Nyrkkikomediaa, kyborginaisia ja kunniaitsemurhia

Sukupuoli ja väkivalta on varmasti mitä ajankohtaisin artikkelikokoelma. Kokoelma on kuitenkin valmistunut  tutkimusprojektin eräänlaisena loppuraporttina. Niinpä kirja edustaa kieleltään kuivakkainta ja näkökulmiltaan kapeinta akateemista tietämystä, mitä väkivallan tutkimuksesta voi löytää. Onneksi kokoelmasta löytyy myös tuoreita huomioita väkivaltakulttuurin muutoksesta ja tietoa feministisen tutkimuksen reaktioista siihen.

Karkulehto, Sanna; Rossi, Leena-Maija (toim.): Karkulehto, Sanna; Rossi, Leena-Maija (toim.). SKS, 2017. 336 sivua. ISBN 9789522228895.

Sukupuoli ja väkivalta -kokoelman johdannossa samoin kuin Leena-Maija Rossin artikkelissa pohditaan miksi väkivalta jaksaa kiehtoa kirjoissa ja televisiossa, vaikka elävässä elämässä se koetaan vastenmieliseksi ja pelottavaksi. Väkivallan ymmärretään olevan ihmisen ”haavoittuvuuteen kajoamista”, yhtä aikaa niin peri-inhimillistä ja ihmisyyden vastaista, että väkivallan kirjallinen esitys (selittäminen) on vaikeaa, joskus lähes mahdotonta. Sen sijaan väkivallan visuaalinen esitys (näyttäminen) on suorastaan sietämättömän helppoa ja houkuttelevaa, jopa siinä määrin, että väkivallan visuaalisia esityksiä pidetään itseisarvona niin komedioissa kuin toimintapainotteisissa kulttuurituotteissa.

Kirjan artikkelit eivät kuitenkaan käsittele sukupuolittunutta väkivaltaa yleisesti, vaan enimmäkseen naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä ei ole ilmeisestikään ollut tutkimusprojektiin (Abusive Sexuality and Sexual Violence, 2012-2016) valikoituneiden tutkijoiden painotus, vaan aihekentästä syntyvä väistämätön seuraus. Näin ainakin kokoelman toimittajat väittävät:

”Keskittyminen naisiin kohdistuvaan, miesten harjoittamaan väkivaltaan ei ole ollut strateginen valintamme vaan pikemminkin osoitus siitä, miten syvällä kulttuurin rakenteissa sukupuolittunut ja sukupuolittava ymmärryksemme väkivallasta on.”

Kirjan nimi pitäisi siis olla ”Nainen ja väkivalta”, etenkin, kun kirjasta puuttuvat artikkelit miesten kuluttamasta, naisiin kohdistuvasta väkivaltaviihteestä. Tältä osin kirja on oppialansa näköinen. Suomessa sukupuolentutkimus on edelleenkin pääasiassa naistapaiseen elämänpiiriin liittyvien sukupuolittuneiden ilmiöiden tutkimusta, poikkeuksena kaksinapaisuudesta vapautuneet queer-tutkijat.

Tavoitteena kriittisen tiedon tavoittavuus

Kokoelman aloittaa neljä av-kulttuurin väkivaltaisuutta käsittelevää artikkelia. Tätä seuraa neljä kirjallisuudentutkimuksen puolella tehtyä artikkelia. Kirjan viimeiset sivut täyttää kolme aiheiltaan ja tutkimustaustaltaan sekalaista artikkelia: verkkovihapuheesta, raiskauksia koskevasta historiantutkimuksesta, sekä meta-artikkeli feministisen tulkinnan vaihtoehdoista väkivaltatekstejä tutkittaessa. Tämä lopettava artikkeli on kirjan parasta teoreettista antia ja kuuluisi oikeastaan kokoelman johdannoksi.

Alaotsikkonsa (”Kohti materialismia ja feminismiä yhdistävää käytäntöä”) mukaisesti amerikkalainen professori Rosemary Hennessy pohtii artikkelissaan, onko feministinen tutkimus sulautunut liiaksi akateemiseen instituutioon ja menettänyt kriittisen äänensä.

Tämä tutkimusalan sisäinen keskustelu kytkeytyy hyvin käytännöllisiin kysymyksiin siitä, miten kritiikki yhteiskuntaa ja kulttuuria kohtaan muotoillaan. Perinteisen kritiikin pyrkiessä paljastamaan väkivallan rakenteet ja luottaessa voimauttavaan valistukseen, niin sanottu  korjaava luenta tuo esille vastenmielistenkin ilmiöiden ja kulttuurituotteiden mahdollistamat  poikkeavat lukutavat, mielihyvän paikallisesta toisintulkinnasta. Hennessy rohkeaa pohtia ääneen, että korjaava luenta näyttää olevan lähellä niitä postfeministisiä asenteita, joiden mukaan itse kukin on (länsimaisessa yhteiskunnassa) vapaa itse ratkaisemaan ongelmansa väkivallan suhteen.

Hennessy ei tarjoa mitään uutta strategiaa sovittaa yhteen voimauttava, paranoidiseksikin sanottu lukutapa ja korjaava lukutapa. Artikkelikokoelman kannalta olennaista on se, että Hennessy julistaa haasteeksi artikuloida kriittisiä tulkintoja mahdollisimman laajasti eikä vain tutkimusalan sisällä. Ja sitähän tässä kokoelmassa ei kukaan muu tunnu osaavan kuin toinen sen toimittajista, Agricolan lukijoillekin verraten tuttu Leena-Maija Rossi.

Kirjallisuudentutkimuksen neljä artikkelia ovat sitä vastoin esimerkkejä erittäin sisäänlämpiävästä ja opinnäytemäisestä tiedon tuottamisesta. Artikkelit käyvät enemmän keskustelua sanataiteen ja naiskirjallisuuden kanssa kuin suhteessa feministiseen tutkimukseen, väkivaltatutkimuksesta puhumattakaan. Vaikka aiheena ovat käytännönläheisessä päässä syömishäiriöromaanit ja tyttökirjallisuus, niistäkään ei lavenneta tulkintoja muualle ihmistieteisiin.

Ei ole tietenkään kirjallisuudentutkijan velvollisuus ottaa kantaa, minkä merkityksen kyseisten teosten loppukäyttäjät antavat väkivallalle ko. aiheiden yhteydessä – mutta Hennessyn esittämien kysymysten valossa se olisi välttämätöntä feministitutkijalle. Varmasti nuo kohteeksi valitut kirjat (syömishäiriöistä ja tyttöidentiteetistä) esittävät yksilön vapaammaksi verrattuna edeltäviin sukupolviin, mutta minkä merkityksen lukijat antavat tälle esitykselle? Miten muutamien arvostettujen kirjojen esitykset muuttavat syömishäiriöihin tai tyttöyteen liittyviä diskursseja – etenkin jos kirjalliset esitykset rakenteellisesta väkivallasta ovat aina monitulkintaisempia ja partikulaarisempia kuin audiovisuaaliset esitykset? Miten anoreksian käsittely runossa toimii ideologisesti vahvempana vastakirjoituksena kuin proosassa? Näihin isoihin kysymyksiin en löytänyt vastauksia artikkelien sisältä.

Televisio normalisoi väkivaltaa

AV-puolen esimerkit eivät nekään ole ihan valtavirtaa, vaan tekijöilleen läheisiä tapauksia. Esimerkkitapausten valinta johtuu kyseisestä korjaavan luennan suosiosta: tutkijat pääsevät reflektoimaan ja toiveikkaasti yleistämään omaa asemaansa genrerutiineja vastustavien lukutapojen tuottajina. Anna Pitkämäki käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kotimaisissa elokuvissa, Aino-Kaisa Koistinen puolestaan kyborginaisia väkivallan uhreina, ja Heidi Kosonen naisten itsemurhia Hollywoodin kuvastossa. Naiset väkivallan harjoittajina ovat hyvin marginaalisena vähemmistönä esimerkeissä, niin elokuvan kuin kirjallisuuden yhteydessä.

Väkivallan määrä on kasvussa televisiossa ja elokuvissa, sen mielikuvan artikkelit vahvistavat. Leena-Maija Rossi käsittelee tätä määrän ja laadunkin muutosta teoreettista keskustelua sovittelevassa artikkelissaan ”Naurattavat lyönnit”. Artikkelin esimerkkeinä on kaksi tv-sarjaa (Gilmoren tytöt ja Puisto-osasto) sekä kaksi elokuvaa (Väärät paperit ja Anoppi on pahin). Rossi viittaa Hollywoodin komediallisen väkivallan olleen jatkuvassa kasvussa jo 1970-luvulta alkaen ja muistuttaa, että kiinnostus väkivaltaviihteeseen kasvaa ”kriisiajoiksi miellettyinä aikoina”.

Laadun muutos näkyy siinä, miten

”väkivaltaa toistuvasti legitimoidaan sellaisissa kulttuurisissa esityksissä, joiden voisi olettaa olevan sisältämättä väkivaltaa ja joista voisi kuvitella, että ne eivät tarvitse väkivaltaa kerrontansa osaksi.”

Tämä on koko kirjan tärkein ja varmasti käytännönläheisin huomio, jonka pohjalta telkkarin ja leffojen väkivaltakohtauksia tulee, itse kukin, nieleskelleeksi hieman pidempään. Rossi kysyy, miksi väkivalta normalisoidaan juuri tietyissä kohtauksissa ja miten se suoritetaan, mutta – Hennessyn tavoin – kysyy myös sitä, miten televisio epäonnistuu väkivallan normalisoinnissa.

Esimerkkiaineistonsa pohjalta Rossi huomauttaa, että komedioissa mieluusti naureskellaan tarinan sisäisesti juuri sellaiselle illusoriselle väkivallalle, josta ei jää ulkoisia merkkejä kohteeseen. Tällä sisäisellä naureskelulla yritetään peittää epämukavan illusorista esitystä ja väkivallan rakenteellista paikkaa osana valtasuhteita.

Myös Anna Pitkämäki esittää samansuuntaisen tulkinnan oman aineistonsa, kotimaisten elokuvien, pohjalta. Uhrin elämässä tapahtuva muutos passiivisesta kohteesta aktiiviseksi toimijaksi pyyhkäisee pois kysymykset väkivallasta rakenteena. Aivan kuin väkivalta olisi välttämätön ja tarpeellinen osa ihmisen kehittymistä itsenäiseksi persoonaksi.

Kun televisio ja elokuvat esittävät näin äärimmäisiä ajatuksia ihmisyydestä niin kotimaisessa kuin ulkomaisessa tarjonnassa, muuttuvat oletukset sukupuolesta vaatimuksiksi itsepuolustuksen taidoista ja valmiuksista. Sellaiseen maailmaan me olemme varustautumassa median kuluttajina.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *