tyypillisiä tällaisen naurukulttuurin tuotteita ovat mm. pilamukaelmat ja pilalainaukset kaikille venäläisille tutuista rukouskirjoista,
pilalakikirjat ja kaiken kurjuuden ja paheellisuuden esittäminen yltäkylläisyyden ja pyhäksi koetun kontekstissa (talonpoika kiittää
ateriasta vaikkei ollutkaan mitään syötävää, kapakassa menoamisen kuvaaminen kirkonpalveluksena jne.). Tässä yhteydessä todellinen maailma on se jossa elämme, mutta sen ilmiöiden siirtäminen käännettyyn maailmaan (kapakkaan tai mielikuvitusmaailmaan) osoittaa tämän maailman ilmiöiden koomisuuden ja riisuu ne turhasta kunnioituksesta alasti, naurettaviksi.

Muinaisvenäläistä naurua käsittelevä kirjan jaksossa on useita mielenkiintoisia esseitä ja se tuo näyttämölle henkilöitä, joita ei ensiarvaamalta voisi minään koomikoina pitää. Esimerkiksi Iivana Julman kirjeissä ilmenevän "huumorintajun" tuominen esiin auttaa varmasti luomaan tuosta melko mystisestä Venäjän tsaarista entistä pyöreämmän muotokuvan.

Toinen sangen vakava historian hahmo, jonka käsitys koomisesta on saanut kirjassa oman lukunsa, on 1600-luvun puolivälissä vaikuttanut ns. vanhauskoisten lahkon esipappi Avvakum, joka ei varmaankaan ole likikään kaikille suomalaisille lukijoille tuttu hahmo.

Avvakumin toiminta liittyy 1600-luvun puolivälissä tapahtuneeseen opilliseen repeämään venäläisessä kreikkalaiskatolisessa kirkossa. Kirkkoisä Nikon uudisti tuolloin kirkollisia tekstejä ja muutti joitakin uskonnolliseen hartaudenharjoittamiseen liittyviä perinnäistapoja (mm. ristinmerkin tekotapaa). Ankarasta vastustuksesta huolimatta kirkolliskokous ja tsaari hyväksyivät Nikonin uudistukset 1650-luvulla ja niiden noudattamista alettiin valvoa myös valtion pakkokoneistojen toimesta sangen ahkerasti, venäläiseen tapaan hyvin kovakouraisesti (vainoilla, kidutuksilla ja kuolemantuomioilla). Seurauksena oli uudistuksia vastustaneiden vastarinta ja salaliittolaismaisen vanhauskoisten lahkon syntyminen, jonka yksi suurimpia johtajia esipappi Avvakum oli. Vainottuja vanhauskoisia kokoontui ja sulkeutui satapäin erämaihin rakennettuihin puukirkkoihin aikomuksenaan polttoitsemurha. Tsaarin sotilaiden saavuttua paikalle he sytyttivät kirkon tuleen ja suuret joukot ihmisiä paloi mm. Avvakumin johtaman uskonnollisen hurmosliikkeen seurauksena Pohjois-Venäjän erämaissa.

Vähintään tämän verran taustatietoja Avvakumista olisi mielestäni ollut hyvä sisällyttää teokseen vaikkapa alahuomautuksena. Nyt Lihatsevin viittaukset mm. Avvakumin kritisoimiin nikonilaisiin ja uskonnollisiin tapoihin jäävät aihepiiriä tuntemattomalle hämäriksi. Jos tekstin sisältöä on vaikea käsittää herpaantuu väistämättä myös lukijan mielenkiinto. Myös Avvakum näkee maailman kahtia jakautuneena, todellisena ja käänteisenä antimaailmana. Avvakumin käsityksissä todellinen maailma on kuitenkin tuonpuoleisessa, Jumalan luona taivaassa. Tämä aineellinen maailma on käännetty maailma, jossa vallitsevat antikristus (uudistukset hyväksynyt tsaari) riivaajat (tsaarin sotilaat, opritsina) sekä kurjuus ja köyhyys. Avvakumin käsitys kahdesta maailmasta kuvastaa Lihatsevin mukaan myöhempää maailmankuvaa, köyhtyneen 1600-luvun kurjuudessa elävän ihmisen käsitystä olevaisesta.

Helppoa Lihatsevin tekstin kääntäminen ei varmasti ole ollut. Jo venäläisen sanonnan muuttaminen länsimaiseen, huomattavasti arkaaisempaan kielenkäyttöön ja tyyliin sopivaksi, on vaikea tehtävä. Aina tässä ei ole kovin hyvin onnistuttu, venäläinen tapa rönsyilevään ja suomalaisittain "vanhahtavaan" sanontaan paistaa paikoin läpi. Joskus venäläisen sanonnan vuoksi on suomennoksesta jäänyt olla-verbi pois.
Oman ongelmansa on varmasti tuottanut se, että suuri osa Lihatsevin 1500- ja 1600-lukujen tekstien lainauksista on runomitassa ja akateemikko on arvioinut tekstejä myös esitystavan näkökulmasta. Tekstien sisällön ja muodon (esimerkiksi riimien) säilyttäminen käännöksessä ei ole ollut kiitollinen tehtävä, eikä aina työ olekaan tekijäänsä kiittänyt. Luultavasti käännös kuitenkin täyttää keskeisimmän tehtävänsä; se kykenee välittämään Lihatsevin takaa-ajaman ajatuksen ja tämähän onkin tämän tärkeän kulttuurityön olennainen anti. Kirja tuo entistä suuremmalle suomalaiselle tutkijakunnalle mahdollisuuden tutustua paitsi venäläiseen historialliseen sielunmaisemaan myös yhteen venäläisen akateemisen kulttuurin- ja kirjallisuudentutkimuksen tärkeimmistä tutkijoista tällä vuosisadalla. Pozaluista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *