Satakaksikymmentäneljä kirjettä

Kirjoitatko kirjeitä? Onko sinusta kiva saada niitä? Jos edes toinen vastauksesi on myönteinen, pidät ehkä Shaun Usherin kokoelmasta Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa. Se sisältää hauskoja, hellyttäviä, karmaisevia, opettavaisia, riipaisevia, surullisia, yllättäviä ja muunkinlaisia viestejä yli kolmen vuosituhannen ajalta, eniten kuitenkin 1900-luvulta. Tekijä sijoittaa kunkin kirjeen historialliseen kontekstiinsa ja liittää kirjetekstin oheen kuvan alkuperäisestä viestistä tai jonkin muun aiheeseen liittyvän kuvan. Lyhimmät viestit sisältävät vain muutaman sanan ja pisimmät useita tiheään kirjoitettuja arkkeja.

Usher, Shaun: Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa [Letters of Note: Correspondence Deserving of a Wider Audience]. Käännös: Juha Ahokas, Jonna Joskitt-Pöyry, Niina Kainulainen, Elina Koskelin, Terhi Kuusisto, J. Pekka Mäkelä, Sirje Niitepöld, Taina Rönkkö, Ida Takala, Ari Väntänen. Like, 2019. 402 sivua. ISBN 978-952-01-1968-3.

Shaun Usher (s. 1978) on kirjailija ja bloggaaja, joka on huomannut, että miljoonat nykylukijat eivät viitsi keskittyä pitkiin teksteihin, mutta jaksavat lukea vaikkapa kirjeen tai jonkin hassun luettelon. Niinpä hän on – ensin vanhoista kirjeistä blogeja kirjoitettuaan – koonnut kirjeistä kokonaisia kirjoja. Hänen alkujaan vuonna 2013 ilmestynyt teoksensa Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa on nyt ilmestynyt kaikkiaan 17 maassa. Jos kirja myy, kustantaja suomennuttanee hänen toisenkin kirjeitä sisältävän teoksensa, More Letters of Note (2017), luetteloita sisältävän kirjansa Lists of Note (2014) ja ehkä myös puheita sisältävän kirjansa Speeches of Note (2018), joka vaatii jo enemmän paneutumista. Kirjerintamalla Usher aikoo julkaista vielä ainakin sotaa, rakkautta ja musiikkia käsittelevät kokoelmat. Jäämme odottelemaan niitä.

Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa sisältää 124 kirjettä, joiden joukossa on muutama sähkösanomakin. Jokainen viesti antaa lukijalle jotakin – ajattelemisen aihetta, iloa, lohdutusta, suuttumusta, närkästystä tai mahdollisuuden myötäelämiseen, -häpeään tai -raivoon. Niistä suurin osa on alkujaan kirjoitettu englannin kielellä, mutta joukossa on monta alun perin jollakin muulla kielellä – akkadiksi, italiaksi, japaniksi, kiinaksi, koreaksi, ranskaksi, saksaksi, venäjäksi – laadittua viestiä. Kirjoitusalustat vaihtelevat savitaulusta ja tuohesta kookospähkinän kuoreen sekä luettelointikorteista kouluvihkojen sivuihin ja firmojen pompööseihin kirjepapereihin.

Usherin valitsemien kirjeiden kirjoittajien enemmistö on miehiä ja poikia, kirjoittajista vain kolmisenkymmentä on naisia tai tyttöjä. Kirjoittajien joukossa on yksi vielä elävä sekä yksi entinen ja mestattu kuningatar, useita Yhdysvaltojen tulevia ja istuvia presidenttejä, liittoutuneiden joukot, Yhdysvaltain laivasto, sotaveteraaneja, pari lentäjää, lukuisia koululaisia, tiedemiehiä, Nobel-palkinnon saajia, professoreita, kansalaisoikeusaktivisteja, kirjailijoita, toimittajia, koomikoita, elokuvanäyttelijöitä, säveltäjiä, popmuusikoita, faneja, virkamiehiä, yritysjohtajia, pappeja, entisiä orjia, muutama perhe sekä yksi mestariampuja ja Adolf Hitlerin veljenpoika. Kirjeiden saajissa on useita Yhdysvaltojen presidenttejä, muutama kuningas, jokunen pääministeri, elokuvanäyttelijöitä, kirjailijoita, muusikoita, tiedemiehiä, toimittajia, toimitussihteereitä, orjanomistajia, rikollisia, puolisoita, tulevia leskiä ja jopa vainajia. Närkästyneitä kansalaisia on sekä kirjoittajissa että kirjeiden vastaanottajissa.

”Tavallisten” ihmisten lähettämiä kirjeitä on kirjassa vain yksi kultakin, mutta presidentti Franklin D. Rooseveltin kirjeitä on neljä,  F. Scott Fitzgeraldin kirjeitä kolme ja muun muassa Marlon Brandon, Ernest Hemingwayn, Jack Kerouacin, Richard Nixonin, Mark Twainin, Kurt Vonnegutin ja Andy Warholin kirjeitä kaksi. En jaksanut laskea, kenen saamia kirjeitä kirjassa on eniten, mutta ainakin Yhdysvaltain presidenteille ovat ihmiset kirjoittaneet ahkerasti. Yksi kirjoittaja oli Elvis Presley, joka halusi joulukuussa 1970 päästä tapaamaan Richard Nixonia ja lahjoittaa tälle ”henkilökohtaisen lahjan” – .45 kaliiberin Coltin – sekä saada presidentiltä Narkoottisten aineiden ja vaarallisten huumeiden viraston virkamerkin! Presley näet keräili innokkaasti eri laitosten virkamerkkejä. Hän jopa tarjoutui auttamaan huumeidenvastaisessa sodassa perustellen asiaa näin: ”Olen perehtynyt huumeiden käyttöön ja kommunistien aivopesutekniikoihin. Olen keskellä sitä kuviota ja voin ja haluan tehdä paljon hyvää.” Elvis sai kuin saikin virkamerkin keräilykokoelmaansa.

Usherin teoksessa kirjeet eivät näytä olevan missään loogisessa järjestyksessä, vaan pikemminkin näyttää siltä, että hyvin erilaisia viestejä on tarkoituksella pantu peräkkäin, jotta lukijan kiinnostus pysyisi hereillä. Vanhimmat kirjeet ovat peräisin vuoden 1350 eaa. tienoilta ja tuoreimmat 2000-luvulta. Kokoelmassa on rakkaus-, hylkäys-, fani-, kiitos-, anteeksipyyntö-, haukkuma- ynnä muita kirjeitä. Vain haukkumakirjeistä puuttuu allekirjoitus. Usher lienee valinnut itse kaikki kirjeet, mutta sitä hän ei sano, kuka on kääntänyt alkuperäiset kirjeet englanniksi. Sekään ei selviä, ovatko suomentajat voineet käyttää alkuperäisten kirjeiden kopioita apuna käännöksissään, jotka ovat hämmästyttävän luontevia.

Monenkirjavia viestejä

Kirjan suomenkielinen otsikko, Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa, johtaa lukijaa harhaan, sillä valituista kirjeistä tuskin yksikään on todella mullistanut maailmaa, vaikka onkin saattanut myllertää vastaanottajan elämän. Teoksen alkuperäisessä nimessä – Letters of Note: Correspondence Deserving of a Wider Audience – ei nimittäin ole puhe mullistamisesta vaan siitä, että kirjeet ansaitsisivat laajemman lukijakunnan kuin vain vastaanottajan. Ehkä lähimmäs mullistusta tulee sähke, jonka kapteeniluutnantti Logan C. Ramsay komensi 7.12.1941 klo 7.58.7 lähettämään kiireisesti kaikille Havaijin ympäristössä purjehtiville aluksille: AIRRAID IN PEARL HARBOR X THIS IS NOT A DRILL. Vain hetkeä aikaisemmin hän oli havainnut matalalla lentävän lentokoneen pudottavan pommin Fordinsaarelle. Tuo pommi merkitsi japanilaisten aloittaneen Pearl Harborin laivastotukikohdan pommituksen, ja seuraavana päivänä Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailmansotaan.

Torpedoveneen komentaja John F. Kennedy, Yhdysvaltain tuleva presidentti, ei pystynyt lähettämään edes sähkettä elokuussa 1943, kun japanilainen hävittäjä törmäsi hänen veneeseensä ja katkaisi sen kahtia. Kaksi miestä sai surmansa, ja muut joutuivat veden varaan, mutta pelastuivat. Ollessaan haaksirikkoutuneena Salomonsaarilla miestensä kanssa Kennedy kaiversi kookospähkinän kuoreen epätoivoisen viestin, jonka kaksi paikallista miestä toimitti kanootilla lähimpään Liittoutuneiden tukikohtaan, joka sijaitsi 35 meripeninkulman päässä. Ei kestänyt kauaakaan, kun Kennedy miehineen tultiin pelastamaan.

John F. Kennedyn kookospähkinän kuoreen kaivertama ”kirje”. Kuvassa pähkinänkuori on upotettuna muoviin ja muokattuna paperipainoksi, jota Kennedy käytti presidenttikautenaan Valkoisen talon työhuoneessaan. Kuva: jfklibrary.org / Wikimedia Commons

Yksinkertaisuudessaan Kennedyn viesti oli suomennettuna tämä:

NAURON SAAREN KOMENTAJA
PAIKALLINEN TIETÄÄ SIJ’NIN
OSAA OPASTAA 11 ELOSSA
KENNEDY

Kaikki muut kirjeet Usherin kirjassa ovat aitoja kirjeitä, mutta vuodelta 856 peräisin oleva taidokas kiinankielinen teksti on kirjemalli, jolla krapulainen virkamies saattoi pyytää anteeksi isäntäväeltä edellisen illan huonoa käytöstään. Ilmeisesti noloja tilaisuuksia oli sattunut niin usein, että Dunhuangin etikettivirasto katsoi parhaaksi laatia mallin. Se alkaa sanoilla: ”Join itseni eilen ylettömään humalaan, mutta karkeaa ja epäkohteliasta kieltä en käyttänyt tietoisesti. Ymmärsin vasta aamulla toisten puheista, mitä oli tapahtunut, se sai minut hämmennyksiin ja olin vajota maan alle häpeissäni…”

Kiinalainen kirjemalli vuodelta 856. Kuva: British Library / International Dunhuang Project

Kirjeitä lapsilta ja lapsille

Usherin valitsemat lasten kirjeet ovat hellyttäviä, mutta asiallisia, olkoot ne sitten osoitettuja presidentille, lehden toimittajalle tai huipputiedemiehelle. Myös aikuisten vastaukset lasten kirjeisiin ovat kuin vertaiselle kirjoitettuja. 8-vuotias Virginia O’Hanlon kirjoitti vuonna 1897 The Sun -lehden toimitussihteerille saadakseen tietää totuuden joulupukista. Hänen ystävänsä näet väittivät, ettei joulupukkia ole olemassa. Hän kirjoitti lehteen, koska hänen isänsä oli sanonut, että kaikki, mistä on sanomalehdessä mustaa valkoisella, on totta. Toimitussihteeri Francis P. Churchill vastasi heti lehdessä peräti pääkirjoituksella ”Onko joulupukki olemassa?” Tästä pääkirjoituksesta tuli maailman laajimmalle levinnyt pääkirjoitus.

Toimitussihteeri muun muassa vakuutti:

Joulupukki on olemassa. Hänen olemassaolonsa on yhtä varmaa kuin rakkauden, anteliaisuuden ja uskollisuuden, jotka ovat ehtymättömiä, kuten tiedät, ja antavat elämällesi mitä upeinta iloa ja kauneutta. – – Kukaan ei näe Joulupukkia, mutta se ei ole mikään todiste hänen olemassaoloaan vastaan. Tämän maailman todellisimpia asioita eivät näe sen paremmin aikuiset kuin lapsetkaan. – – Ei Joulupukkia! LUOJAN kiitos hän elää, ja elää ikuisesti. Tuhannen vuoden päästä, ei kymmenen kertaa kymmenen tuhannen vuoden päästä hän ilahduttaa yhä lasten ja lastenmielisten sydämiä. (Usher 2019, 118.)

Virginia O’Hanlon oli varmasti tyytyväinen saatuaan The Sun-lehdestä varmuuden joulupukin olemassaolosta. Kuva: Wikimedia Commons (kuvaaja ei tiedossa)

Virginiasta tuli aikuisena opettaja, ja lehdelle lähettämänsä viattoman kysymyksensä ansiosta hän sai fanipostia koko loppuelämänsä ajan. Hän kuoli 81-vuotiaana 1971.

Amir Avnin kirjettä Ren & Stimpy -animaatiosarjan piirtäjä John Krisfalusille ei ole Usherin kirjassa, mutta siinä on Krisfalusin 8-sivuinen vastaus nuorelle piirtäjälle. Taiteilija kertoo yksityiskohtaisesti piirrosten kera, miten Amirin tulisi piirtää. Neuvot eivät ilmeisesti olleet turhia, sillä Amir Avni on sittemmin opiskellut ja opettanut animaatiota Sheridan Collegessa Kanadassa ja työskennellyt Cartoon Networkilla.

John Krisfalusi neuvoi viivoitetun muistiinpanolehtiön sivuille kirjoittamassaan kirjeessään Amir Avnille, että hyvät piirrokset ovat animaation A ja O. Kuva: Shaun Usherin Letters of Note -blogi

Vihaa ja rakkautta

Nykyisin nimettömyyden mahdollisuus houkuttelee ihmisiä vuodattamaan somessa sappeaan, mutta on sitä osattu tehdä kirjeitsekin, kuten teologi, kansalaisoikeusliikkeen johtaja Martin Luther King Jr:lle osoitettu kirje osoittaa. FBI lähetti Kingille anonyymisti kirjeen sekä kasetin, jonka väitettiin sisältävän raskauttavia todisteita Kingin salasuhteista eri naisten kanssa. Ilmeisesti arkistoa varten konekirjoitetussa kopiossa on tuntemattoman lähettäjän ryöpytyksen pahimmat kohdat sensuroitu, mutta Usherin kirjassa nekin on käännetty. Lainaan tähän muutaman kohdan raivokkaan mustan miehen marraskuussa 1964 kirjoittamasta kirjeestä:

– – King, katso sydämeesi. Tiedät itsekin, että olet pelkkä huijari ja suuri rasite kaikille meille mustille. – – Et ole hengenmies, ja tiedät sen. Toistan: olet suunnaton huijari ja kaiken lisäksi paha, häijy sellainen. Et mitenkään voi uskoa Jumalaan […] Sinulla ei selvästikään ole minkäänlaisia henkilökohtaisia moraalisia periaatteita. – – Olet mennyttä. Sinulla on vain yksi ulospääsy. Käytä sitä ennen kuin saastainen, kieroutunut, petollinen luonteesi paljastuu koko kansalle. (Usher 2019, 160.)

Väärälle vastaanottajalle osoitettuja viestejä

Kirjailija Mark Twainin tytär oli kuollut vuonna 1869 aivokalvontulehdukseen, puolitoistavuotias poika 1872 kurkkumätään ja vaimo 1904 sydänsairauteen. Hiljattain leskeytynyt Twain sai elämäneliksiiriä kaupittelevalta mieheltä mainoskirjeen, jonka mukaan ihmerohto parantaisi kaikki nuo ja monet muutkin taudit. Kirjailija kimpaantui – ja syystä. Moista mainosta ei olisi ikimaailmassa kannattanut lähettää moisia menetyksiä kokeneelle miehelle. Ei ihme, että hän lähetti mainostajalle raivoisan kirjeen:

Arvoisa herra,

Kirjeenne hämmensi minua suuresti. Se on kirjoitettu kelpo käsialalla, sangen luonteikkaallakin, ja siinä mitä sanotte on havaittavissa suoranaisia järjen pilkahduksia, mutta silti tuo kirje on olevinaan saman käden aikaansaannosta, kuin sen muassa tulleet mainoslehtiset. Mainosten kynäilijä on eittämättä planeettamme tietämättömin ihminen, yhtä varmasti hän on täysi idiootti, 33. asteen idiootti, aina puuttuvaan lenkkiin saakka ulottuvan idioottisuvun edustaja. – – nyt kun vielä ennätän, esitän pikimmiten toiveenani, että tulette epähuomiossa ottaneeksi annoksen omaa myrkkyänne ja syöksytte oitis kadotukseen, jonka teidän kaltaisenne paatunut rohdosmurhaaja niin moninkertaisesti ansaitsee.

Adieu, adieu, adieu!
Mark Twain

(Usher 2019, 229.)

Hauskempi esimerkki väärälle vastaanottajalle lähetetystä kirjeestä ja siihen lähetetystä vastauksesta on Michiganista. Alueen ympäristöviranomaiset lähettivät joulukuun 17. päivänä 1997 herra DeVriesille tiukan kirjeen, jossa häntä kehotettiin poistamaan maittensa halki virtaavasta joesta kaksi ”luvatonta” ja ”vaarallista” roskapuista rakennettua patoa, jotka olivat aiheuttaneet tulvia. Ilmeisesti joku naapuri oli valittanut asiasta. Herra DeVries ei kuitenkaan omistanut kyseisiä maita, ja lopulta kirje päätyi oikealle maanomistajalle, Stephen Tvedtenille. Kirjeen mukaan hänen oli poistettava padot tammikuun loppuun mennessä tai hänet haastettaisiin oikeuteen. Hän ei suinkaan ollut rakentanut patoja, mutta hän vastasi rakentajien puolesta Grand Rapidin piirin vastaavalle ympäristövalvojalle pitkähköllä kirjeellä, jonka ydinkohtia toistan tässä:

– – Ensinnäkään hra Ryan DeVries ei ole laillinen maanomistaja ja/tai rakennuttaja – – minä olen laillinen omistaja, ja muutamalla majavalla on (ilman osavaltion lupaa) käynnissä kahden ”roska”puupadon rakentaminen ja ylläpito Spring Pondin laskujoessa. Vaikka en ole maksanut niiden työstä tai antanut siihen lupaa, uskon, että ne loukkaantuisivat kuullessaan teidän kutsuvan taidokasta luonnonmateriaalien käyttöä ”roskaksi”. – – Jos haluatte, että joki ”entisöidään” vapaaksi, ottakaa yhteys majaviin. – – Minä en ole aikeissa aiheuttaa uusia tulvia tai roskapuutukkeumia sotkeutumalla kyseisten rakentajien toimiin. – – Nöyrä mielipiteeni on, että Spring Pondin majavat saavat rakentaa luvattomia patojaan niin kauan kuin taivas on sininen, ruoho vihreää ja vesi virtaa alajuoksun suuntaan. – – Lopuksi haluan tuoda tietoonne todellisen roska- ja terveysongelman: karhut ihan oikeasti ulostavat metsiimme. – – Lähetän tämän vastauksen roskatoimistollenne, sillä en pysty toteuttamaan roskavalituksenne määräystä enkä saa teitä kiinni roskapuhelinvastaajastanne. (Usher 2019, 215–216.)

Kirjeenvaihdon lopputulos oli, että piiritoimiston Maa- ja vesistövalvonnan osasto luopui välittömästi vaateista.

Onko pakko kirjoittaa?

Lukija ei tarvinne useampia esimerkkejä Usherin siteeraamista kirjeistä vakuuttuakseen siitä, että kirjaan kannattaa tutustua tai todetakseen, ettei se häntä kiinnosta. Mutta koska kokoelmassa on lukuisien kirjailijoiden viestejä, joista yhtään en ole edellä esitellyt, lainaan tähän loppuun vielä pätkän Rainer Maria Rilken kirjeestä 19-vuotiaalle Franz Kappusille vuodelta 1903. Nuori mies opiskeli Wienin sotilasakatemiassa, mutta halusi runoilijaksi ja lähetti Rilkelle runojaan arvioitaviksi. Runoilija vastasi hänelle pitkällä kirjeellä, josta lainaan pätkän. Näistä sanoista itse kunkin kannattaisi ottaa opikseen:

Kysytte, ovatko runonne hyviä. Te kysytte sitä minulta. Olette kysynyt samaa muilta aikaisemmin. Lähetätte niitä lehtiin. Vertaatte niitä muihin runoihin ja teitä vaivaa, kun toimitukset hylkäävät ne. Nyt (kun olette antanut minun neuvoa teitä), rukoilen teitä lopettamaan sen kaiken. Te katsotte ulospäin, ja sitä teidän kannattaisi kaikkein viimeksi nyt tehdä. Kukaan ei voi neuvoa ja auttaa teitä, ei kukaan. Etsikää syytä, joka saa teidät kirjoittamaan; selvittäkää, kurottaako se juuriaan syvälle sisimpäänne ja tunnustakaa itsellenne, jos ette voi elää ilman kirjoittamista. Tämä on kaikkein tärkeintä – kysykää itseltänne yön hiljaisimpana hetkenä: onko minun pakko kirjoittaa? (Usher 2019, 367, 369.)

Ilmeisesti Kappusin oli pakko, ja hän kirjoitti tämän jälkeen Rilkelle vielä monta kertaa ja sai runoilijalta neuvoja runoiluun ja muihinkin asioihin. Kolme vuotta idolinsa kuoleman jälkeen hän julkaisi Rilken kymmenen kirjettä kokoelmassa Kirjeitä nuorelle runoilijalle, josta on tullut klassikko.

Suomalaisena ja eurooppalaisena haluaisin tämän jälkeen lukea jonkun suomalaisen toimittaman Usherin kirjekokoelman tapaisen teoksen, joka sisältäisi monenlaisia etupäässä suomalaisia ja eurooppalaisia kirjeitä. Saa nähdä, kuka ehtii ensimmäisenä sellaisen kokoamaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *