Tälläkin kirjalla on oma historiansa. Aineistoa alettiin kerätä jo 1930-luvulla mutta kirjoittamiseen saakka ei edetty. Asiaan palattiin 1950-luvulla, mutta vasta vuonna 1970 Yrjö Raevuorelta tilattu satasivuinen käsikirjoitus valmistui. Sitä ei kuitenkin koskaan julkistettu; historioitsijana paikallis- ja yrityshistorioihin keskittynyt Raevuori oli tuolloin jo 80-vuotias. Seuraavan kerran ajatus nostettiin esille vuosituhannen vaihteessa, mutta se kariutui jälleen. Museokeskus Vapriikin tultua mukaan helmikuussa 2017 rahoitus varmistui ja Tuomas Hoppu kirjoitti teoksen 9 kuukaudessa.

Vaikka teos on tilaushistoria, kohteen osallisuudesta tutkimuksen johtopäätöksiin ei ole ollut vaaraa, sillä ala on kuihtunut ja monet yritykset ovat menneet konkurssiin. Kirja onkin yhden teollisuuden alan tarina alusta loppuun. Kullakin yrityksellä on toki oma tarinansa. Kirjan liitteenä on mukana perustiedot nahka-alan 61 yrityksestä, josta on varmasti hyötyä yritys- ja paikallishistoriasta kiinnostuneille.

Pieni mutta merkittävä teollisuudenala

Kaksi vuosisataa on hieman teennäinen virstanpylväs, sillä nahkaa on Suomessa valmistettu aina. Ajankohta on valittu vuodeksi 1819, jolloin Henrik Brummert perusti nahkatehtaan Tampereen Keskustorille. Jälkipolvi jatkoi tehtaan toimintaa 1870-luvulle, vaikka ajan muutkin vastaavat laitokset olivat laajennettuja nahkurinverstaita. Elinkeinovapauden myötä tuotantoa voitiin laajentaa ja vuonna 1863 perustettu Oululainen Weljekset Åström, kirjan mukaan ”ensimmäinen varsinainen kotimainen nahkatehdas”, nousi vuosikymmeniksi alan suurimmaksi tekijäksi. Nahan tuotanto jatkui Tampereella paikallisen vaateteollisuuden tarpeisiin. Vahva keskittymä kohosi Satakuntaan, jossa varsinkin Hellmanin suvun haarat Ulvilassa (Friitala Oy) ja Kiukaisissa (Satanahka Oy) näyttivät tietä monin tavoin tulevina vuosikymmeninä. Suurruhtinaskunnan osana tuotantoa voitiin suunnata koko keisarikunnan tarpeisiin, mikä pakotti panostamaan laatuun määrän sijasta.

Huippuvuosinakaan nahkateollisuus ei ollut erityisen laajaa. Venäjän markkinoiden katoaminen lopetti monen nahkatehtaan ja vasta 1930-luvulla työntekijöiden määrä nousi yli kaksinkertaiseksi (861 ja 1917).  Työllistettyjen kokonaismäärä ei sen jälkeen juuri vaihdellut. 1950-luvun huipusta tultiin tasaisesti alaspäin. Samalla työvoima siirtyi tehdassaleista konttoreihin suunnitteluun ja markkinointiin, jolloin alan sukupuolijakauma tasaantui. Esimerkiksi 1970-luvun alussa nahkateollisuuden osuus sekä työvoimasta että teollisuustuotannosta oli vain muutamia promilleja.

Paikallisesti nahkayrityksen merkitys oli usein kuitenkin mittaamattoman arvokas. Yrityksiä oli ympäri Suomea, ja ne työllistivät maanviljelijöitä ja karjankasvattajia ympäröivällä maaseudulla. Nahkateollisuus ei ollut aivan osaton tiettyjen rautatieosuuksien rakentamiseenkaan. Jotkut tehdasrakennuksista ovat nykyisin saneerattu asuin- tai liikekäyttöön, mutta tehtailija J.W. Suomisen testamenttivaroin rakennettu funktionalistinen Nakkilan kirkko (1937) lienee sittenkin huomattavin arkkitehtoninen muistomerkki.

1990-luvun ongelmat nahkateollisuudessa

Pienuudestaan huolimatta nahkateollisuuden kehitys kuvaa suomalaisen yhteiskunnan elinkeinorakenteen muuttumista. Ala oli pakotettu jatkuvasti omaksumaan uusinta teknologiaa, ja tavallaan kehityksen aallonharjalla purjehtiessaan nahkateollisuus kaivoi omaa hautaansa. Se valoi perustansa sananmukaisesti hevosvoimia käyttävän maatalouden ja armeijan tarpeisiin. Niiden koneellistuessa alan täytyi jälleen mukautua, jolloin monet yritykset laajensivat vaatetukseen ja verhoiluun. Mallikappaleita lähetettiin silmäätekeville niin Suomessa kuin ulkomailla aina Valkoiseen taloon saakka.

Kotimarkkinat olivat kykenemättömiä vastaamaan nahkateollisuuden tarpeisiin. Tehtaisiin palkattiin usein työnjohtajia ulkomailta kehittämään menetelmiä. Jos menetelmät osoittautuivat menestyksellisiksi, otettiin ne käyttöön myös muissa maissa. Muutenkin alan kansainväliset suuntaukset olivat suomalaisille tyypillisiä, sillä suurista eurooppalaisista suunnitelmista huolimatta kiinteämpää yhteistyötä tehtiin vain muiden Pohjoismaiden kanssa. Toisaalta tärkeimpänä koulutus- ja oppimaana säilyi Saksa. Neuvostovienti pysyi kohtuullisena eikä kommunismin romahtaminen ollut vielä ratkaiseva isku. Sen sijaan 1990-luvun puolivälin BSE- eli hullun lehmän tauti tuplasi raaka-aineen hinnat, mikä oli monelle muutoksen kourissa olleelle yritykselle ja koko alalle lopullinen niitti; ajankohtaista vertailukohtaa täytyy tuskin auki kirjoittaa.

Nahkateollisuuden työntekijät?

Käytetystä kirjallisuudesta yleisimmin viitattuja ovat Yrjö Raevuoren julkaisematon käsikirjoitus sekä Raevuoren ja Reino Laaksosen yrityshistoriikit. Muuten kirjallisuusluettelo on jokseenkin vanhaa. Uusimmat teokset ovat tältä vuosituhannelta ja nekin ovat lähinnä paikallis- ja henkilöhistoriaa. Huomiota herättää yleisteoksena käytetty Suomen taloushistoria (1982), jonka perustiedot ovat takuulla päteviä, mutta siitäkin puuttuu suuri osa kirjassa käsitellyistä vuosista. Esimerkiksi samaa aikakautta käsittelevä Markku Kuisman toimittama neliosainen Metsäteollisuuden historia (2006–2008) olisi varmasti toiminut hyvänä tukena. Teokseen on haastateltu myös 25 henkilöä, joista olisi ollut paikallaan mainita muutakin kuin pelkkä nimi; Ilkka Suominen on toki muista yhteyksistä tuttu, mutta keiden suilla muut puhuvat?

Kirjan ulkoasu on aiheensa mukainen, sillä selkämys on poronnahkaa. Rikas kuvitus lisää lukunautintoa. Kirjassa on myös useita tilastolaatikoita, ja vaikka kaikkien tarkoitus ei tule selväksi, tarjoavat ne kuitenkin hauskoja nippelitietoja. Tarina soljuu mallikkaasti ja alan erityissanasto esitellään itse tekstissä. Asiasanasto on sijoitettu kirjan loppuun, mutta sen olisi voinut mainita myös sisällysluettelossa Ensilukemalla luulin asiasanaston puuttuvan kokonaan. Pienenä asiavirheenä on toistuva Englannin ja Britannian sekoittaminen. Lisäksi yli tuhanteen nousevat viiteluvut häiritsevät esteettisesti.

Kirja on jaettu seitsemään kappaleeseen vuosikymmenten eikä alan oman kehityksen mukaan. Suuren yleisön teoksessa jako on toimiva, mutta otsikointia ei ole mietitty tarpeeksi. 1960- ja 1970-lukua käsittelevä ”vapautuvilla markkinoilla” on erityisen kyseenalainen, sillä tuolloin länteen ei yrityksistä huolimatta päästy. Toisaalta samalla ajanjaksolla pyrkimykset palata Venäjälle kantoivat vihdoin hedelmää, mutta neuvostomarkkinat olivat tietysti valtion valvomia.

Ilmeisesti tehtävänannosta johtuen nahkateollisuuden työntekijöiden osuus jää häviävän pieneksi. Ay-liikkeessä eli ensin Suomen Nahka- ja Kumiteollisuustyöväen Liitossa, sittemmin Suomen Nahka-, Jalkine- ja Kumityöväen Liitossa, ja myöhemmin Kumi- ja Nahkatyöväen Liitossa riittäisikin tutkimista. Pikaisella haulla löytyi esimerkiksi Taisto Harran Suutareita ja nahkureita: 70 vuotta nahkatyöläisten järjestötoimintaa (1968) tai Raimo Lovion 70 yhteisen kamppailun vuotta: Nokian kumityöväen ammattiosasto 1914-1984 (1984), joita kirjassa ei ole käytetty. Teoksessa lainataan pitkät pätkät työnantajien lausuntoja, joissa vakuutetaan duunarin parasta mutta samalla uhataan erottamisella. Asema pikkukaupungin suurimpana ja toisinaan ainoana teollisuusyrityksenä ylläpiti patruunahenkeä kenties kauemmin kuin muilla aloilla.

Komea teos lässähtää lopussa, kun loppuyhteenveto on vain puolen sivun mittainen. Siinä olisi voinut käyttää hyväksi teoksen (valitettavan harvinaista) pitkää aikaväliä esimerkiksi vielä viimeisellä silmäyksellä koko ajanjaksoon sanallisesti tai tuomalla kaaviot yhteen toimivien yritysten lukumäärästä tai yrityskokojen muuttumisesta.