Nostalgia on trauman kääntöpuoli

Akateemiset artikkelikokoelmat ovat useimmiten yhtä epätasaisia sisällöltään kuin seminaarit joihin ne lähes poikkeuksetta perustuvat. Etenkin humanistien artikkelit tapaavat olla niin erityisiä näkökulmaltaan, että kokoavan näkökulman muodostaakseen joutuu lukija tekemään enemmän töitä kuin kirjan toimittajat. Useimmiten tällaisiin kokoelmiin osallistutaan ja niitä julkaistaan vain ala- ja tutkijakohtaisten tulostavoitteiden täyttämiseksi. Riikka Rossin ja Katja Seudun toimittama kooste helsinkiläisten nostalgia-artikkeleista tarjoaisi sekin pelkkää ilmatiivistä tekstianalyysiä, jollei se olisi aiheiltaan lähellä muiden humanistisen oppialojen mentaalihistoriallisia tutkimuksia.

Rossi, Riikka ja Seutu, Katja (toim.): Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. 311 sivua. ISBN 978-951-746-927-2.

Akateemiset artikkelikokoelmat ovat useimmiten yhtä epätasaisia sisällöltään kuin seminaarit joihin ne lähes poikkeuksetta perustuvat. Etenkin humanistien artikkelit tapaavat olla niin erityisiä näkökulmaltaan, että kokoavan näkökulman muodostaakseen joutuu lukija tekemään enemmän töitä kuin kirjan toimittajat. Useimmiten tällaisiin kokoelmiin osallistutaan ja niitä julkaistaan vain ala- ja tutkijakohtaisten tulostavoitteiden täyttämiseksi.

Riikka Rossin ja Katja Seudun toimittama kooste helsinkiläisten nostalgia-artikkeleista tarjoaisi sekin pelkkää ilmatiivistä tekstianalyysiä, jollei se olisi aiheiltaan lähellä muiden humanistisen oppialojen mentaalihistoriallisia tutkimuksia. Nostalgian kaltaiset teemat ovat niin muodikkaita, että hyvin erilaisista tutkimuskohteista voi löytää linkkejä nykypäivään saakka.

Kokoelma tarjoaa myös muutamia toiveikkaita esimerkkejä siitä, että kirjallisuudentutkimus pystyy lähestymään kohteitaan laajemmassa kontekstissa kuin vain lajityypin kaanon tai kirjailijan tuotanto. Nostalgia-kirjan yhdeksästä artikkelista kolme on tällaisia. Pirjo Kukkonen lähestyy kaipuuta semiootikon kannalta kulttuurin alueena, jolla on universaalit aiheensa ja motiivinsa. Kukkosen analyysi hyppelehtii tangoiskelmistä lapsuudenkodin poeettisiin merkkeihin tarjoten nostalgian ”ilmentymiksi” aivan mitä tahansa kaipaajan tunnetilasta kaivattua edustaviin tunnusmerkkeihin.

Nostalgia modernismin kannoilla

Nostalgian käsitteellistämisessä näyttääkin olevan ongelmana, että se voi tarkoittaa yhtä hyvin melankolista kaipuuta tiettyyn aikaan ja paikkaan kuin myös kepeää kaipuuta jostakin pois. Kukkonenkin puhuu käsitteensä ristiin. Yhden kappaleen sisällä hän selittää nostalgiaa sekä kaihoisan yhteisölliseksi että yksilön kokemuksiin rajautuvaksi. Muualla kirjassa nostalgiaa rajataan lajityyppien mukaan esimerkiksi emigrantti- ja utopiakirjallisuuden aiheeksi. Yksittäisen kirjailijan kohdalla olisi ilmeisesti helpompi puhua romanttisesta melankoliasta kuin nostalgiasta.

Sanna Turoman artikkelissa nostalgialle annetaan hahmo turistina. Turoma liikkuu erinomaisen sujuvasti turismin filosofian ja emigranttikirjallisuuden välissä. Kirjailijaesimerkki, Joseph Brodsky, on lähtökohta lyyristen sankarimatkaajien laajempaan pohdiskeluun. Emigranttikirjailija on sankarimatkaaja tahtomattaan, mutta hän voi valikoida kaipuunsa kohteita. Hän voi työstää poliittisista ja taloudellisista syistä syntyvää vieraantumista kirjallisiksi muistoesineiksi, antamaan yleistä tunnistettavuutta kaipuullemme autenttiseen kokemiseen. ”Kirjoittamalla toistuvista matkoistamme meille läheiseen paikkaan, –, me pyrimme rekonstruoimaan kokemuksemme autenttisuuden.” Näin me jokainen turisteina luomme ja hävitämme vierailemaamme kohdetta sanoina tai kuvina, toteaa Turoma.

Kokoelman kolmas huomattava artikkeli on Virpi Hämeen-Anttilan esitys intialaisesta nostalgiasta. Lännen ja idän erilaisista asenteista Hämeen-Anttila toteaa, että ”antimodernistiset ja nostalgiset virtaukset eivät ole saaneet itäisissä kulttuureissa osakseen sellaista tuomiota ja halveksuntaa kuin länsimaisessa kulttuurissa.” Intialaisessa kirjallisuudessa kansallisuuksien pitkä kirjava historia on jähmettynyt sovinnaisiksi esitystavoiksi. Sovinnaisuuden on taannut kahdeksi vuosituhanneksi jähmettynyt sanskritin kielioppi. Sen ansiosta (länsimaisen) antiikin aikainen kirjallisuus tuntui tuoreelta vielä 1400-luvulla. Niin pitkään kestäneeseen traditioon, jopa kieleen itseensä, suhtaudutaan edelleen nostalgisesti.

Mitä urbanisoituneempi yhteiskunta, sitä vertauskuvallisempi on paimenidyllin merkitys kaipuun ja kaihon kohteena. Hämeen-Anttila käsittelee erikseen hindulaisen ja islamilaisen kulttuurin tarpeita nostalgisoida menneisyyttä. Brittiläisen imperialismin vakiintuminen Intiassa 1700-luvulla pakotti etenkin hindulaisen puolen tarkastelemaan uudelleen menneen maailman merkitystä, vertaamaan sitä valloittajien käsityksiin ”primitiivisemmästä” kulttuurista. Hämeen-Anttila toteaa, että ”[h]alu puhdistaa oma traditio ”julmuudesta” tai ”heikkoudesta” ja saattaa se tasaveroiseksi länsimaisen tradition kanssa on vääristänyt suurta osaa 1800- ja 1900-luvun intialaisesta kansallisesta historiankirjoituksesta.” Tämä näkyy väistämättä myös taiteessa: reaktiot vaihtelevat militanttihindujen nationalistisesta nostalgiasta ”ajattelevien” hinduaktivistien kriittiseen uskonnontulkintaan.

Helsinkiläisten nostalgia, tamperelaisten trauma

Hämeen-Anttila on kokoelman kirjoittajista ainoa, joka huomaa todeta modernisaatiota seuranneet kulttuuriset traumat kulttuurispesifeiksi. Sillä yhtä hyvin kuin kunnioitamme nostalgiaa yhteisenä menetyksen tunteena kadotettuun Karjalaan tai lapsuuden loputtomaan kesäpäivään, yhtä hyvin kokemuksesta voisi puhua tietyn ihmisryhmän jakamana traumana.

Nostalgian ja trauman yhteydet tulivat tänä syksynä ilmi hämmästyttävällä tavalla. Samoihin aikoihin, kun kirja ilmestyi loka-marraskuun vaihteessa, järjestettiin Tampereen yliopistossa (9.11.2007) kirjallisuudentutkimuksen seminaari, jonka aiheena oli trauman ja historian narratisointi. Traumaattisimmat historian tapahtumat kätkevät taakseen nostalgialle otollisen aikakauden, jolloin kaikki oli vielä onnellista ja ongelmatonta.

Nostalgia näyttäisi olevan trauman kääntöpuoli, passiivista kaipuuta ja epäpoliittista utopiointia. Käsitteellinen rajanveto tuntuu kuitenkin hankalalta, etenkin kun molempia käsitteitä käytetään väljästi sekä taiteen sisällä että arkisessa puheessa. Voidaan ikävöidä vaikkapa eilispäivän ruokalistaa (X-sukupolven ”instant-nostalgia”) tai traumatisoitua naapurin sukulaista koskettaneesta sarjamurhasta.

’Nostalgia’ ja ’trauma’ näyttäisivät siis kertovan enemmän yliopistojen profiilista, niiden suhteesta menneisyyteensä, kuin käsitteiden käyttökelpoisuudesta. Helsingin yliopistossa nyt vain tavataan tutkia kaipuun romanttisuutta ja Tampereella traumojen pakottavaa realismia.

Helsinkiläisten kirjassa ei tietenkään puhuta mitään traumasta nostalgian kääntöpuolena, ainoastaan sen modernista tulkinnasta ”sosiaalisena oireiluna”. Käsitteiden yhtäaikainen soveltaminen voisikin olla lähes mahdotonta. Miten erottaa nostalgian ja trauman merkit esimerkiksi kuvataiteesta? Miten analysoida esimerkiksi romaaniin painettua valokuvaa? Jääkö jäljelle tosiaankin ”puhdas tunnistamisen prosessi, johon lukija voi samastua” (Pietari Kylmälä)? Samastunko nostalgiaan vai traumaan? Vastaus riippuu enää tutkijan kotipaikasta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *