Poliittinen väkivalta nyky-Suomessa

Teemu Tammikon teos keskittyy siihen, mitä poliittinen väkivalta on ja miten se ilmenee, mitä edellytyksiä sen toteutuminen vaatii, ketkä sitä käyttävät, mitä yhteiskunnallisia taustatekijöitä tarvitaan ja miten poliittista väkivaltaa voidaan torjua. Näitä yleisiä kysymyksiä käsitellään ennen kaikkea Suomen näkökulmasta.

Tammikko, Teemu: Vihalla ja voimalla: Poliittinen väkivalta Suomessa. Gaudeamus, 2018. 269 sivua. ISBN 978-952-345-021-9.

Teemu Tammikon (ent. Sinkkonen) väitöskirja Political Responses to Terrorism (2009) käsitteli maaliskuussa 2004 Madridissa paikallisjuniin tapahtuneita terrorihyökkäyksiä ja niiden vaikutusta esimerkiksi kriisinhallintaan ja espanjalaiseen äänestyskäyttäytymiseen. Sittemmin hän on työskennellyt eduskunnan alaisen Ulkopoliittisen instituutin tutkijana. Tammikon tausta näkyy myös nyt arvioitavassa teoksessa, niin kirjan ansioissa kuin vähemmän onnistuneissa ratkaisuissakin.

Teoksen ehdottomia ansioita ovat tarkasteltavan asian mielekäs pilkkominen pienempiin loogisiin tarkasteluyksiköihin sekä aihepiirin kaikinpuolinen tarkastelu. Väkivalta jaetaan fyysiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen väkivaltaan, ja poliittisen väkivallan toimijoita tarkastellaan niin oikealta (Pohjoismainen vastarintaliike) ja vasemmalta (anarkistit) laidalta kuin tämän jaon ulkopuoleltakin (jihadistit, koulusurmat). Tarkastelussa pyritään kokonaisvaltaiseen, jäsenneltyyn ja tieteelliseen lähestymistapaan, ja siinä myös onnistutaan. Vähemmän onnistunutta on esityksen paikoittainen paperinmakuisuus ja junnaavuus. Junnaavuutta aiheuttavat samojen esimerkkitapausten käsittely luvusta toiseen, usein niitä vielä varmuuden vuoksi selostaen, ja useat lukujen väliset ristiviitteet (tyyliin ”ks. luku 4, ”Poliittiset ja yhteiskunnalliset muutokset”” (s. 180)). Tähän pulmaan olisi voinut kehittää rakenteellisen ratkaisun: keskeiset esimerkkitapaukset olisi voinut koota yhteen paikkaan, jossa ne olisi kirjoitettu lukijalle auki. Tämän jälkeen ne olisi voinut olettaa jo tiedetyksi taustaksi, jota ei enää tarvitse yksityiskohtaisesti selostaa. Mielestäni koko kirjan luettavuutta olisi parantanut, jos ensin olisi käsitelty teoreettisempi osuus (nykyiset luvut 1–2 ja 4–5) ja vasta sitten otettu esiin poliittisen väkivallan käyttäjät (nykyinen luku 3).

Sisältönä teoriaa ja tuttuja toimijoita

Tammikko aloittaa teoksensa määrittelemällä peruskäsitteistön: mikä on vallan ja väkivallan suhde, mitä poliittisella väkivallalla tavoitellaan, miten se vaikuttaa ja mitä sillä voidaan saavuttaa? Määritellessään poliittista väkivaltaa Tammikko ei käsittele vain fyysistä väkivaltaa, vaan laskee mukaan myös taloudellisen ja sosiaalisen väkivallan. Näin ollen poliittisen väkivallan piiriin tulevat myös sellaiset ilmiöt kuin omaisuuden tuhoaminen poliittisten tarkoitusperien ajamiseksi, kuten turkistarhojen turmelu, tai sosiaalisessa mediassa tapahtuva mustamaalaus ja vainoaminen – esimerkiksi maalittaminen ja sen seuraukset, eli ”joukkoistettu rankaiseminen”.

Tilastot näyttävät, että poliittinen väkivalta on Suomessa suhteellisen vähäistä, mutta viime aikoina se on kuitenkin lisääntynyt. Tilastot eivät kuitenkaan kerro kaikkea. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tapahtuva väkivalta on paljon laajempi ja yleisempi ilmiö kuin tilastoista ilmenee. Tammikko esittää siihen kolme syytä. Suoraan kohteelle tuleva viestintä on ensinnäkin tilaston ulottumattomissa, ellei kohde itse tee rikosilmoitusta. Toiseksi Tammikon mukaan eniten ”vihapostia” saavat ovat ihmisiä, joiden lakiemme perusteella tuleekin sietää tavallista kovempaa arvostelua, joten he eivät välttämättä vie asiaa viranomaisten tietoon, eli tapaukset eivät päädy tilastoihin. Kolmanneksi poliisien resurssien rajallisuus estää sosiaaliseen väkivaltaan puuttumista.

Väkivaltaisen toiminnan edellytyksiä käsitellessään Tammikko jakaa aiheensa kahtia. Toisessa luvussa käsitellään lähinnä radikalisoitumiseen liittyviä yksilöpsykologisia seikkoja, kuten ideologiaa, identiteettiä, toveruuden eli vertaisryhmän merkitystä ja yksilön henkilökohtaista valmiutta väkivaltaan. Tärkeä huomio on, että näiden yksilöpsykologisten seikkojen ilmeneminen jonkin yksilön elämässä ei vielä välttämättä vie yksilöä poliittisen väkivallan tielle. Automaattista syy-seuraussuhdetta ei ole, vaan tarvitaan aina päätös toimintaan ryhtymisestä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi kiinnostus natsismiin tai eläinten oikeuksiin ja samanhenkisessä toveripiirissä seurusteleminen ei sinällään automaattisesti merkitse väkivaltaiseen toimintaan ryhtymistä. Riski siihen toki kasvaa, mutta omaan toimintaan ryhtyminen ei ole mitenkään varmaa.

Neljännessä luvussa puolestaan käsitellään väkivaltaisen toiminnan rakenteellisia ja yhteiskunnallisia taustatekijöitä, kuten yhteiskunnallisia murroksia, poliittisen kentän muutoksia ja uusia poliittisia tai ideologisia ryhmittymiä eli liittolaisuuksia. Karkeistaen voidaan todeta, että yhteiskunnallinen muutos, esimerkiksi siirtyminen jälkiteolliseen yhteiskuntaan tai ilmastonmuutos, aiheuttaa poliittisen kentän uudelleenjaon, jossa vanhat jakolinjat eivät enää päde ja syntyy uusia poliittisia ryhmittymiä ja liittokuntia. Tällainen murrosaika mahdollistaa sen, että syntyy uusia, poliittiseen väkivaltaan valmiita ryhmiä tai että vanhat ryhmät radikalisoituvat.

Poliittisen väkivallan nousu vaatii myös sitä, että valtio ei ole kykenevä tai halukas sen torjuntaan. Suomessa on viime aikoina ollut selvästi havaittavissa, että valtiovalta ei ole ollut kykenevä puuttumaan esimerkiksi netissä harjoitettuun sosiaaliseen väkivaltaan. Poliisilla ei ole ollut riittävästi resursseja juttujen tutkimiseen, ja myös halua on puuttunut. Erästä turkulaista toimittajaa koskeneessa, massiivista sosiaalista väkivaltaa sisältäneessä tutkinnassa poliisi totesi kunnianloukkausten ja laittomien uhkauksien rajan ylittyneen. Toimittaja kuitenkin luopui asianomistajana syytteen ajamisesta saadakseen valtion jatkamaan juttua koko yhteiskuntaa koskevien yleisten syiden takia. Valtakunnansyyttäjä ei kuitenkaan jatkanut juttua, koska tämä katsoi, että toimittajan kokema uhkailu ja kunnialoukkaukset eivät yleiseltä merkittävyydeltään olleet sellaisia, että yleinen etu olisi vaatinut asian viemistä eteenpäin.

Poliittisen väkivallan uhkaa voidaan Tammikon mukaan torjua eri organisaatioiden yhteistyöllä. Yhteistyö voi olla valtioiden välistä ja siten globaalia – esimerkiksi sota terrorismia vastaan – tai valtioiden sisäistä ja siten paikallista – kuten eri järjestöt ja hallinnonhaarat. Keinoina ovat muun muassa yhteiskunnalliseen ilmapiiriin vaikuttaminen, luottamuksen rakentaminen ja toiminnan kanavointi lailliseen vaikuttamiseen, mutta myös mahdollisten kohteiden suojaaminen ja väkivaltaiseen poliittiseen toimintaan tähtäävän toiminnan estäminen. Torjuntakeinot näyttävät kietoutuvan siihen, että yhteiskunnasta on rakennettava entistä demokraattisempi ja tasa-arvoisempi kansalaisyhteiskunta, jossa laillinen toiminta omien laillisten päämäärien hyväksi on mahdollista ja tuottaa myös tulosta. Miten tähän päämäärään päästään, onkin jo toinen, poliittisten päätösten alainen asia.

Kirjan laajimmassa luvussa Tammikko esittelee poliittisen väkivallan käyttäjiä. Luku on teoksen ajankohtaisin, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta puhutaan viime vuosien ryhmittymistä ja tapahtumista. Luku on hyvin jihadismipainotteinen, sillä aihe haukkaa tekstimassasta kolmasosan. Suomessa jihadismi varmaan pelotevaikutukseltaan on tuota kolmasosaa painavampikin asia, mutta onko se suomalaisessa poliittisen väkivallan käyttäjien kentässä todella näin keskeinen toimija? Muut esitellyt poliittisen väkivallan käyttäjät ovat Pohjoismainen vastarintaliike, ”katupartiojärjestö” Odinin soturit, vihaa lietsova vastamedia, koulusurmaajat, yhdessä käsitellyt anarkistit, antifasistit ja ympäristöaktivistit, Rajat Kiinni! ja Suomen Kansa Ensin -liikkeiden kaltaiset protestiryhmittymät sekä yksin toimivat aktivistit, kuten vastaanottokeskuksiin suunnattujen polttopulloiskujen tekijät. Kaikki luvussa esitellyt ryhmät ja ilmiöt ovat aihepiiriä vähääkään seuranneille hyvin tuttuja jo entuudestaan.

Puutteellisuuksia

Kirjan keskeinen puute on väärä otsikointi. Kirjan alaotsikko lupaa, että tarkastelussa on ”poliittinen väkivalta Suomessa”. Itse teksti esimerkkeineen – Odinin soturit, verkkoviha, muukalaisvastaisuus ja niin edelleen – kuitenkin keskittyy 2010-luvun Suomeen. Alaotsikon lukijalle antama lupaus pitkän aikajänteen tarkastelusta ei täyty ja sen herättämä odotus jää tyydyttämättä. Seurauksena on lukemisen edetessä tihentyvä ärtymys, joka jollain tasolla lievittyy vasta sitten, kun lukija itse pettymyksekseen huomaa, että otsikko oli luvannut väärää asiaa: kirjan ei ole tarkoituskaan käsitellä aihetta laajassa aikaperspektiivissä. Ärtymykseltä ja pettymykseltä olisi vältytty, mikäli alaotsikossa olisi ”Suomessa”-sanan sijasta lukenut vaikkapa ”nyky-Suomessa” tai ”2010-luvun Suomessa”.

Tästä päästään mielestäni kirjan pääasialliseen puutteeseen: aiheen käsittely on kumman historiatonta. Poliittista väkivaltaa on esiintynyt ”aina”. Esimerkiksi nykyaikaista terrorismia on ollut olemassa ainakin 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien esimerkiksi Venäjällä (esim. Geifman 1993), Saksassa (esim. Winkler 2006), Italiassa (esim. Lounekari 2007) ja Yhdysvalloissa (esim. Gage 2009). Tammikon kirjassa tämä historiallinen konteksti puuttuu kokonaan tai on hyvin ohut, oikeastaan vain jihadismia pyritään taustoittamaan (s. 123–127). Historiattomuutta edustaa hyvin esimerkiksi tietolaatikko ghettoutumisesta ja nuorisojengeistä (s. 155–156), jossa ilmiötä käsitellään aivan kuin se olisi uusi ja syntynyt viimeaikaisen maahanmuuton seurauksena. Ghettoutumisella ja etnisillä nuorisojengeillä on pitkät perinteet esimerkiksi Yhdysvalloissa (esim. O´Kane 1992). Ilmiö lienee yleinen ja globaali maahanmuuttoon liittyvä seikka (esim. Hagedorn 2007). Suomessakin väkivaltaisia jengejä on ollut jo ennen nykyisen maahanmuuton alkamista muutama vuosikymmen sitten. Esimerkiksi 1900-luvun alun Helsingissä mellastivat ”huligaanit”. ”Etnisyys” liittyi mukaan siten, että jengit olivat kieliperusteisia, suomen- ja ruotsinkielisiä. (Koskela 2002, erit. 67–69.) Sittemmin jengiytyminen siirtyi maaltamuuton seurauksena syntyneisiin lähiöihin.

Historiallisen taustoituksen puutteen takia kirjan käsittelemät asiat ikään kuin putkahtavat nykymaailmaan ilman aikaisempaa kehitystä tai juuria. Poliittisen väkivallan alkupisteeksi asemoituu New Yorkin terrori-isku vuonna 2001 ja sitä seuraaviksi merkittäviksi käännekohdiksi Lontoon isku vuonna 2005 sekä Syyrian ja Irakin sota, jonne on Euroopasta mennyt vierastaistelijoita, jotka sittemmin ovat palanneet Eurooppaan muodostaen täällä ”täysin uudenlaisen uhkan” (s. 190–191). Alkupiste asemoituu näin, sillä historialliset viittaukset jäävät ohuiksi, vaikka tekstissä toki viitataan esimerkiksi Baskimaan ETAn terrorismiin tai 1960- ja 1970-luvun eurooppalaiseen vasemmistoterrorismiin (s. 188, 189).

Historiattomuus näkyy myös puutteina käytetyssä lähdekirjallisuudessa, joka painottuu erittäin vahvasti englanninkieliseen kirjallisuuteen. Esimerkiksi Pohjoismaista vastarintaliikettä käsitellessä olisi voinut tukeutua ruotsalaista äärioikeistoa käsittelevään kirjallisuuteen (esim. Lodenius & Larsson 1994; Lodenius & Wikström 1998; Lööw 1998; Clinell et al. 1999; Lööw 2015), varsinkin kun vastarintaliikkeellä on hyvin selvät yhteydet ruotsalaiseen kehitykseen. Epäinhimillistämistä ja viholliskuvan rakentamista selviteltäessä (s. 67–69) olisi nykyisten ”suvakkien” ja ”vajakkien” ohella voinut esimerkiksi viitata myös siihen pitkään etnisten venäläisten epäinhimillistämisen ja toiseuttamisen perinteeseen (Luostarinen 1986; Tarkiainen 1986; Karemaa 1998), jonka jäljet näkyvät Suomessa yhä (esim. Riukulehto & Rinne-Koski 2015).

Lopputulema

Arvioni mukaan Tammikon kirja on lukijalleen kaikkein hyödyllisimmillään teoreettisissa osuuksissaan. Ilmiön keskeiset rakenteet sekä selittävät teoreettiset mallit esitellään selvästi ja kattavasti laajaan kirjallisuuteen nojautuen. Nämä osiot luettuaan lukija tietää, mitä poliittisesta väkivallasta on tutkimuksen keinoin saatu selville. Kirjan empiirinen osuus – ennen kaikkea poliittisen väkivallan toimijoiden esittely – keskittyy viimeaikaisiin tapahtumiin ja lukijalle jo hyvinkin tuttuihin toimijoihin. Tällaisenaankin kirja toki ansaitsee paikkansa julkaistujen teosten joukossa. Silti en malta olla kysymättä, olisiko lopputulos ollut parempi, jos teoreettinen osuus olisi julkaistu kehystettynä suppeammalla toimijoiden esittelyllä? Olisivatko toimijat oman itsenäisen julkaisunsa väärti?

Lähteet

Clinell, Bim, Stieg Larsson, Hans Lindquist, Anna-Lena Lodenius, Heléne Lööw & Marina Taloyan (1999). Demokratins förgörare. Demokratiutredningens skrift nr 28. SOU 1999:10.
Gage, Beverly (2009). The Day Wall Street Exploded: A Story of America in Its First Age of Terror. New York: Oxford University Press.
Geifman, Anna (1993). Thou Shalt Kill: Revolutionary Terrorism in Russia, 1894–1917. Princeton, New Jersey: Princeton University Press.
Hagedorn, John M. (ed., 2007). Gangs in the Global City: Alternatives to Traditional Criminology. Urbana, Ill: University of Illinois Press.
Karemaa, Outi (1998). Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä: Venäläisviha Suomessa 1917–1923. Bibliotheca Historica 30. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Lodenius, Anna-Lena & Larsson, Stieg (1994). Extremhögern. Stockholm: Tidens Förlag.
Lodenius; Anna-Lena & Wikström, Per 1998, Vit makt och blågula drömmar: Rasism och nazism i dagens Sverige. Första utgåvan, andra tryckningen. Stockholm: Natur och Kultur.
Lounekari, Merja (2007). Italian punainen terrorismi. Teoksessa Marja Härmänmaa & Markku Mattila (toim.), Anarkismi, avantgarde, terrorismi: Muutamia strategiota järjestyksen sotkemiseksi. Helsinki: Gaudeamus, 235–281.
Luostarinen, Heikki (1986). Perivihollinen. Suomen oikeistolehdistön Neuvostoliittoa koskeva viholliskuva sodassa 1941–44. Tampere: Vastapaino.
Lööw, Heléne 1998, Nazismen i Sverige 1980–1997. Den rasistiska undergroundrörelsen: musiken, myterna, riterna. Stockholm: Ordfront Förlag.
Lööw, Heléne 2015, Nazismen i Sverige 2000–2014. Stockholm: Ordfront.
O’Kane, James M. (1992). The Crooked Ladder: Gangsters, Ethnicity, and the American Dream. London & New York: Routledge.
Riukulehto, Sulevi & Rinne-Koski, Katja (2015). Kuortanelaisten venäläissuhde historian syvärakenteena. Teoksessa Markku Mattila (toim.), Aina liikkeessä: Liikkuvainen Pohjanmaa. Siirtolaisuusinstituutin Pohjanmaan aluekeskuksen tutkimuksia nro 7. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 183–210.
Sinkkonen, Teemu (2009). Political Responses to Terrorism: Case Study on the Madrid Terrorist Attack in March 11, 2004, and its Aftermath. Acta Universitatis Tamperensis 1462. Tampere: Tampere University Press.
Tarkiainen, Kari (1986). Se vanha vainooja: Käsitykset itäisestä naapurista Iivana Julmasta Pietari Suureen. Historiallisia tutkimuksia 132. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Winkler, Willi (2006). Die Geschichte der RAF. Berlin: Rowohlt Berlin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *