Kun on oppinut kunnioittamaan Sven Hirnin yksityiskohdiltaan tietorikkaita ja viihdyttäviä kirjoja Suomen kulttuurihistorian eri aloilta, ovat ennakko-odotukset vaarallisen korkealla. Hänen uusin kirjansa Helsingin hotelli- ja ravintolaelämästä ei kilpaile ainoastaan hänen oman aikaisemman aihetta sivuavan tuotantonsa, vaan myös Yrjö Soinin (1963) ja Ester-Margareta von Frenckellin (1943-1947) kanssa. Voiko Hirn kertoa enää mitään uutta aiheesta? Korvaako uusi teos kaikki vanhat?

Valitettavasti Hirn on rajannut kirjansa ulkopuolelle kahvilat ja konditoriat, joiden erottaminen ravintoloista on hyvin vaikeaa. Hänen tutkimuksensa sveitsiläisistä sokerileipureista (1974) on kuitenkin ilmestynyt vain ruotsiksi ja harva maallikko on sitä lukenut, joten sen olisi voinut vallan mainiosti yhdistää uuteen kirjaan, joka nyt ilmestyy kummallakin kotimaisella kielellä. Hirn kertoo esipuheessaan (s. 7) tekevänsä poikkeuksen Mennin ja Catanin kahvila-ravintoloiden kohdalla, mutta jättää nämä kuitenkin hyvin lyhyille maininnoille (s. 10-11 ja 69). Kuitenkin Catanin ravintolasta on hajanaisissa lähteissä niin paljon hauskoja anekdootteja ja sen lopahtamisessa ensimmäisen maailmansodan aikaan sen verran selvitettävää, että aiheesta olisi voinut kirjoittaa huomattavasti enemmän. Eikä sivumäärää olisi paisuttanut liikaa Brondinin, Fazerin ja Löfströmin kahviloiden tai konditorioiden esittely. Hirniltä puuttuvat myös Soinin mainitsemat (1963, 1 s. 504) raittiusravintolat. Hirnin kirjaa lukiessa kasvaa ruokahalu ja harmittaa, että ruokalistojen sisältöä ei selosteta tarkemmin (s. 8-9). Milloin Suomi sai esimerkiksi ensimmäisen kasvisravintolansa, joita oli sentään muualla Euroopassa jo 1800-luvulla?

Vaikka Hirn mainitsee (s. 133) saksalaisten matkaoppaiden laatijan Karl Baedekerin edustajan vierailun Helsingissä, hänen lähteistään puuttuu Baedekerin sarjassa julkaistu Russland-osa, jossa (1901, s. 191) luetellaan Helsingissä Nya hotellet Kluuvikatu 8:ssa ja Nybergin ravintola Aleksanterinkatu 12:ssa sekä (1901, s. 196) ”hyvä ravintola” Korkeasaaressa. Hirn ei lainkaan mainitse näitä yrityksiä, vaikka Uudesta Hotellista on kuvakin ja jälkimmäinen mainitaan – tosin kahvilana – Soinin teoksessa (1963, 1 s. 513-514 ja 533).

Hirn on kerännyt ansiokkaasti tietoja sanomalehdissä julkaistuista pienistä ilmoituksista ja mainoksista. Lisääkin voisi vielä löytyä lähinnä matkakertomuksista, joita on julkaistu paitsi muistelmakirjoina myös ulkomaisissa lehdissä. Esimerkiksi Seurahuone, jonka monia vaiheita Hirn selostaa laajalti, toimi myös Helsingin ensimmäisenä shakkikerhona. Heinäkuussa 1857 nimittäin 15-vuotias vironsaksalainen Friedrich Amelung tapasi siellä muutamia heikkotasoisia shakinharrastajia, kuten kerrotaan riikalaisessa Düna-Zeitungissa 3./15.10.1898 ja St. Petersburger Zeitungissa 19./31.10.1898. Tällaisten satunnaisten sirpaletietojen kokoaminen voisi yhä laajentaa näköalaa kulttuurihistoriaamme, kuten Hirn on todistanut monissa aiemmissa kirjoissaan. Työ ei siis ole suinkaan vielä valmis.

Kun paljon tietoa mahdutetaan pieneen tilaan, yksityiskohdat kuten vuosiluvut karisevat ja lukija joutuu joskus arvailemaan, miten nopeasti kronologiassa edetään. Vain vilkaisu loppuviitteisiin ja lähteenä käytettyyn Halénin kirjaan (1986) varmistaa, että aboriginaalit esiintyivät Hesperian lavalla (s. 70 ja 172) vuonna 1886, vuosi hottentottien jälkeen.

Hirn on kerännyt tietojaan mm. kansalaisuusanomuksista. Lähteet on kuitenkin merkitty joskus epäselvästi, esim. (s. 170) ”AD 449/1865” = (s. 171) ”STO AD 449/65” ja kummastakin puuttuu diaarisivun numero. Toisinaan tiedot kansalaisuuksista ovat myös puutteellisia. Ilmeisesti Kansallisarkistolle 1990-luvulla luovuttamani tietokanta ulkomaalaisille autonomian aikana myönnetyistä kansalaisoikeuksista ei olekaan enää ollut tutkijoiden käytettävissä, kuten silloin luvattiin. Siitä olisi nimittäin selvinnyt mm. seuraavat yksityiskohdat: kapteeni Johan Georg Ekmanin kansalaisuusasia oli ”ajankohtaistunut” (s. 17) ilmeisesti 25.4.1842; Josua Augustus Blackburns (s. 132) oli syntyjään britti ja hyväksytty Suomen kansalaiseksi vasta 6.6.1901; juutalaissyntyinen Hård Nathan ei ollut Ruotsin (s. 12) vaan Tanskan kansalainen. Viimeksi mainittu tieto on sikäli tärkeä, että juutalaiset saivat Ruotsissa kansalaisoikeudet vasta vuodesta 1838, mutta Tanskassa jo vuonna 1814. Nathan on mielenkiintoinen senkin vuoksi, koska Jacobsson (1951) ei mainitse häntä ensimmäisten suomenjuutalaisten joukossa ja Torvinenkin (1989, s. 25) vain lyhyesti. Soini (1963, 1 s. 365-367) ei edes arvaile Nathanin kansalaisuutta.

Useimmat ulkomaalaisperäiset ravintoloitsijat 1800-luvun Suomessa olivat kotoisin Ruotsista, mutta Jean Meijer (s. 66) oli vielä Hôtel de Posten avajaisten aikaan Alankomaiden kansalainen. Arvid Meyer saattoi tulla Helsinkiin kesäksi 1907 Viipurista (s. 124), mutta oli silloin vielä Ruotsin kansalainen. Ulkomaalaisten osuus hotelli- ja ravintola-alalla on ollut merkittävä. Hirn ei esitä tilastoja, mutta mainitsee Seurahuoneen kokkien olleen vuonna 1838 hampurilaisia (s. 20) ja vuonna 1892 ranskalaisia sekä venäläisiä (s. 95). Ala ei siis vielä tuolla välillä kotimaistunut paljoakaan.

Helsingin kehittyminen pohjoismaiden tärkeimmäksi kylpyläkaupungiksi (s. 23) johtui hyvien hotelli- ja ravintolapalveluiden lisäksi höyrylaivoista ja keisari Nikolain venäläisille säätämistä matkustusrajoituksista. Sivutuotteena Suomi kansainvälistyi ja sai edustavan pääkaupungin, jonka monipuolinen kulttuuritarjonta vähitellen viihdytti ja valisti myös kotimaan rahvasta. Aiheesta löytyisi niin paljon mielenkiintoisia ulottuvuuksia, että olisi toivonut Hirnin pyrkivän tiivistelmän sijasta laajempaan käsikirjaan. Nyt Helsingin historian harrastajien on pidettävä mielessään, että vaikka tämä kirja on nimensä veroisesti hupaisaa ja herkullista luettavaa, se ei täytä tiedonnälkää, eikä vähennä tarvetta perehtyä yhä myös aiempaan kirjallisuuteen, jos kaipaa mahdollisimman kattavaa tietoa aiheesta.

Hirnin kirjoissa on aina erinomainen kuvitus. Se kertoo myös paljon sisustuksesta. Lisäksi Hirn selostaa kiitettävästi rakennustöitä ja ravintolaohjelmistoja. Sisäkansiin on painettu Helsingin kartta, josta näkyvät katujen vanhat nimet ja tärkeimpien ravintoloiden sijainti. Kirjan lopussa on aakkoselliset henkilö- ja yrityshakemistot. Viitteiden sijoittaminen kirjan loppuun sitä vastoin on niin huono tapa, että siitä on syytä aina huomauttaa kustantajaa.