Antiikin roomalaisia tragedioita on säilynyt kovin vähän, lähinnä vain filosofina tunnetun Senecan kahdeksan mytologisaiheista näytelmää. Senecan kirjoittamana on pidetty myös keisari Neron aikaan sijoittuvaa Octaviaa, joka antiikin luokitteluissa oli ns. fabula praetexta, roomalaisaiheinen näytelmä. Maija-Leena Kallelan ja Antti T. Oikarisen aikaisemmin suomentamien Senecan Medeian, Thyesteen, Faidran ja Oidipuksen rinnalla Octavia on mielenkiintoinen lisä suomeksi ilmestyneiden antiikin tragedioiden joukkoon.

Kallelan ja Oikarisen suomennoksessa on mukana johdanto-osa, jossa käsitellään tekijäkysymystä ja annetaan elämäkerrallisia tietoja Octaviasta ja keisari Nerosta.

Suomennoksen yhteydessä on alaviitteinä runsaasti etenkin mytologiaan ja historiaan liittyviä selityksiä sekä osoitettu yhteyksiä muuhun antiikin kirjallisuuteen. Mukana on myös latinankielinen alkuteksti, historiallisten tapahtumien aikajana, kirjallisuusluettelo ja hakemisto. Suomennoksen julkaiseminen tästä poikkeuksellisesta teoksesta on erittäin tervetullutta.

Draamallisena teoksen Octavia on sangen outo. Se koostuu sarjasta keskusteluja ja kuoron pohdinnoista. Keskusteluja käydään keisari Claudiuksen tyttären, Neron ensimmäisen puolison Octavian ja kasvatusäidin (nutrix), Senecan ja Neron, Poppaean ja hänen kasvatusäitinsä, kuoron ja sanansaattajan (nuntius) sekä Neron ja komentajan (praefectus) välillä. Varsinainen draamallinen tapahtuminen on melko vähäistä ja keskittyy näytelmän loppuun, jossa Octaviaa, Neron hylättyä puolisoa lähdetään viemään Pandaterian saarelle karkotuspaikkaan, jossa tämä tullaan surmaamaan.

Dramaattisuutta tuo myös Neron surmaaman äidin Agrippinan haamun ilmestyminen ja ajatukset omasta kohtalostaan. Haamu toteaakin:

Kunpa julmat villipedot olisivat raadelleet kohtuni,
ennen kuin sinut pienen ihmisen synnytin ja kasvatin;
olisit kuollut viattomana poikanani ilman rikosta ja tietoisuutta vailla.

Dramatiikkaa lisää Neron uuden puolison Poppaean unennäkö, jonka tämä kertoo kasvatusäidilleen. Unen mukaan Nero surmaa Poppaean entisen aviomiehen Crispinuksen.

Octavian monologit, jotka sijoittuvat näytelmän alku- ja loppupuolelle, ovat vaikuttavia lamentaatioita. Nimihenkilö kertoo kokeneensa lähisukulaisten menetyksiä rikosten uhreina. Hänen koettelemuksiaan on lisännyt se, että hän on joutunut oman palvelijansa vallanalaiseksi, millä hän tarkoittaa Acte-nimistä Neron rakastajatarta. Octavia joutuukin näytelmän lopussa toteamaan:

Oikeudentunnolle ei ole nyt mitään jumaluutta,
eikä taivaan jumalia ole olemassakaan;
maailmaa hallitsee tyly Erinys.

Tällainen jumalten olemassaolon kieltäminen on antiikin kirjallisuudessa harvinaista. Octavian kohtalon on osittain jopa näytelmästä tutuin sanakääntein esittänyt Tacitus Annaaliensa (suom. Keisarillisen Rooman historia) 14. kirjassa.

Seneca Fortunan armoilla

Senecan rooli henkilöhahmona on mielenkiintoinen. Pitkässä ensimmäisessä repliikissään hän pohtii Onnettaren (Fortuna) vaihtelevuutta. Kyseessä on antiikin kirjallisuudelle tyypillinen topos: Onnetar voi nostaa korkealle, mutta yhtä nopeasti voi myös syöstä alas. Tämä ajatus tulee Senecan aikalaiskirjallisuudessa esille myös pöytävieraan puheessa Petroniuksen Trimalkion pidoissa. Näytelmän Seneca mainitsee myös omakohtaisista kokemuksistaan maanpakolaisuudessa Korsikalla. Paradoksaalisesti se oli hänelle hyvää aikaa, sillä siellä ”vapaa ja täysivaltainen mieleni oli / aina avoin tutkimusteni harjoittamiseen”. Onnen vaihtelevuuden ohella Senecan puheessa tulee esille toinenkin tunnettu antiikin kirjallisuuden topos: aikakausien vaihtelu onnellisesta ajasta huonompiin.

Väittelyssään Neron kanssa Seneca puolustaa lempeyttä (clementia), josta historiallinen Seneca oli kirjoittanut erillisen tutkielman. Väittelyn ohella roolihahmo Seneca esittää myös saarnaa humaanisuuden puolesta:

Kunniakasta on kunnostautua arvossa pidettyjen miesten joukossa,
pitää huolta isänmaasta, säästää ahdistukseen joutuneita, pysyä erossa
julmasta verenvuodatuksesta ja antaa vihalle aikaa laantua,
maailmalle mahdollisuus levähtää ja omalle aikakaudelle rauha.
Tämä on suurin hyve, tätä tietä kuljetaan taivaaseen.

Senecan vastapainona näytelmän Neron ”vuorosanat paljastavat tämän henkisesti kypsymättömän miehen luonteen,” toteavat suomentajat ja jatkavat: ” Hän on auttamattomasti intohimojensa vietävissä, ja sitä stoalaisittain ajatteleva Seneca piti tuhoisana.”

Kuoron osuuksissa korostuu ajatus vanhojen roomalaisten hyveiden merkityksestä ja siitä, miten nuo hyveet ovat nyt kadonneet.

Esi-isissämme oli aikoinaan
todellista roomalaista miehuullisuutta,
nuo miehet olivat aitoja Marsin jälkeläisiä,
ja heissä virtasi Marsin veri,

toteaa kuoro ja kysyy toisessa yhteydessä:

Missä on Rooman kansan mahti,
joka niin monesti murskasi kuuluisat päälliköt,
antoi voittamattomalle maallemme lait
ja aikoinaan vallan sen ansaitseville kansalaisille,
määräsi sodasta ja rauhasta,
kukisti raakalaiskansat
ja telkesi vangitut kuninkaan vankilaan?

Tässäkin on yhtymäkohtia Tacitukseen sikäli, että Annaaleissa korostuu roomalaisten hyveiden rappio.

Kansansuosion turmiollisuus

Kuoro edustaa myös elämänviisautta:

Voi miten tuhoisa ja turmiollinen monille
onkaan kansansuosio!
Kun se ensin on pullistanut laivan purjeet
suotuisilla tuulilla ja kuljettanut matkaajan kauas,
se heikentyy
ja hylkää aluksen syvälle ja myrskyävälle merelle.

Kuoron ajatus ja käyttämä purjehtimiseen ja merenkulkuun liittyvä metaforiikka on tuttua jo Horatiuksen oodeista ja muusta Augustuksen ajan runoudesta. Kun kuoro toteaa:

Hyvässä turvassa on se, joka elää köyhänä
tyytyen matalaan majaan,korkeita taloja huojuttavat usein myrskyt,
tai Onnetar kaataa ne nurin.

kyseessä on suoranainen parafraasi Horatiuksen oodista 2.10, jossa korostetaan kultaisen keskitien (aurea mediocritas) ajatusta. Horatiuksen (ja tietysti yleisemminkin antiikin kirjallisuudessa esiintynyt) ajatus keskitiestä tulee selvästi esille myös Senecan Oidipuksessa, jossa kuoro tiivistää keskitietä koskevat näkemyksensä toteamukseen:

Kaikki, mikä ylittää kohtuuden rajat,
horjuu epävakaassa tilassa.

Antiikin ajalta on säilynyt kaksi tragediaa, joiden tekijäkysymys on hankala. Toinen on Euripideen nimiin pantu, suomeksikin äskettäin ilmestynyt Rhesos (aivan ilmeisesti teos on Euripideen jälkeiseltä ajalta), toinen on Octavia, jonka suomentajat asettuvat kannattamaan Senecan tekijyyttä. Sitä käsitystä, että Seneca ei olisi näytelmän kirjoittaja, on perusteltu sillä, että näytelmä sisältäisi viittauksia tapahtumiin aikana, jolloin Seneca oli jo kuollut. Suomentajat esittävät perusteltuja vastaväitteitä lähtien siitä, että kyseiset kohdat ovat kielellisestikin vaikeatulkintaisia. On erikoista, että suomentajat eivät viittaa suomalaisen tutkijan Edwin Flinckin eli siis Edwin Linkomiehen latinankieliseen väitöskirjaan De Octaviae praetextae auctore (1919), jossa puolustettiin Senecan tekijyyttä. Linkomies katsoi, että Agrippinan ennustus oli yleisluontoinen ja tarkoitti Neron maanpäällisiä rikoksia, joista tämä saisi rangaistuksen manalassa. Myös kielelliset ja rytmiset piirteet näyttivät Linkomiehen mielestä puolustavan Senecan tekijyyttä.

Tekijäkysymystä voidaan ratkoa myös teoksen sisältämien kirjallisten viittausten kautta. Sitä että Octavia sisältää yhtymäkohtia hieman myöhempään kirjallisuuteen, on pidetty argumenttina Senecan tekijyyttä vastaan; anonyymi kirjoittaja olisi siis käyttänyt tällaisia lähteitä. Suomentajat sen sijaan katsovat – mielestäni ilman riittäviä perusteluja – että tilanne on päinvastainen: myöhemmät kirjailijat ovat käyttäneet Octaviaa lähteenään. Vertailu Hercules Oetaeus (Herakles Oita-vuorella) -näytelmään olisi myös paikallaan, sillä senkin kohdalla Senecan tekijyyttä on epäilty.

Voi myös kysyä, olisiko Seneca todella asettanut itsensä näytelmään henkilöhahmoksi. Ratkaisu olisi joka tapauksessa hyvin poikkeuksellinen. Suomentajien vertailukohtana mainitsema Julius Caesar, joka kirjoitti itsestään kolmatta persoonaa käyttäen, ei ole adekvaatti, koska Caesarin teokset edustavat tyystin toisenlaista kirjallisuudenlajia. Senecan tekijyyden osoittamiseksi olisi sitä paitsi vaadittu vielä monipuolisempaa argumentaatiota ja myös yksityiskohtaisempaa tyylin analyysia.

Vaikka suomentajien näkemys Senecasta näytelmän kirjoittajana ei ole mitenkään aukottomasti perusteltu, historiallisen Senecan tuntoja näytelmä epäilemättä kuvastelee esimerkiksi keisari Claudiuksesta annetun kuvan muodossa. Senecahan oli joutunut kärsimään Claudiuksen aikana ja kirjoittanut tästä satiirin Apocolocyntosis divi Claudii (suom. Jumalallisen Claudiuksen kurpitsoiminen). Octaviassa erityisesti nimihenkilön kasvatusäidin repliikit ovat kiinnostavia. Vaikka kasvatusäiti esittää Claudiuksen Britannian kukistajana, keisari on kuitenkin kaiken myöhemmin tapahtuneen pahan alkusyy:

Hänhän pystyi nostamaan
vieraan suvun jälkeläisen oman poikansa edelle,
kihlasi veljensä tyttären ja otti tämän puolisokseen
surkuteltavissa häissä ja jumalattomassa aviovuoteessa.
Tästä sai alkunsa rikosten sarja: murhia, petoksia,
vallanhimoa, tuhoisaa veren janoa;
vävy joutui uhriksi: hänen appensa avioliiton eteen hänet uhrattiin,
jottei hänestä tulisi sinun puolisonasi vaikutusvaltaista
– mikä suunnattoman suuri rikos!

Seneca on vaikea käännettävä

Senecan lyhyen ja tiivistetyn tyylin välittäminen suomeksi on erittäin vaikeaa. Kun esimerkiksi Octavia näytelmän aloittavassa monologissa huudahtaa: ”O lux semper funesta mihi!” (sananmukaisesti: ”Oi aina minulle tuhoisa valo”), on suomennos melko lailla pitempi: ”Oi sinä minulle aina kuolemaa tietävä päivänvalo”. Näytelmän viimeinen, kuoron esittämä säe kuuluu: ”civis gaudet Roma cruore” (”Rooma iloitsee kansalaisen verestä”). Suomennoksessa on jälleen – tässä tapauksessa mielestäni turhaan – turvauduttu pitempään ilmaukseen: ”Rooma nauttii, kun omien kansalaisten veri virtaa”. Edellä siteerattu Octavian ajatus ”eikä taivaan jumalia ole olemassakaan” on alkukielellä lyhyempi ja iskevämpi: ”nec sunt superi”.

Näytelmässä on kuitenkin myös sellaisia pitempiä ja huolimattomampia virkekonstruktioita, joita muuten Senecan näytelmissä ei ole ja jotka näyttäisivät puhuvan Senecan tekijyyttä vastaan. Tyylillisesti näytelmä näyttäisi edustavan muuten tavanomaisempaa, tavallaan ”realistisempaa” tyyliä. Esimerkiksi Linkomies on arvellut tällaisen tyylin olevan tyypillistä mytologisaiheisten näytelmien korkeampityylisestä esitystavasta poikkeavalle praetexta-näytelmälle. Tälle on ei ole kuitenkaan riittävästi perusteita, koska historiallisista näytelmistä on säilynyt vain vähäisiä fragmentteja.

Kirjaluettelossa olisi mielellään nähnyt Edwin Linkomiehen edellä mainitun väitöskirjan ohella Sirkka Heinosen tutkimuksen Prometheus Revisited. Human Interaction with Nature through Technology in Seneca (1999). Ovidiuksen Metamorfoosien suomentajan Aapo Rönnyn etunimi on muuttunut Paavoksi. Vergiliuksen Aeneiksen kohdalla olisi syytä mainita Päivö ja Teivas Oksalan suomennoksen rinnalla myös Rönnyn suomennos.

Octavia-suomennoksessa ei ole kiinnitetty huomiota teoksen myöhempiin vaiheisiin. Mainittakoon tässä yksi kiinnostavimmista näytelmän Nachlebeniin kuuluva vaihe. Saksanjuutalaisen, sittemmin Yhdysvaltoihin emigroituneen Lion Feuchtwangerin historiallisessa romaanissa Der falsche Nero (1936; suom. V. Arti otsikolla Valekeisari, 1958) käsitellään keisari Neron kuoleman jälkeistä aikaa, jolloin Neroa muistuttavan savenvalaja Terentiuksen väitetään olevan henkiin jäänyt keisari. Romaanin henkilöhahmoilla on ilmeisiä natsi-Saksan johtomiesten piirteitä.

Romaaniin on kudottu mukaan myös Octavia, ja kerrotaan, että siitä on tehty kreikankielinen käännös, jonka Johannes-niminen näyttelijä esittää Edessan teatterissa. Myöhemmin myös Terentius-Nero esittää lausuntaesityksenä Octavian – jäljitellen siis oikean Neron näyttelijäharrastusta. Tilanne on tietysti erikoinen, koska Nero on esitetty näytelmässä negatiivisessa valossa.

Kirjallisuutta:

• Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Toimittaneet Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua. Gaudeamus 2004.
• Kailaheimo, Markku, Kirjoituksia stoalaisuudesta. Epätieteellisiä tarkasteluja. Kirjokansi, 2015
• Seneca, Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Basam Books 2011.
• Seneca, Kaksi tragediaa: Medea & Thyestes. Suom. Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela. Basam Books 2013.
• Seneca, Kaksi tragediaa: Faidra & Oidipus. Suom. Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela. Viisas Elämä Oy 2016.
• Seneca, Elämän lyhyydestä. Suom. Juhana Torkki. Otava 2018.