Pahan tappajat ja marttyyriuden etsijät

Kurt Villads Jensenin Ristiretket ilmestyi vuonna 2019. Kirja on korjattu, laajennettu ja uudelleen kuvitettu versio tekijän vuonna 2005 julkaistusta Korstogene-teoksesta. Sen on suomentanut ja toimittanut professori Kirsi Salonen. Yksityiskohtaisessa kronologisessa kokonaisesityksessään kirjoittaja huomioi Pyhälle maalle ja Välimeren alueelle tehtyjen retkien lisäksi myös eri puolille Eurooppaa suuntautuneet retket niin vääräuskoisia ja pakanoita kuin harhaoppisia kristittyjä ja uskosta luopuneita vastaan.

Jensen, Kurt Villads: Ristiretket [Korstogebe]. Käännös: Kirsi Salonen. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019. 306 sivua. ISBN 978-952-7045-09-1.

”Ristiretket ovat ilmassa kaikkialla.” Tukholman yliopiston keskiajan historian professori Kurt Villads Jensen lopettaa Ristiretket-kirjansa näihin sanoihin. Yhtä hyvin hän olisi voinut aloittaa kirjan noilla sanoilla ja kertoa vielä, että Baltiassa ja Skandinaviassa ristiretkistä on tullut merkittävä tutkimuskohde 1990-luvulta lähtien ja retkien suuri merkitys alueiden historiassa on alettu ottaa huomioon. 2000-luvulla on ilmestynyt suomeksi pari muutakin käännöskirjaa ristiretkistä, mutta Jensen käsittelee aihettaan sekä sisällöllisesti että alueellisesti laajemmin kuin aikaisemmat kirjoittajat.

Keskeisintä käsitettään – ristiretkeä – tekijä ei määrittele kirjan alussa, kuten yleensä on tapana, vaan hän tekee sen viimeisessä, ”Ristiretkihistorian historia”-luvussa tutkijoiden ajan mukana vaihdelleiden käsitysten avulla. Olisikin vaikea esittää vain yhtä, selkeää ja yleispätevää määritelmää, vaikka kaikki ristiretket ymmärrettiin taisteluksi paholaista vastaan. Jokainen retki oli näet erilainen, sillä retkien organisointi, rahoitus, osallistujat, reitit, kesto, päämäärä ja tavoitteet sekä menetykset, saavutukset ja seurauksetkin vaihtelivat huomattavasti. Sitä paitsi kukin tutkija määrittelee menneisyyden ilmiöt omasta ajastaan ja paikastaan käsin. – Viimeinen luku kannattaakin lukea ensiksi.

Ulkoasultaan komea kirja tuo mieleen toimintaelokuvat, joissa riittää räiskettä ja ruumiita. Retkillä silmittömäksi yltyvän tappamisen mieltä on nykyihmisen vaikea ymmärtää, varsinkin kun retkillä oltiin muka Jumalan tai ainakin paavin asialla. Jensenin kertoessa yhä uusia värikkäitä yksityiskohtia saattaa lukijasta tuntua, kuin uppoaisi suohon tai eksyisi synkkään metsään. Ja taistelu vain jatkuu milloin missäkin ja milloin ketäkin vastaan. Välillä soditaan muslimeja, juutalaisia, kataareja tai hussiitteja, välillä taas slaaveja, mongoleja, suomalaisia tai liiviläisiä vastaan. Valloitetaan Jerusalem tai Antiokia, ryöstetään Aleksandria tai Konstantinopoli, otetaan haltuun Granada tai Córdoba. Siinä sivussa on tärkeää löytää myös pyhäinjäännöksiä.

Kronologinen esitystapa aiheuttaa sen, että teksti hyppää tuon tuosta uudelle alueelle ja uusiin tapahtumiin pakottaen lukijan etsimään taas sivuja, joilla saman alueen ristiretkistä kerrottiin edellisen kerran. Temaattinen tarkastelu olisi puolestaan aiheuttanut sen, että tapahtumien samanaikaisuus olisi hahmottunut heikosti. Aikajanasta olisi kummassakin esitystavassa ollut hyötyä. – Detaljien vyörystä huolimatta Jensenin kertojanote ei herpaannu missään vaiheessa.

Runsaat yksityiskohdat pakottavat rauhalliseen lukuvauhtiin, mutta lukemista hidastavat myös pieni kirjasinkoko ja leveät palstat. Kirja pysyy kuitenkin pöydällä avoinna, avasipa sen mistä kohdasta tahansa. Kiitos tästä kuten kuvien upeista väreistä kuuluu Otavan kirjapainolle. Kuvia on toista sataa, ja niitä lukija voi välillä ihailla paneutuakseen taas retkiin, joilla sai ilmaisunsa niin ihmisten vilpitön usko, lähimmäisenrakkaus ja yhteisvastuu kuin uskonkiihko, ahneus, kateus, viha, juonittelu ja vallanhimokin.

Kolmanteen ristiretkeen osallistuneen Fredrik Barbarossan rintakuva 1160-luvulta on valmistettu kullatusta kuparista ja sitä on käytetty pyhäinjäännöslippaana. – Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Enimmät kirjan kuvat ovat Wikipediasta, mutta myös Jensen ja Salonen ovat napanneet muutaman otoksen. Kuvissa on paljon taideteoksia, mm. veistoksia, pyhäinjäännöslippaita, alttarin osia, muotokuvia, painotuotteiden kuvitusta ja eurooppalaisia, islamilaisia ja persialaisia keskiaikaisia käsikirjoitusten miniatyyrejä, jotka on tehty vuosikymmeniä tai jopa -satoja tapahtumien jälkeen. Vanhin taide on 1100- ja 1200-luvulta, ja uusimmat ristiretkiin liittyvät kuvat ovat 1900-luvulta. Karttoja on Konstantinopolista, Pyreneitten niemimaasta sekä Välimeren ja Itämeren alueen ristiretkireiteistä. Valokuvia on eräistä kirkoista ja moskeijoista sekä muslimien ja ristiritarien linnoista ja linnoituksista nykyisessä asussaan. Teoksen kannessa on hieno kuva Pyhän Henrikin sarkofagista. Mutta kuvitus seuraa vain harvoin tekstiä, ja muutamat kuvat ovat postimerkinkokoisia.

Leipätekstin ohella Jensenin Ristiretket sisältää 24 tietoiskua, joista osa on muutaman rivin mittaisia, osa ulottuu kahdelle tai kolmelle sivulle. Tietoiskut käsittelevät mm. keskiajan maailmaa, ristiritareita, retkien rahoitusta, piirityskoneita, kulttuurivaihtoa, linnoja, keskeisiä kaupunkeja ja kirkonmiehiä sekä kristittyjä ja muslimihallitsijoita.

Nimet yleensä ja maantieteelliset nimet erityisesti ovat historiateoksissa usein ongelma. Ristiretkissä käytetään suomeen vakiintuneita paikannimiä tai näiden nykyisiä nimiä sekä hallitsijoiden vakiintuneita nimiä. Jos henkilönimillä ei ole suomeen vakiintunutta muotoa, käytetään kunkin yksilön kotimaan totunnaista muotoa. Kuitenkin löysin kirjasta useita epäjohdonmukaisuuksia. ”Ristiretket Itämeren alueella” -kartassa on Väinäjoki jäänyt Daugavaksi (s. 105) ja tekstissä Daugavajoeksi (s. 127). Sekavuutta lisää se, että tekstiin on jäänyt myös joen saksankielinen nimi Düna (s. 186). Suomessa Valkoinenmeri (s. 186) on Vienanmeri ja Peipusjärvi (s. 230) on Peipsijärvi. Itämeren alueen ristiretkiä kuvaavassa kartassa (s. 105) Võrtsjärvi on nimetty Peipusjärjeksi. Ruotsin Mälaren on suomeksi Mälar, ei Mälarenjärvi (s. 186). Baikalinmerta ei suomeksi ole, on vain Baikaljärvi tai pelkkä Baikal. Ennen muinoin saksankielisen, nykyisin Puolassa sijaitsevan Liegnitzin (s. 211) nimi on Legnica. ”Toinen, kolmas ja neljäs ristiretki” -kartassa (s.171) Praha lienee ihan vahingossa jäänyt Pragiksi. Erisnimistä huomasin paavi Urbanuksen nimen jääneen kerran muotoon Urban (s. 10) ja Birger-jaarlin nimen (s. 228) jääneen ilman yhdysviivaa. Paavi Alexander III:n (s. 126) nimi on vakiintunut suomeen Aleksanteriksi.

Teoksessa ei ole viitteitä, eikä kirjoittaja mainitse tutkijoita nimeltä, mutta teksti osoittaa mahtavaa lukeneisuutta. Kirjallisuusluettelo on jaoteltu aihepiireittäin ja alueittain. Siinä on yleisteosten lisäksi runsaasti tutkimuksia, jotka koskevat ristiretki-instituutiota ja luostarijärjestöjä sekä Pyreneitten niemimaata, Itämeren aluetta ja mongoleja. Erityisen hienoa on, että Lähi-idästä ja ristiretkistä muslimien näkökulmasta on mainittu monta julkaisua. Teosten joukossa on myös lähdejulkaisuja. Englannin- ja saksankielisen kirjallisuuden lisäksi luettelosta löytyy muutama ranskan-, suomen-, espanjan-, portugalin- ja latinankielinen julkaisu. – Harmi, ettei kirjassa ole hakemistoa.

Jos tiedät ennestään kaiken ristiretkistä, sinun ei kannata lukea arvostelua tämän pitemmälle.

Jerusalemia vapauttamassa

Keskiajan ristiretki-ilmiö sai alkunsa, kun paavi Urbanus II alkoi saarnata marraskuun lopulla 1095 Clermontin kirkolliskokouksessa syntien anteeksi saamista siitä hyvästä, että ihmiset lähtisivät ”vapauttamaan” Jerusalemin, sillä muslimit olivat alkaneet estää pyhiinvaeltajien pääsyn kaupunkiin. Kristityt saivat luvan tappaa vääräuskoisia minkä ehtivät ja pystyvät. Aikaisemmin soturien oli oikeutetunkin sodan jälkeen tehtävä katumusharjoituksia, mutta nyt sotimisesta tuli katumusharjoitus. Muslimeja surmaamalla kristityt voivat sovittaa syntinsä ja saada sodassa kuollessaan jopa marttyyrin kruunun.

Ristiretkeilijät valloittavat Jerusalemin 1099. Tulipalot roihuavat, kaduilla virtaa veri ja muslimien ruumiita heitellään alas torneista. Englantilaisessa miniatyyrissä (n. 1500) näkyvät aseet ja sotilaiden varusteet vastaavat käsikirjoituksen laatimisajan käytäntöä. – Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Ristiretki-innostus levisi koko kristilliseen Eurooppaan. Hallitsijoiden ja kirkon miesten lisäksi monet soturit ”ottivat ristin”, koska ristiretkellä he saattoivat hyvällä omallatunnolla jatkaa sitä, minkä parhaiten taisivat eli taistelemista ja tappamista. Uskonnollinen hurmio tai viha vääräuskoisia kohtaan voi motivoida lähtijöitä, mutta heitä saattoi innostaa myös seikkailunhalu, tilaisuus rikastua tai mahdollisuus välttää raskasta ruumiillista työtä tai ikävää vaimoa. Jo maalis-huhtikuussa 1096 lähtivät ensimmäiset armeijat liikkeelle, ja pitkin kesää yhä uudet ryhmät suuntasivat kulkunsa kohti Pyhää maata.

On arveltu, että jopa kaksisataatuhatta ihmistä Euroopan kaikilta kulmilta osallistui ensimmäiseen ristiretkeen (1096–1099). Useita armeijoita lähti matkaan nykyisen Ranskan, Englannin ja Saksan alueilta mutta myös Skotlannista, Tanskasta, Norjasta ja Islannista. Tulipa jostakin tuntemattomasta maasta miehiä, joiden puhetta ei kukaan ymmärtänyt; he ilmaisivat aikeensa asettamalla sormensa ristiin. Skandinaavit matkasivat meritse, mutta suurin osa vaeltajista kulki maitse. Maallisten ruhtinaiden, sotilaallisen johdon ja kirkon miesten lisäksi retkille lähti myös rahvasta, vaikka ammattisotilaat yrittivät rajoittaa amatöörien pääsyä ristiretkille. Ne, joista ei ollut taistelijoiksi, auttoivat muita rukoustensa voimalla.

Matka Pyhälle maalle kesti kolme vuotta. Kun ristiretkeläiset lopulta valloittivat Jerusalemin 1099, he eivät tyytyneet kaupunkilaisten antautumiseen, vaan he tappoivat suuren osan juutalaisista ja muslimiasukkaista. Vielä valloituksen jälkeenkin Jerusalemin katolinen patriarkka vainosi vääräuskoisia ja muiden kristillisten kirkkokuntien jäseniä. Palestiinaan syntynyt latinalainen kuningaskunta ja lukuisat ruhtinaskunnat kestivät parisataa vuotta. Tuona aikana tilanne Lähi-idässä vaihteli. Muslimit ottivat haltuunsa kristittyjen valtaamia kaupunkeja ja alueita, ja kristityt taas yrittivät saada niitä takaisin. Kristityt ruhtinaat juonittelivat muslimijohtajien kanssa ja ajoivat poliittisia pyrkimyksiään naittamalla sukunsa naisia sopiville hallitsijoille, sillä liittolaissuhteet olivat tärkeitä.

Jerusalemiin, Välimeren itärannalle tai Egyptiin tehtiin 1100- ja 1200-luvulla lukuisia ristiretkiä; jopa lapset lähtivät omalle retkelleen surkein seurauksin 1212. Jokaiselle retkelle oli aikanaan hyvä syy. Se voi olla Jerusalemin tai jonkin kristittyjen tukikohdan menetys tai Egyptin kristittyjen alueiden puolustaminen. Paavi saattoi suositella ristiretkeä jopa yksittäisiä hallitsijoita vastaan, jotka olivat kirkonkirouksessa. Moni retki kääntyi lopulta ryöstö- tai kostoretkeksi. Ristiretki-innostus Lähi-itään vaimeni 1270-luvulla, ja kristityille tärkeät kaupungit menetettiin yksi kerrallaan, viimeisenä Akko 1291.

Saladin valtasi Jerusalemin 1187, mitä seurasi kolmas ristiretki 1187–1192. Siihen osallistui kaksi kuningasta ja yksi keisari: Englannin Richard Leijonamieli, Ranskan Filip II August sekä Saksan Fredrik Barbarossa, joka hukkui matkalla 1190 uimaan mentyään. Retken tuloksetkin olivat vaatimattomat: kolmen vuoden aselepo ja pyhiinvaeltajille pääsy pyhille paikoille. – Englantilaisessa käsikirjoituksessa (n. 1340) Richard Leijonamieli kaataa taistelussa Saladinin, vaikka miehet eivät koskaan kohdanneet. Muslimijohtaja on kuvattu siniseksi hänen vastenmielisyytensä korostamiseksi.

Ristiritarit

Uskonnolliset ritarijärjestöt ovat kiintoisa ristiretkiajan ilmiö, jota ilman sotiminen olisi jäänyt paljon vähemmälle. – Ne tuovat mieleen nykyajan uskonnolliset fanaatikot, jotka ovat valmiita tappamaan toisuskoisia paratiisiin päästäkseen. – Järjestöt toimivat kaikkialla, missä ristiretkiä tehtiin. Hospitaaliveljestö johanniitat syntyi 1000-luvulla ennen ristiretkiä Jerusalemissa. Se järjesti sairaanhoitoa ja ruokahuoltoa, piti jumalanpalveluksia, hoiti viljelyksiä, auttoi köyhiä ja jopa kasvatti orpolapsia. Ensimmäisen ristiretken myötä järjestö sai Länsi-Euroopasta lahjoituksia ja laajensi toimintaansa. Paavi tunnusti järjestön virallisesti 1113. Johanniitat pukeutuivat mustaan asuun, johon kuului valkoinen risti; 1259 asuun lisättiin punainen mantteli. 1160-luvulla johanniitat aloittivat sotilaallisen toiminnan ja militarisoituivat temppeliherrojen mallin mukaan.

Temppeliherrat oli puolestaan ensimmäinen eliittisotilasryhmä Pyhällä maalla. Se sai alkunsa 1119 pienestä ryhmästä, jota huolestutti alueen puolustuksen heikkous. 1129 vahvistettujen sääntöjensä mukaan järjestö sitoutui köyhyyteen ja selibaattiin sekä suojelemaan kristittyjä pyhiinvaeltajia. Jäsenet antoivat tottelevaisuuslupauksen munkkien ja nunnien tavoin. Järjestö yhdisti sotilaallisen ja luostarimaisen elämän, ja sen eliittisoturit olivat hyvin treenattuja ja motivoituneita. Temppeliherrat miehittivät Pyhän maan strategiset linnoitukset ja valvoivat pyhiinvaellus- ja kauppareittejä. Heillä ei ollut erityisiä älyllisiä tai kirjallisia ambitioita, mutta ritarilauluissa ja -kertomuksissa heitä ylistettiin sankareina. Heidän valkoisessa asussaan oli iso punainen risti.

Kuva 4. Temppeliherrat olivat tunnetuimpia eliittijoukkoja, joilla tavallisia armeijoita täydennettiin. Moderni kopio temppeliherrain sinetistä kuvaa kahta saman hevosen selässä istuvaa veljeä. – Kuva arvosteltavasta teoksesta. 170

Pyhällä maalla perustettiin 1100-luvulla monta muutakin hengellistä ritarikuntaa. Pyhän Lasaruksen hospitaalijärjestö huolehti leprasairaaloista. Saksankielisiltä alueilta tulleet ristiretkeläiset perustivat 1190 Akkossa Neitsyt Marialle pyhitetyn Saksalaisen ritarikunnan. Se määriteltiin hospitaalijärjestöksi, mutta jo 1198 se sotilaallistui ja levisi nopeasti myös Saksassa. Sotilaallisilla ritarijärjestöillä oli huomattava poliittinen merkitys.

Sekä johanniitat että temppeliherrat levittivät toimintansa myös Länsi-Euroopan maihin ja osallistuivat Euroopan reuna-alueiden ristiretkiin. Temppeliherrat olivat menestyksekkäin ristiretkeläisjärjestö, mutta Pyhän maan menettämisen jälkeen kirkko syytti sitä harhaoppisuudesta ja se lakkautettiin. Johanniitat, jotka perivät temppeliherrojen omaisuuden, levittäytyivät jo 1100-luvulla myös Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin perustaen sinne luostareita ja hospitaaleja. Järjestö jatkoi toimintaansa koko keskiajan, ja vielä nykyäänkin se toimii useissa maissa.

Itämeren alueella toimi 1202–1237 pieni kalparitarien järjestö, jolla oli pieniä linnoituksia Virossa ja Liettuassa. Sen viimeiset rippeet liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, joka keskitti kaiken toimintansa Itämeren alueelle, kun Akko oli 1287 menetetty, ja siirsi 1309 päämajansa Puolaan Marienburgiin. Tanskan myytyä 1346 hallitsemansa osan Virosta ritarikunnalle tämän alue käsitti Länsi- ja Itä-Preussin, Liivinmaan, Kuurinmaan ja Viron eli suuren osan Baltiasta. Jäsentensä raakuuden takia ritarikunta sai huonon maineen.

Taistelu pahaa vastaan lähialueilla

Kun Jerusalem oli valloitettu, ristiretkiä alettiin tehdä myös Euroopassa pakanoiden ja harhaoppisten keskuuteen. Näistä taisteluista Jensen kertoo Pyhän maan retkien välissä edeten suunnilleen tapahtumien aikajärjestyksessä. Paavi suojeli näitäkin retkiä, joilla myös voitiin ansaita aneita kiirastuliajan lyhentämiseksi tai marttyyrin kruunu. Moni vaihtoi Jerusalemin johonkin lähempään kohteeseen.

Kristityt olivat ruvenneet valloittamaan Pyreneiden niemimaata muslimeilta jo 1000-luvulla, mutta taistelut muuttuivat ristiretkiaatteen leviämisen myötä pyhäksi sodaksi. Valloitus kesti pari sataa vuotta, ja aika ajoin pelättiin muslimien iskevän takaisin. Sodalla oli sekä poliittisia että teologisia päämääriä, ja paavi tuki kristittyjä hengellisesti ja taloudellisestikin. Kristityt valtasivat Portugalin alueen 1249 ja koko niemimaan vuosisadan loppuun mennessä. Vain Granada pysyi muslimien hallussa vuoteen 1492 asti.

Muslimit rakensivat alun perin Almodovarin linnan Córdoban lähistölle 700-luvulla, mutta osa siitä saattaa olla peräisin jo visigoottien ajalta. Vuonna 1240 Kastilia-Leónin kuningas Ferdinand III valloitti linnan. – Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Itämeren alueen ristiretket

Suomalaisia lukijoita kiinnostanevat eniten Itämeren alueen ristiretket, joista Jensen kirjoittaa melko paljon ja kirjan kronologisen lähestymistavan vuoksi useassa paikassa. Tanskalaisena häntä kiinnostaa eritoten tanskalaisten merkitys alueen kristillistämisessä. Skandinavian 900-luvulla kasteen ottaneet kuninkaat olivat tehneet jo 1000-luvulla sotaretkiä lähiseutujen pakanoiden joukkoon, ja osallistuttuaan ensimmäisiin Pyhän maan ristiretkiin he jatkoivat sotiaan 1100-luvulla ristiretkinä.

Kun kirkonmiehet saarnasivat jatkuvasti pakanoiden käännyttämisestä, heidän intonsa saada synninpäästö tai marttyyrikruunu kasvoi yhä. Varhaisista Pohjolan ristiretkistä kiehtovimmalta vaikuttaa Erik Gumpsonin matka Grönlantiin 1117 tai 1121 ja edelleen Amerikkaan; se lienee ollut aitoa lähetystyötä, mutta monet muut retket olivat lähinnä sotimista tai miekkalähetystä.

Useimmilla suomalaisilla lienee käsitys, että ruotsalaiset tekivät Suomeen kolme ristiretkeä 1100- ja 1200-luvuilla ja että talonpoika Lalli tappoi piispa Henrikin Köyliön järven jäällä, että tanskalaiset käännyttivät virolaiset ja että liettualaiset olivat Baltian viimeiset pakanat. Kokonaiskuvaa Itämeren alueen ristiretkistä ei kovin monella varmaan ole. Jensen ei romuta suomalaisten käsityksiä, mutta muistuttaa, että ristiretkinä voidaan nähdä myös suomalaisia vastaan tehdyt sotaretket, esim. tanskalaisten ja venäläisten hyökkäykset Turkuun, Hämeeseen ja Suomenlahden rannikolle.

Jäälautalla ajelehtiva marttyyrin sormi Pyhän Henrikin sarkofagissa, Nousiaisten kirkko. Piirros teoksesta Ilmari Salomies: Suomen kirkon historia I Suomen kirkko keskiaikana. Helsinki 1944. Wikimedia Commons.

Hän toteaa myös, että tanskalaisten osuutta suomalaisten kristillistämisessä ei aina muisteta, vaikka tanskalaislähteiden mukaan juutit tekivät Suomen alueelle lukuisia ristiretkiä. Näistä vierailuista muistuttavat mm. Suomen etelärannikon paikannimet Danskerby, Danskö ja Jussarö (Juuttien saari). Sitä paitsi Sipoosta ja Porvoosta on löydetty Tanskasta tulleiden kasvien jäänteitä. Juuttien yhteyksistä Suomeen kertoo myös 1200-luvulla laadittu Valdemarin itineraari, selostus vesireitistä, jota pitkin tanskalaiset purjehtivat Blekingestä Ahvenanmaan kautta Suomenlahden saaristoon ja Porkkalaan sekä edelleen Tallinnaan.

Jensen rakentaa yksityiskohtaista kuvaa Itämeren alueen ristiretkistä kertoen tarkkaan eri toimijoiden osuudesta. Kuvaan kuuluvat niin skandinaavien ja saksalaisten sotaiset käännytysretket kuin pakanallisten virolaisten ja liettualaisten vastahyökkäykset sekä venäläisten kostoretket. Katolisista etenkin tanskalaiset, saksalaiset ja ruotsalaiset osallistuivat retkiin, mutta myös norjalaiset ja puolalaiset olivat mukana. Ortodoksisten venäläisten hyökkäykset suomalaisten ja virolaisten keskuuteen olivat myös ristiretkiä, käytiinhän niitä toisuskoisia vastaan.

Ruotsalaiset koettivat saada valtapiiriinsä suomalaisten alueen ja vahvistivat asemiaan tuomalla ruotsalaisia uudisasukkaita Suomenlahden rannikolle, mutta he hyökkäilivät myös virolaisten kimppuun. Tanskalaisten päähuomio oli Viron alueella, missä he alkoivat 1219 rakentaa linnaa Rääveliin (Tallinnaan) ja pitivät Pohjois-Viroa hallussaan vuoteen 1346 asti. Silloin he myivät alueen saksalaiselle ritarikunnalle, joka oli tähdännyt sen valtaamiseen edetessään Itämeren rannikkoa pitkin Preussin ja Liettuan kautta Liivinmaalle. Saksalaiset asettuivat 1180-luvulla pysyvästi Väinäjoen varteen, mihin asettui myös lähetyspiispa. Kun piispa Albert perusti 1201 Riian kaupungin, siitä tuli tärkeä uskonnollinen, sotilaallinen ja kaupallinen keskus.

Riiasta tuli myös saksalaisen ritarikunnan ekspansion keskus, josta käsin ritarit koettivat käännyttää Baltian eri kansoja. Viimeisenä, vuonna 1386, Liettuan kuningas otti kasteen, vaikkakin pakanuus säilyi pitkään kansan keskuudessa. Saksalaisen ritarikunnan mahtia osoittaa, että se perusti 1234 oman valtion preussilaisilta valtaamalleen alueelle Itämeren kaakkoiskulmaan. 1300-luvun toisella puoliskolla sen valta oli mahtavimmillaan ja sen alue ulottui Pommerista Narvajoelle asti. – 1500-luvulla reformaation myötä Baltian uskonnollinen tilanne ja saksalaisen ritarikunnan rooli muuttuivat ratkaisevasti.

Pyhä sota harhaoppeja vastaan

Pyhää sotaa käytiin myös harhaoppisia kristittyjä naapureita vastaan. Kataarit olivat yksi kerettiläisryhmä Etelä-Ranskassa. Tämä vaikutusvaltainen uskonnollinen liike syntyi 1100-luvun kuluessa ja kiinnitti virallisen kirkon huomiota 1200-luvun alussa poikkeavilla näkemyksillään. Kataarit pitivät itseään oikeina kristittyinä ja perustivat oppinsa Uuteen Testamenttiin, mutta eivät hyväksyneet paavin ylivaltaa. He eivät uskoneet kirkon sakramentteihin, Kristuksen ristinkuolemaan eivätkä ruumiin ylösnousemukseen. He uskoivat sielunvaellukseen. Heidän mielestään Kristus oli puhtaasti henki, ei ihminen. Kataristeilla oli muitakin, jopa vastakkaisia näkemyksiä.

Paavi julisti ristiretken kataareja vastaan 1208 ja ns. albigenssisodissa (1209–1229), jotka olivat uskonsodista pahimpia, heidät tuhottiin lähes täydellisesti. Kataareja vastaan käydyt taistelut olivat verisiä ja raakoja, mutta kataarit taistelivat yhtä julmasti tappaen, sokaisten ja ruhjoen vastustajiaan. Aikalaisten mielestä taisteluissa ylitettiin kaikki soveliaisuuden rajat. Sotilaat eivät noudattaneet ritarillisen sodankäynnin normeja eivätkä kunnioittaneet toisia ruhtinaita. He olivat tarpeettoman julmia myös tavallisia ihmisiä kohtaan. Syrjäisissä vuoristokylissä kataarius piti pintansa vielä 1300-luvulle asti, jolloin paavi otti avukseen inkvisition. Sen kokoamat muistiinpanot tarjoavat kiehtovan lähdemateriaalin eteläranskalaisten vuoristokylien asukkaiden ajatuksista ja elämästä.

Kuva 6. Jan Hus tuomitaan kerettiläiseksi, häneltä riisutaan papin asu ja hänet viedään roviolla poltettavaksi. Diebold Schilling vanhemman vuosina 1484/85 laatiman Spiezer Schilling -kronikan kuvitusta. – Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Hussilaiset muodostivat toisen harhaoppisena vainotun ryhmän. He kannattivat Jan Husin ajatuksia. Tämä John Wycliffin ideoihin perehtynyt tšekkiläisen pappi kritikoi katolista kirkkoa sen rikkauksista ja ristiretkeläisille lupaamista aneista. Hän myös esitti poikkeavia ajatuksia ehtoollisopista ja kirkon auktoriteetista sekä vastusti kuolemanrangaistusta. Böömin arkkipiispa julisti hänet pannaan 1413. Oli kuin kohtalon ivaa, että Konstanzin kirkolliskokouksen yhteydessä 1415 hänet vaiennettiin roviolla polttamalla kidutuksen jälkeen.

Böömiläiset pitivät Husia teologisen kapinaliikkeensä esikuvana. Saksan keisari ja Böömin kuningas Sigismund Luxemburgilainen yritti ristiretkiarmeijoineen valloittaa hussilaisten alueita useita kertoja vuosina 1420–1436, mutta hussilaiset pitivät puolensa verisissä taisteluissa. – Jensen kirjoittaa (s. 269), että Sigismund teki hussilaisia vastaan vielä yhden ristiretken vuosina 1465–1467. Se ei liene mahdollista, sillä keisari kuoli 1437.

Mongolitkin otettiin kirkon ristiretkisuunnitelmiin, kun nomadikansan soturit olivat 1218 lähteneet laukkaamaan länttä kohti, hävittäneet 1240 Kiovan, vyöryneet Karpaattien yli 1241 maaliskuussa sekä huhtikuussa Unkariin ja saman tien Krakovaan. Lopuksi he olivat lyöneet perin pohjin kristittyjen joukot Lignitzissä eli nykyisessä Legnicassa ja valloittaneet Varsovan. Kesällä 1241 paavi julisti ristiretken mongoleja vastaan, mutta viholliset olivat jo kadonneet, ennen kuin kristittyjen sotajoukot saatiin kokoon. Arojen miehet vetäytyivät Euroopasta 1242, sillä täällä oli heille liian paljon vuoria ja metsiä. Katolinen kirkko koetti vielä lähetystyöntekijöiden avulla houkutella heitä kääntymään kristinuskoon, mutta turhaan. Vähässä-Aasiassakaan ristiretkeläisetkään eivät onnistuneet solmimaan heidän kanssaan muslimien vastaista liittoa.

Paavit kannattivat 1300-luvulla ristiretkeä myös osmaneja vastaan, kun nämä olivat laajentaneet alueitaan Vähässä-Aasiassa ja Balkanilla. Mutta eurooppalaisten ristiretki-innostus oli lähes tyystin laantunut, sillä retkien varustaminen oli kallista ja ruhtinailla riitti keskinäisiäkin kahinoita. Myös 1340-luvun lopun rutto, joka surmasi kolmanneksen eurooppalaisista, vaati huomiota osakseen. Ristiretkeä ei saatu kokoon useista yrityksistä huolimatta edes vuonna 1453, kun sulttaani Mehmed II valloitti Konstantinopolin.

Yleiseurooppalainen ilmiö kuivuu kokoon, tutkimus jatkuu

Kuten Jensen kirjoittaa:

”Vuosien 1050–1300 ristiretket eivät olisi olleet mahdollisia ilman paaviuden tukea. Vain kirkko kykeni koordinoimaan niin isoja sotilaallisia operaatioita ja saattamaan yhteen niin erilaisia kansakuntia. Vain paavi saattoi antaa valtuutuksen sodalle ja tehdä siitä syntien sovitukseen kelpaavan teon, mikä houkutteli osallistujia kaikista ihmisryhmistä.”

Vaikka paavit kannattivat ristiretkiä koko keskiajan, heidän poliittinen ja taloudellinen valtansa ei lopulta riittänyt innostamaan eikä pakottamaan eri maiden hallitsijoita ja kansalaisia ”ottamaan ristiä” uhkaavissakaan tilanteissa. Reformaatio, joka tapahtui Ruotsi-Suomessa 1527 sekä Tanskassa ja Norjassa 1536, vei ristiretkiltä paavillisen auktoriteetin Pohjoismaissa.

Aikanaan ristiretkiä pidettiin oikeutetumpina kuin muita sotia. Olihan Jumala niiden ylin auktoriteetti, ja niissä taisteltiin vääräuskoisia, harhaoppisia, pakanoita ja luopioita vastaan. Todellisuudessa ne olivat etnis-uskonnollista puhdistusta ja muuttuivat usein ryöstö- tai kostoretkiksi. Sota oli kuitenkin teologinen ongelma. Koska ristiretkiä käytiin uskonvihollisia vastaan, retket johtivat muiden uskontojen uuteen ja määrätietoiseen tutkimukseen. Islamin tutkimuksen kannalta Espanja oli tärkein maa, ja Toledosta kehittyi kansainvälinen tutkijakeskus. Sotateoriat vaikuttivat myös historiankirjoitukseen: ristiretket oli kuvattava oikeutettuna eli puolustussotana ja vastapuoli oli aina esitettävä hyökkääjänä. Näin tehtiin mm. Espanjan ja Jerusalemin kuningaskunnan historiassa sekä Saxo Grammaticuksen kirjoittamassa Tanskan historiassa.

Keskiajalla käytännössä kaikki hyväksyivät ristiretkiajatuksen, mutta vähitellen 1600-luvun lopulla yleiseurooppalainen idea hävisi. Valistusaika ja yleinen epäluulo uskontoa kohtaan toivat 1700-luvulla mukanaan ankaran arvostelun ristiretkiä kohtaan. Filosofien mielestä retket olivat fanaattisia ja verisiä, kirkon kyynisten johtajien masinoiman järjettömän massahysterian tuloksia. Kuitenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa retkien tulokset nähtiin positiivisina: retket levittivät länsieurooppalaista hallintoa ja kulttuuria Lähi-itään ja slaavilaisille kansoille.

Tanskan, Norjan ja Ruotsin historiankirjoituksessa 1800-luvun puolivälistä lähtien ristiretket suljettiin pois maiden historiasta, eikä niiden yhteyttä eteläisiin ristiretkiin nähty. Suomen historiassa on ristiretkiä aina pidetty tärkeinä: ne liittivät Suomen läntiseen kulttuuripiiriin. Neuvostoaikana Baltiassa nähtiin Skandinavian maiden lähetyssodat imperialistien yrityksinä tuoda läntinen feodaaliyhteiskunta alueelle.

Moderni tutkimus on puolestaan tarkastellut erityisesti retkien ideologista puolta, ja 1990-luvulta lähtien on retket nähty mentaalisena muutoksena, eräänlaisena herätysliikkeenä. Tutkijoita on kiinnostanut mm. keskiajan teologia ja sota, kääntyminen, aneet ja ristiretkien saarnaamisen argumentit. On alettu tutkia myös retkien vaikutusta ekologiaan. World Trade Centerin kaksoistornien romahduksen (2001) jälkeen on alettu tutkia uskonnollista fanatismia; ristiretkien on katsottu olleen oikeutettuja vastauksia muslimien aggressiiviselle laajenemiselle. Tämä ei kuitenkaan selitä Itämeren retkiä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *